Hajamerkintöjä koronakevään keskeltä

Mitä ruumiillisuudelle tapahtuu, kun kokemus siitä muuttuu niin yhtäkkisesti – kun muiden kehot ovat lähinnä pikseleitä Instagramissa, liikkuvaa kuvaa Zoom-joogatunneilla? Tai kun ruokakaupassa tai kadulla kohtaa toisen kehon, sitä on väisteltävä, pitäydyttävä reilun etäisyyden päässä?

Podcast on leikkiä

Näyttelijä Katariina Lantto tuo esiin sen, miten ihanaa oli leikkiä rohkeasti keskustelevaa ihmistä, joka uskaltaa tuoda julki ajattelunsa keskeneräisenä ja esittää radikaalejakin väitteitä. Arkiminässään hän ei välttämättä uskaltaisi avata suutaan ajatellakseen ääneen tai ainakin pehmittäisi sanomansa varmistelemalla että en mää nyt tiedä, sano sä kun tiedät varmaan paremmin. Moni naiseksi sosiaalistettu varmasti tunnistaa itsensä Lanton kuvailemasta kainoudesta. Osittain kyse on suomalaisesta keskustelukulttuurista tai sen puuttumisesta ylipäänsä. Myös henkilön sosioekonominen tausta vaikuttaa siihen, millä tavalla hän uskaltaa ilmaista mielipiteitään. 

The Platform, liberaali järkytys ja kädenlämpöiset dystopiat

Häpeilemättä kaipaan aikaa, jolloin dystopiat olivat joko marginaalisempia genrekirjallisuuden ja b-elokuvien aidosti häröjä konsepteja, ja valtavirtaan pulpahtaessaan Blade Runnerin, Terminator 2:n tai The Matrixin kaltaisia, esteettisesti omaperäisiä spektaakkelitrippejä, jotka eivät ensisijaisesti yrittäneet ”herättää keskustelua”, vaan luoda oman esteettisesti upottavan ja tunnistettavan maailmansa.

Tiedolla ja ymmärryksellä

Termin tieto merkitys on mielestäni suomen kielessä hieman ongelmallinen. Se ei automaattisesti ainakaan omassa kielikorvassani merkitse myös ymmärtämistä. Omassa käsityksessäni vasta ymmärrys ohjaa, kuinka tiedon sisältämää merkitystä käytetään ja missä yhteydessä. Ymmärryksen kautta myös oikean ja tarkoituksenmukaisen tiedon kerääminen on mahdollista.

Chantal Akermanin monumentaalinen elokuva Jeanne Dielman vaikuttaa kuin teatteri

Jeanne Dielmanin nimihenkilön suorastaan väkivaltaiselta tuntuvassa pidättyvyydessä on jotain samaa kuin esimerkiksi Tavallisuuden aaveen kohtauksissa yksinäisestä naisesta, joka näkee ovenraosta väläyksen elämäniloa flamencotanssijan muodossa. Tyhjissä huoneissa kaikuvan arkisen äänimaiseman vastapainona on raskas, jopa eksistentiaalinen hiljaisuus. Jos Akermanin elokuvan äänimaailma tuokin mieleen Arki ja kauhu -esityksen, saa sen hiljaisuus ajattelemaan Tavallisuuden aavetta ja Medusan huonetta.

Tunnollisuudesta

Taiteilijaystävien tekemisiä seuratessani olen havainnut joutuvani ottamaan oppia ja pohtimaan omia valintojani. Toisinaan toivoisin olevani tarpeeksi vahva ottaakseni heistä oppia, elämään järkevämmin. Puurrettuani, kärsittyäni ja lopulta vapauduttuani, päästyäni leikkimään kriitikkoa ja taiteilijaa havaitsen olevani tilanteessa, jossa toivoisin olevani tunnollisempi. Että en vain suorittaisi intohimoani.

Vorrei e non vorrei? Kansallisoopperan Don Giovanni ja klassikkoteosten modernisointi

Kaiken kaikkiaan uudistuksenhaluisuus on hieno asia, ja on kannatettavaa, että moderneja tulkintoja tilataan Kansallisoopperassa. Ehkä seuraavan suomalaisen Don Giovanni -tuotannon yhteydessä uskalletaan jo kysyä, miltä teoksen tapahtumat näyttäisivät, jos sen magneettinen nimihenkilö ei olisikaan mahtaileva hamesankari, vaan joku hänen tavoittelemistaan naisista.

Tekijä saapuu – ja yrittää jättää näyttämön

Kuka tekijä on? Ainakin kuollut taiteilija on joustava yhteistyökumppani. Hän ei kiistä rajauksia – julkaistaanko vielä tämä yksi teksti, otetaanko tuokin otos vielä näyttelyyn? Toisaalta hän tarjoaa elämällään sopivassa suhteessa tarinaa ja mysteeriä ihmeteltäväksi. 

Kitsch Kjartansson

The Visitors löytää käsitteellisesti monia tasoja tunteisiin. ”Feminine Ways” viittaa jo nimellään länsimaisessa filosofiassa tavanomaiseen käsitykseen naisellisuudesta tunteellisuutena. Kontrolloimattomien tunteiden lisäksi installaatio viljelee muitakin feminiinejä kliseitä. Näitä ovat villi ”luonto”, haavoittuvuus, viattomuus ja herkkyys. Näiden ilmeisiä symboleita ovat kappaleen sanoituksessa mainitut vaaleanpunainen ruusu ja timanttinen sydän.

No Spectators in the City of Dust: Two Concurrent Exhibitions about Burning Man at the Oakland Museum of California

Perhaps most importantly, the spirit of the event is created by each of its participants, who obviously carry it with them, as demonstrated by the many “decompression” events that occur afterwards in cities around the world where large enough numbers of returning attendees live. Ultimately, regardless of the fact that its less-crowded and anarchic heydays have passed, ticket prices have risen, or that wealthy attendees reportedly have adversely affected the composition and experience of Black Rock City in violation of some of the principles, it is clear that Burning Man would still be a remarkable, memorable, and transformative event to attend, experience, and participate in.