Nykysirkus 1/2020, (vol. 77)

Teemanumerossa pureudutaan nykysirkukseen taiteenlajina niin dramaturgian, tekniikan, esitystilan kuin katsojasuhteenkin tasoilla. Päätoimittaja: Evianna Lehtipuu. Kannen kuva: Mikko Rinnevuori.

Pääkirjoitus

Teemanumeron tekstit eivät pyri määrittelemään nykysirkusta tyhjentävästi, vaan ne avaavat useita ikkunoita, joiden kautta nykysirkukseen voidaan kurkistaa tarkemmin. Tekstien kautta piirtyy esiin moniulotteinen kuva muuttuvasta taiteenalasta, joka on sidoksissa aikaan: se linkittyy menneeseen, on kiinni tässä ajassa ja sen ilmiöissä – ja mikä tärkeintä, uskon, että sillä on meille paljon annettavaa myös tulevaisuudessa.

Klovneria on vuoropuhelua järjen kanssa

Uskon, että kauhuklovnin hahmon taustalla vaikuttavat juuri ne tekijät, jotka tekevät klovnista mielenkiintoisen: klovni on kuin ihminen, mutta ei ole, toimii loogisesti, mutta järjettömästi, ja kyseenalaistaa pelkällä olemisellaan normien rajat. Klovnissa on jotain kaoottista. Siinä toisaalta piilee hahmojen välinen keskeinen ero: kauhuklovni tunnistaa oman anarkiansa ja nauttii kaaoksen luomisesta. Nykyklovneriassa klovni tyypillisesti pyrkii tekemään parhaansa. Se paras vain on ihanan naurettavaa.

Hetkessä tapahtuva vuorovaikutus on korvaamaton – Ajankohtaisten kysymysten etäpohdintoja

Sirkustaiteilija ja klovni Jenni Kallo ja tuottaja, sirkushistorian opettaja ja taiteen tutkija Jonna Leppänen keskustelivat maaliskuun lopulla ajankohtaisista etäesityksistä ja klovnerian yleisösuhteesta. COVID-19-epidemia on estänyt tavanomaiset esittävän taiteen esitykset kaikkialla maailmassa, minkä seurauksena erilaiset etäesitysmuodot ovat vastanneet ihmisten tarpeeseen esittää ja katsoa esityksiä. Erilaiset etäesittämisen tavat ovat tervetulleita myös maapallomme tulevaisuuden kannalta, sillä ekosysteemimme ei kestä sellaista lentomatkustamiseen perustuvaa globaalia elämäntapaa, johon olemme ennen koronaepidemiaa tottuneet.

Etäisyyden äärellä – eli koronaeristys saa ajattelemaan uudestaan taiteen kokemista

”Huomaan aina ihastuvani, kun nykytaide ottaa tosissaan sen seikan, että käsitteellisen käänteen jälkeen taide on voinut olla mitä tahansa. Ja ottaa sen tosissaan tavalla, joka ei loitonna taidetta elämästä vaan vie sen elämän keskelle. Googlen virheetön tuotanto saa aikaan päättymättömän sarjan hämmästystä teknologian kehittyneisyydestä ja mahdollisuuksista. Fold like dough sen sijaan ei hämmästytä, se ei ole tuolla katsottavissa vaan tässä, toiminnassa. Näyttelyyn kuuluva tekninen kömpelyys ja kotikutoisuus naamioivat sen arkielämäksi, jossa inhimillisyys murtautuu teknologian läpi.”

A Chosen Story of Hidden Womanhood

”On International Women’s day, the 8th of March, Artipelag of Stockholm opened a new retrospective group exhibition, Signature Women, 100 years of Swedish Art Scene curated by Frida Andersson, Jessica Höglund, Bo Nilsson and Iselin Page. The exhibition presents nearly 350 artworks from Swedish or Sweden-based women from the 1910’s until today.”

Melkein uutta, melkein kumouksellista, melkein pilattua

”Materian väreen paras markkinoija on todellisuus itse. Tällä hetkellä materia tosiaan värisee ja väristää, virustasollaan. Tätä kirjoitettaessa, maaliskuussa 2020, näyttää siltä, että tällä värinällään materia saa yhteiskunnissa aikaan paikallisia ja ylipaikallisia romahduksia. Värinä muuttuu vyöryksi.”

Heini Aho: Pastel Lemon Yellow Soft Passive Aggressive

”Ahon taiteellinen työskentely nojaa kuvanveiston perinteeseen. Tilallisuus ja materiaalisuus on keskeistä Ahon praktiikassa, jossa teokset syntyvät usein erilaisista kohtaamisista ja yhdistelmistä, rajaamisesta ja leikkaamisesta tai uudelleen kehystämisestä. Kun katselen Ahon teoksia, ne näyttäytyvät usein myös jollain lailla kirjallisina, ei siinä mielessä että ne olisivat narratiivisia tai kuvittaisivat tarinaa, vaan koska niissä tuntuvat toistuvan usein näkökulman, merkityksen ja merkin kysymykset.”

Sulavia suihkukaappeja ja jättimäisiä leviä – Säätiedotus tulevaisuudelle -näyttely tuotiin Venetsiasta Kiasmaan

”Näyttelyn tulokulma ilmastonmuutoksen ja biodiversiteetin ohenemisen suuriin teemoihin on intiimi ja liittyy pinnan ja syvyyden, luonnollisen ja keinotekoisen sekä aistitun ja aistimattoman risteyksiin. Huomiota kiinnitetään täten myös ruumiiseen sekä elettynä ja koettuna että erilaisten materiaalisten prosessien tapahtumapaikkana.”

Hajamerkintöjä koronakevään keskeltä

Mitä ruumiillisuudelle tapahtuu, kun kokemus siitä muuttuu niin yhtäkkisesti – kun muiden kehot ovat lähinnä pikseleitä Instagramissa, liikkuvaa kuvaa Zoom-joogatunneilla? Tai kun ruokakaupassa tai kadulla kohtaa toisen kehon, sitä on väisteltävä, pitäydyttävä reilun etäisyyden päässä?

Podcast on leikkiä

Näyttelijä Katariina Lantto tuo esiin sen, miten ihanaa oli leikkiä rohkeasti keskustelevaa ihmistä, joka uskaltaa tuoda julki ajattelunsa keskeneräisenä ja esittää radikaalejakin väitteitä. Arkiminässään hän ei välttämättä uskaltaisi avata suutaan ajatellakseen ääneen tai ainakin pehmittäisi sanomansa varmistelemalla että en mää nyt tiedä, sano sä kun tiedät varmaan paremmin. Moni naiseksi sosiaalistettu varmasti tunnistaa itsensä Lanton kuvailemasta kainoudesta. Osittain kyse on suomalaisesta keskustelukulttuurista tai sen puuttumisesta ylipäänsä. Myös henkilön sosioekonominen tausta vaikuttaa siihen, millä tavalla hän uskaltaa ilmaista mielipiteitään. 

The Platform, liberaali järkytys ja kädenlämpöiset dystopiat

Häpeilemättä kaipaan aikaa, jolloin dystopiat olivat joko marginaalisempia genrekirjallisuuden ja b-elokuvien aidosti häröjä konsepteja, ja valtavirtaan pulpahtaessaan Blade Runnerin, Terminator 2:n tai The Matrixin kaltaisia, esteettisesti omaperäisiä spektaakkelitrippejä, jotka eivät ensisijaisesti yrittäneet ”herättää keskustelua”, vaan luoda oman esteettisesti upottavan ja tunnistettavan maailmansa.

Tiedolla ja ymmärryksellä

Termin tieto merkitys on mielestäni suomen kielessä hieman ongelmallinen. Se ei automaattisesti ainakaan omassa kielikorvassani merkitse myös ymmärtämistä. Omassa käsityksessäni vasta ymmärrys ohjaa, kuinka tiedon sisältämää merkitystä käytetään ja missä yhteydessä. Ymmärryksen kautta myös oikean ja tarkoituksenmukaisen tiedon kerääminen on mahdollista.

Chantal Akermanin monumentaalinen elokuva Jeanne Dielman vaikuttaa kuin teatteri

Jeanne Dielmanin nimihenkilön suorastaan väkivaltaiselta tuntuvassa pidättyvyydessä on jotain samaa kuin esimerkiksi Tavallisuuden aaveen kohtauksissa yksinäisestä naisesta, joka näkee ovenraosta väläyksen elämäniloa flamencotanssijan muodossa. Tyhjissä huoneissa kaikuvan arkisen äänimaiseman vastapainona on raskas, jopa eksistentiaalinen hiljaisuus. Jos Akermanin elokuvan äänimaailma tuokin mieleen Arki ja kauhu -esityksen, saa sen hiljaisuus ajattelemaan Tavallisuuden aavetta ja Medusan huonetta.