Brutaali 2/2020, vol. 78

Mikä tai mitä on – tai voi olla – brutaalia? Mustekalan teemanumero käsittelee aihettaan arkkitehtuurin ja, koheesion raa’asti murskaten, parin pehmeämmän sivupolun kautta. Viisi näkökulmaa,

Pääkirjoitus

Mikä tai mitä on – tai voi olla – brutaalia? Mustekalan teemanumero käsittelee aihettaan arkkitehtuurin ja, koheesion raa’asti murskaten, parin pehmeämmän sivupolun kautta. Viisi näkökulmaa, viisi tapaa hahmottaa brutaalin luonnetta ja estetiikkaa.

Yleiset ja ylettömät

Järvenpään kirkko, yksityiskohta

Kuten taide yleensäkin, betonibrutalistinen arkkitehtuuri vaatii lähilukua ja myötäelämistä. Pitää ymmärtää kohdetta sen ehdoista käsin ja elää sen tahdissa. Ja se pitää kokea elävänä. Valokuva talosta ei yleensä näytä talon henkeä, aivan niin kuin installaatio tai maalaus eivät useinkaan näytä kummoisilta kuvattuina. Materiaalin eloisuus katoaa, ja kolmiulotteisesta tulee kaksiulotteinen.

Oodi lähiön naisille

Lohkaretie 3A heinäkuussa 2020

Lähiön naiset ovat entisiä lähiön lapsia. Meistä ei kirjoiteta sankaritarinoita, esiinnymme korkeintaan sivurooleissa. Jonkun äiti on aina jossain, liian nuori tai liian vanha tai jotenkin ajaton. Ehkä huomaamaton mutta silti läsnä. Lähiön nainen ei välttämättä ole kenenkään äiti, mutta silti hän edustaa lähiössä turvaa, pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Työtä, jokapäiväistä elämää, toimeentuloa. Kotia.

Kuvan Kevään viisi vaihetta

”Taide ei ole esillä tyhjiössä, eikä siellä ole Kuvan Kevätkään. Poikkeuksellinen kuluva vuosi houkuttelee etsimään reaktiota aikaan – onhan koko näyttely siirtynyt keväältä syksylle pandemian vuoksi. Kuvan Kevät on toki julkilausutusti teematon kokonaisuus opinnäytetöitä, ja monesti tyypittely osoittautuu keinotekoisten yhtäläisyyksien etsimiseksi, mutta on myös niin, ettei jokainen Kuvaan Kevään teos ole aivan erilainen kuin muut. Otan siksi oikeuden tarkastella näyttelyä löyhän temaattisesta näkökulmasta käsin. Kutsuttakoon sitä surun viideksi vaiheeksi.”

Tulkintoja valosta 

”Taiteellisen toimintansa ohella Huhta on kuvannut muun muassa Helsingin Sanomille ja ottanut muotokuvia muusikoista. Näyttelyssä on jonkin verran esillä näitäkin kuvia. Myös sanomalehtikuvissaan Huhta onnistuu vangitsemaan hetken tavalla, joka tekee arkisesta aavistuksen oudon. Kuten Helen Korpak kirjoittaa näyttelyluettelossa julkaistussa esseessään, Huhta yhdistää havainnointikyvyn ja kyvyn tulkita ympäristöä usein odottamattomalla tavalla.”

50HZ, 540 KHZ, 7BPM – Serendipisyys, aika ja ääni: Mika Vainion ja Liisa Lounilan näyttelyistä

”Nykytaiteen museo Kiasma esittää samaan aikaan Mika Vainion (1963–2017) postuumin ’50 HZ ’-näyttelyn kanssa Liisa Lounilan näyttelyn ’Katvealue’. Molemmat näyttelyt vievät pohtimaan ääniä ja aikaa, muistiin jääviä ohikiitävän havaitsemisen jälkiä, paikkoja ja hetkiä, jotka sivuutamme ja jotka kuitenkin jättävät jälkensä meihin. Lounila kerää arjen mystiikkaa sisältäviä “outouksia” teoksissaan. Itseoppinut Vainio on ajan, äänen ja aineen taajuuksien tunnun välittäjänä elektronisen musiikin ja nykytaiteen merkittävin aarre.”

Pysäytettyjä hetkiä kuvien ja taiteilijoiden yhdessäolosta

”Anni Leppälän ja Eeva Peuran yhteisnäyttely on esteettinen ja yhtenäinen kokonaisuus, jonka romanttisen ilmiasun alla kuultaa pimeyttä. Kirjailija Monika Fagerholmin kanssa tehty luonnoskirja The Roaming Child (2020) nivoo kolmen taiteilijan ilmaisua ja teoksissa toistuvia teemoja yhteen ja korostaa molempien kuvataiteilijoiden teosten kerronnallisuutta. Näyttelykokonaisuus ei ehkä paljasta tekijöistään yllättäviä uusia puolia tai toimi uusien kokeilujen alustana. Taiteilijat kuitenkin hyötyvät yhteiselossaan toisistaan, ja heidän teostensa maailmat vahvistuvat.”

Interiöörien hillitty kaaos

”Enemmän kuin elämän levottomuudesta, näen ylipäätään Emma Ainalan maalauksissa olevan kyse yrityksestä hahmottaa kotoisuutta, joka ei pakene ristiriitoja. Maalausten koristeellisen kitschisissä sisätiloissa on jonkin sanomattoman läsnäoloa ja uhkaa, mutta se kohtaa yhtä sanomattoman lämmön.”

Riittävyyden mitta

Tanja Parkkonen: Iltalenkki. työvedos

Koronakevään jälkeen harrastuspiirit ovat varovaisesti aloitelleet toimintaansa. Viime viikkoina olen työstänyt laattaan ajatuksiani iltalenkeistä syksyn saapuessa ja sateen vihmoessa. Kaduilla ja lenkkipoluilla lenkkeilijät tarkastelevat turvavälejä toinen toisiinsa katuvalojen loistaessa kirkkaina. Kuvan rakentaminen etenee hitaasti, joten välillä temperamenttini aiheuttaa haasteita ja alan hosua ja kiiruhtaa valmiiksi, saada työni tehtyä mittaansa. Välillä otan vedoksen ja mietin, olisiko se jo valmis. Ylitekeminen ei paranna työtä vaan tekee tuloksen kankeaksi. Jos työstäminen puolestaan jää vajaaksi, tunnelma ei ole siirtynyt tekijän ajatuksista vedokseen.

Covidista komediaksi?

”Kun Suomen lintukodossa on jo tuudittauduttu olosuhteisiin nähden normaaliin arkeen, on helppo unohtaa, että uuteen, tappavaan virukseen kuolee edelleen päivittäin runsaasti ihmisiä, joilla ei ole edes mahdollisuutta kunnolliseen lääkärihoitoon. Yhteiskuntasatiiri – esimerkiksi viranomaistiedotuksen parodiointi – on tietenkin aina paikallaan. Laajemmin ajateltuna globaalin pandemian käsittely vaatii silti myös hienovaraisempia ja vähemmän yksiulotteisia keinoja.”

BLM, historiallisuuden halu ja taide

”Kieli ja esitys ovat sen äärelle pidättymistä, että joka hetki kohdataan eettinen haaste. Kieli ei selvästikään ole alkuperältään todellisuusrepresentaatiota, vaan vastaus mielekkyyden ammottavuudelle, vastaus toisten sanattomalle vaatimukselle oikeuttaa ja perustella oma toimintansa kussakin hetkessä. Tämän vuoksi kielellä on myös valtaa, tai se on aina oikeuden- ja vallankäyntiä.”

Vain kriisi kääntää ajan lehden

Kulttuurikentän toimijoihin koronan seuraukset ovat osuneet kipeästi, vaikka kriisi on ollut muistutus myös taiteen tuottajien merkityksestä kansalaisten arjessa hengenravinnon viljelijöinä. Muistetaanko kuitenkaan kulttuurin kentän toimijoiden arvoa kriisin mentyä kovinkaan pitkään? 

Etänä elokuvafestivaalilla – Oberhausenin kansainvälinen lyhytelokuvafestivaali 13.–18.5.2020

Andrea Lieberin mukaan pandemiaeristyksen aikana on syntynyt uusia tapoja kuratoida globaalille yleisölle. Koronakevään poikkeusaika on näyttänyt, kuinka festivaali, arkisto tai levittäjä voi käyttää avointa online-ohjelmaa kiinnostuksen herättäjänä aikaisempaa laajemmalle yleisölle, vaikka Lieberin mukaan ohjelmat ja tiedotus olikin useimmiten tehty erityisesti jo tuttua yleisöä ajatellen. Luulen, että Oberhausenin elokuvajuhlat onnistuivat saamaan paljon uusia ystäviä, joita voi ehkä tavata ensi vuonna paikan päällä.