Teemanumerossa tarkastellaan katharsiksen käsitettä erilaisista taiteentutkimuksen ja filosofian näkökulmista. Kannen kuva: Agamemnonin tytärtä Ifigeneiaa viedään uhrattavaksi, yksityiskohta freskosta, Traagisen runoilijan talo, Pompeiji, 1. vs. jaa., Napolin arkeologinen museo (Wikimedia Commons, Marie-Lan Nguyen / muokkaus: Marko Gylén)
Ilman katharsis-käsitettä meillä ei olisi taidetta siinä mielessä kuin sen ymmärrämme. Alussa oli vain tämä sana. Se on tehnyt oman tekstinsä yleisön ja länsimaisen taiteen yleisöt vapautettaviksi loputtomissa katharsiksissa ja taideteoreettisissa pohdiskeluissa.
Jos unien ajatellaan nykyisin olevan eräänlainen aivojen pesula, sama tehtävä saattoi olla Aristoteleen mielestä antiikin vakavalla taiteella sielun suhteen. Unet eivät tee meistä eettisesti parempia ihmisiä, mutta pitävät yllä mielenterveyttä, auttavat kestämään kestämätöntä. Tragedia ei Aristoteleen mielestä ehkä tarjonnut moraalista parannusta sinänsä, mutta varmastikin jonkinlaista emotionaalista helpotusta: kauhea tapahtuu, mutta sen voi ehkä sittenkin kestää.
Tämä katharsiksen hajakeskittyminen pätee mielestäni yleisemminkin modernismin myötä hajonneeseen teosmuotoon erilaisia avantgardistisia fragmentoitumisia myöten. Suhteessa Aristoteleeseen tämä ei merkitse kauhun ja säälin sekoittumista (sillä juuri subliimissa ne sekoittuvat), vaan kokonaan uudenlaista tunnedynamiikkaa, jolle länsimainen estetiikka ei ole mielestäni vielä löytänyt tyydyttävää kategoriaa.
”Avoimeksi kuitenkin jää kysymys, onko se mielenkiintoista, ja vielä painokkaammin, sanooko Miyajima aiheesta jotain lisää vai toimivatko teokset kuvituksena ajatuksille, jotka esitellään tässäkin teoskokonaisuudessa taiteesta irrallaan. Virkamiesmäisen digitaidebulkin äärellä mietin usein, missä määrin on katsojan vastuulla tiristää esiin merkityksiä teoksista, uskoa pakkaustekstin lupaukseen syvällisyydestä. Miten tunnistaa tilanne, jolloin saa hyvällä omallatunnolla palauttaa vastuun tekijälle?”
”Anna Niirasen ja Arja Turusen toimittama pukeutumishistoriaa käsittelevä yhdentoista artikkelin kokoelma Säädyllistä ja säädytöntä (SKS 2019) ulottuu renessanssista (Katariina Jagellonica) nykyaikaan (päiväkotilasten pukeutuminen tai pikemminkin pukeminen). Huolella toimitetun antologian kirjoitukset sisältävät paljon loistavasti järjestettyä ja ajatuksia herättävää aineistoa. Vaikka jokin aihe tuntuisi ennakolta harmaalta (lottapuku), siitä paljastuu värejä ja sävyjä ja sen liepeiltä (sic!) syvää inhimillistä kokemusta.”
”Katse kääntyy oikealle, yrittää hahmottaa seuraavaa esinettä. Onko se kivi- vai kasvikuntaa? Kevyt vai painava? Karkea vai sileä? Aistihavainnon ennakko-oletuksista syntyy aluksi hienovireistä draamaa: painavaksi luulemani olikin huokoinen ja kevyt. Huomaan, että tahtomattakin esineistä syntyy tarinaa. Hauras pienen eläimen kallo ja petoeläimen hampaat alkavat kietoutua toisiinsa. Uhri ja saalistaja?”
”Liike laajenee ja loppuu, ja Michel päätyy muovituolirivistön keskelle. Rullalavan alta paljastuu kolme miniatyyrimuovituolia. Aivan kuin esitys tapahtuisi myös jollekin poissaolevalle yleisölle, ja yleisö on myös esiintyjän alla ja sisällä. Aivan kuin seksuaalisuutta esitettäisiin sekä itselle että muille, koko ajan vaihtelevilla rytmeillä. Michel vaikuttaakin olevan enemmän kuin esiintyjä tai neutraali keho, sillä esitys näyttää niin monta kertaa ja niin monen hallitun toiston kautta erilaisia tapoja, miten keho on myös kulttuurinen.”
”Ranskan Keskiylängöllä sijaitsevassa Lyonissa järjestetään kuvataidebiennaali nyt viidennentoista kerran. Tapahtuman nimi ”Là où les eaux se mêlent” eli ”Missä virrat kohtaavat” on peräisin yhdysvaltalaisen kirjailijan Raymond Carverin 1980-luvun puolivälissä kirjoittamasta runosta ”Where Water Comes Together with Other Water”. Virtaavan veden metafora viittaa siinä “elämän virtaan”. Lyoniin, Ranskan kolmanneksi suurimpaan kaupunkiin heti Pariisin ja Marseillen jälkeen, nimi sopii hyvin. Kaupunki sijaitsee Rhône- ja Saône-jokien risteyskohdassa, jossa satojen kilometrien mittaiset virrat yhtyvät ja sekoittuvat toisiinsa. Yhtä lailla nimi on vertauskuva tavaran, pääoman, tiedon ja ihmisten loputtomalle virralle nykyhetkessä.”
”Hyväksi lukijaksi kehittymiseen tarvitaan pitkäjänteistä harjoitusta, lukurauhaa ja hyllymetreittäin innostavaa kirjallisuutta. Tätä kaikkea tarjoaa kirjasto. Kirjaston fyysisellä tilalla ja niteiden määrällä on siis väliä tämän kaikista tärkeimmän taidon kehitykselle ja oppimiselle. Jos kirjasto fyysisenä paikkana alkaa muistuttaa enemmän monitoimitaloa ja niteistä siirrytään digilaitteisiin, myös sanan merkitys muuttuu ja pikkuhiljaa ajattelumme kirjaston tarkoituksesta muuttuu. Sitten meillä ei ole enää mitään instituutiota, joka vastaisi tuosta tärkeimmän taidon levittämisestä.”
Bait antaa tarkan kuvan yhteisön elämän ja työn tyyssijasta, jota kaupunkilaiset vuokratuissa loma-asunnoissaan gentrifioivat. Ken Loachin aloittamaan traditioon työtätekevien todellisuuden arvokkuuden kuvaajana liittyy uusi Brexit-ajan luokkakonfliktien ja ilmastonmuutoksen ajan materiaaliherkkyyden lisä. On vaikea arvata, miltä teos näyttää muutaman vuosikymmenen jälkeen, jos merivedet lämpenevät niin että kalakannat hupenevat olemattomiin. Baitia voisi kutsua ihmisten maailmaan keskittyvästä tarinastaan huolimatta siksi myös ekosysteemiä kuvaavaksi elokuvaksi.
Pieni ja verkossa ilmestyvä Mustekala pelaa eri kentällä kuin Onnisen referenssit Image ja jo lakkautettu Rumba, mutta ajatuksen voi siirtää tähänkin lehteen. Mustekalan olemassaolo on apurahojakin enemmän kiinni siitä, että asiantuntevat ihmiset haluavat vuodesta toiseen kirjoittaa kunnianhimoisesti taiteesta ja kulttuurista.
Sen sijaan, että pohtisimme ilmastovaikutuksiamme vain konkreettisen materiaalin eli tuotannon, asumisen ja itsemme liikkumisen kannalta, meidän tulee miettiä myös, mitä kulttuurista tietomateriaalia tuotamme. Jokaisen kannanoton ei tarvitse tulla yleisesti saataville. Onko minun oikeasti tarpeellista tehdä jokaista sosiaalisen median julkaisua?
Kuvaa voidaan käyttää todistusaineistona, todellisuuden palasena, jolla ihmisten mielipiteisiin pyritään vaikuttamaan, mutta uppoaako meihin lopulta muu kuin ennakkoasenteidemme myötäinen vaikuttaminen? Eikö puhe totuuden jälkeisestä ajasta ole jo osoitus tästä? Kieltäydymmekö näkemästä sen, mitä edessämme on, vai lipsahtaako huuliltamme ”fake news” ennen kuin ehdimme katsoa loppuun? Emmekö todella kykene näkemään kuvan taa?
