Instituutiokritiikki 3/2020, vol. 79

”Haluamme keskustella instituutioista myös siksi, että ne ansaitsevat laadukasta ja punnittua kritiikkiä. Tämän teemanumeron eetoksena on ajatus siitä, että instituutiokritiikissä on kyse instituutioista välittämisestä.”

Pääkirjoitus

Instituutiokritiikki-teemanumero

Suomi on yksi demokraattisimmista maista, mutta täälläkin taideala ja sen instituutiot ovat vahvasti tietyn taustaisten – valkoisten ja keskiluokkaisten –  ihmisten hallussa. Instituutioilla on valtaa, mikä on aina tärkeä peruste keskustella niistä ja tarkastella niitä kriittisesti. Instituutiot eivät ole ikuisia, täydellisiä ja erehtymättömiä, vaan jatkuvan kehityksen ja muutoksen keskellä. Ne pystyvät myös itsekriittisyyteen.

Lähiluvussa näyttelyt – Puheenvuoro selkeän taidepuheen puolesta

Näyttelytekstiä museossa

”Ei ole asianmukaista vaatia ihmisiltä tiettyä koulutustaustaa, jota yhteiskunta ei heille tasavertaisesti ole ollut tarjoamassa ennen museoon astumista. On museon tehtävä pystyä kertomaan ihmisille heidän lähtökohdistaan riippumatta, miksi tietyt esineet on haluttu säilyttää ja laittaa esille.”

Maailmanlopun kaunein parkkipaikka

”Elmgreen & Dragsetin 2020 on näyttelynä, kuten myös vuotena, apokalyptinen. Aiempien näyttelyjen ja teosten jaetuista tiloista, kodeista, klubeista, kerrostaloista ja juhlista, on siirrytty tyhjyyttä huokuvaan epäpaikkaan, jossa ihmiset ovat kuriositeetti, unohdettuja, hylättyjä tai hyljeksittyjä. Kontaktit tapahtuvat peilien välityksellä, jos niinkään. Tila on niin keskeinen osa kokemusta, että vanhatkin teokset tulevat uudella tavalla tarkastelluiksi uudessa kontekstissa.”

Käsitteen takana lymyää jotain

”’Kulttuuriteollisuus ja dialektiikka’ on Simo Pieniniemen mediatutkimuksen väitöskirja, mutta sen sanankäyttö on kauttaaltaan esimerkillisen sujuvaa. Uutteruus, jolla kirjoittaja jaksaa käydä läpi välillä hyvinkin monimutkaisen asiansa, ihastuttaa. Se auttaa myös lukijaa jaksamaan; teosta tekee mieli lukea lyijykynällä alleviivaten ja muistiinpanoja ruutuvihkoon tehden.”

2020-luvun taidekirjan eri formaatit – katsaus vuoden taidejulkaisuihin

”Taidekirjojen kustantaminen on tänä päivänä todellinen kulttuuriteko. Kirjojen rahoituskanavat ovat kapeita ja kirjojen teko kallista. Kun vielä muistetaan, että levityskanavat ovat erittäin marginaalisia, voi vain ihailla, miten laadukkaita ja huolellisesti tehtyjä kirjoja tänä päivänä tehdään.”

Rakas lapsuuteni, miten voit?

”Uusi lapsuus -esityksessä sisarukset voivat jälleen etsiä tietä toisen luo, ripustautua toisiinsa ja tukea toisiaan, Seidikin, ilman pyrkimystä kilpailla. Rakkautta välitetään myös lapsuuden Seidiä ja Ruusua symboloiviin nukkeihin. Ne saavat teatterillisessa nykyhetkessä syleilyjä ja suojaa, menneisyyden retuuttamisen vastapainona. Luja rutistus, voit vielä toipua tästä, saada uuden lapsuuden.”

Ajan venyttämää – Dylan Ray Arnold ja Océane Bruel: “The Slow Business of Going,”

”Dylan Ray Arnoldin ja Océane Bruelin “The Slow Business of Going,” on kuvataiteellinen vastine runolle. Taiteilijat luonnehtivat työskentelyään materiaalis-poeettiseksi ja näyttelyn nimen päättyminen pilkkuun vihjaa kyseessä olevan ensimmäisen säkeen. Galleriatilaan ripottuneilla veistos- ja esine-elementeillä ei ole omia teosnimiä, vaan nämä saarekkeet kerrostuvat osaksi ”menemisen hidasta bisnestä, pilkku” omina elementteinään, ja niiden välillä vaeltaminen, kyykisteleminen ja kurkistelu tuntuu tilalliselta vastineelta runon säkeiden välillä hyppelehtivälle lukemiselle.”

Capitol Hillin flashmob

Internet-selitys ei siis korvaa poliittis-taloudellista selitystä vaan täydentää sitä: se kertoo nimenomaan sen, että tästä poliittis-taloudellisesta todellisuudesta on nyt historiallisen helppoa irtautua identiteettien ja symbolien virtuaalihöttöön. Se mukautuu ketterästi kunkin omiin tarpeisiin, toisin kuin kankea konkreettinen todellisuus.

Koronapelin välierissä kosmiseen risteykseen

”Omatoimisimmille lähiympäristö voi parhaimmillaan tarjota pitkittyneen koronapelin tukahduttavuuden vastapainoksi kiehtovia löytöjä historiallisine ulottuvuuksineen – vieläpä sellaisia, joita ei juuri kukaan aiemmin ole tullut ajatelleeksi ja joista ei helpolla löydy täydentävää tietoa kirjallisista lähteistä. Osaatko määrittää alueesi harvinaisimpien kaivonkansien iän?”

Trauman aaveet ja kauhu näkymättömän rajoilla

”Elokuvan trauma on henkilökohtainen menetys ja siitä johtuva syyllisyys, joista on liian vaikeaa puhua tai ajatella. Yhtä lailla traumat esiintyvät yhteisön tasolla: suomalaisessa kulttuurissa traumojen lähteitä ovat olleet sodat, sisällissota ja toinen maailmansota. Koska itse tapahtumia ei ole mahdollista kohdata, on vain tutkittava niiden jälkiä ja puettava sanoiksi rippeitä siitä, mikä jää tulkittavaksi kokemuksista, jotka vastustavat tietoa, puhetta ja kirjoitusta. Jälkien tutkiminen jatkuu, jo siksi, että aaveen tapaan niillä on taipumus palata ja jättää suhde tapahtuneeseen aina kesken.”

Kun todellisuus pelottaa, salaliittoteoriat auttavat

QAnon-tarra autossa

”Mitä muuta kertomus ihmiskauppaa harjoittavasta, lapsia hyväksikäyttävästä saatananpalvojaglobalistien eliitistä ja sitä vastaan salaa taistelevasta presidentti Donald Trumpin hallinnosta on kuin vimmaista kaipuuta politiikan tuonpuoleiseen tilaan, jonnekin Keski-Maan naapuriin?”

Riittävyyden mitta

Tanja Parkkonen: Iltalenkki. työvedos

Koronakevään jälkeen harrastuspiirit ovat varovaisesti aloitelleet toimintaansa. Viime viikkoina olen työstänyt laattaan ajatuksiani iltalenkeistä syksyn saapuessa ja sateen vihmoessa. Kaduilla ja lenkkipoluilla lenkkeilijät tarkastelevat turvavälejä toinen toisiinsa katuvalojen loistaessa kirkkaina. Kuvan rakentaminen etenee hitaasti, joten välillä temperamenttini aiheuttaa haasteita ja alan hosua ja kiiruhtaa valmiiksi, saada työni tehtyä mittaansa. Välillä otan vedoksen ja mietin, olisiko se jo valmis. Ylitekeminen ei paranna työtä vaan tekee tuloksen kankeaksi. Jos työstäminen puolestaan jää vajaaksi, tunnelma ei ole siirtynyt tekijän ajatuksista vedokseen.