Vain kriisi kääntää ajan lehden

Kulttuurikentän toimijoihin koronan seuraukset ovat osuneet kipeästi, vaikka kriisi on ollut muistutus myös taiteen tuottajien merkityksestä kansalaisten arjessa hengenravinnon viljelijöinä. Muistetaanko kuitenkaan kulttuurin kentän toimijoiden arvoa kriisin mentyä kovinkaan pitkään? 

Etänä elokuvafestivaalilla – Oberhausenin kansainvälinen lyhytelokuvafestivaali 13.–18.5.2020

Andrea Lieberin mukaan pandemiaeristyksen aikana on syntynyt uusia tapoja kuratoida globaalille yleisölle. Koronakevään poikkeusaika on näyttänyt, kuinka festivaali, arkisto tai levittäjä voi käyttää avointa online-ohjelmaa kiinnostuksen herättäjänä aikaisempaa laajemmalle yleisölle, vaikka Lieberin mukaan ohjelmat ja tiedotus olikin useimmiten tehty erityisesti jo tuttua yleisöä ajatellen. Luulen, että Oberhausenin elokuvajuhlat onnistuivat saamaan paljon uusia ystäviä, joita voi ehkä tavata ensi vuonna paikan päällä.

Hajamerkintöjä koronakevään keskeltä

Mitä ruumiillisuudelle tapahtuu, kun kokemus siitä muuttuu niin yhtäkkisesti – kun muiden kehot ovat lähinnä pikseleitä Instagramissa, liikkuvaa kuvaa Zoom-joogatunneilla? Tai kun ruokakaupassa tai kadulla kohtaa toisen kehon, sitä on väisteltävä, pitäydyttävä reilun etäisyyden päässä?

Podcast on leikkiä

Näyttelijä Katariina Lantto tuo esiin sen, miten ihanaa oli leikkiä rohkeasti keskustelevaa ihmistä, joka uskaltaa tuoda julki ajattelunsa keskeneräisenä ja esittää radikaalejakin väitteitä. Arkiminässään hän ei välttämättä uskaltaisi avata suutaan ajatellakseen ääneen tai ainakin pehmittäisi sanomansa varmistelemalla että en mää nyt tiedä, sano sä kun tiedät varmaan paremmin. Moni naiseksi sosiaalistettu varmasti tunnistaa itsensä Lanton kuvailemasta kainoudesta. Osittain kyse on suomalaisesta keskustelukulttuurista tai sen puuttumisesta ylipäänsä. Myös henkilön sosioekonominen tausta vaikuttaa siihen, millä tavalla hän uskaltaa ilmaista mielipiteitään. 

The Platform, liberaali järkytys ja kädenlämpöiset dystopiat

Häpeilemättä kaipaan aikaa, jolloin dystopiat olivat joko marginaalisempia genrekirjallisuuden ja b-elokuvien aidosti häröjä konsepteja, ja valtavirtaan pulpahtaessaan Blade Runnerin, Terminator 2:n tai The Matrixin kaltaisia, esteettisesti omaperäisiä spektaakkelitrippejä, jotka eivät ensisijaisesti yrittäneet ”herättää keskustelua”, vaan luoda oman esteettisesti upottavan ja tunnistettavan maailmansa.

Tiedolla ja ymmärryksellä

Termin tieto merkitys on mielestäni suomen kielessä hieman ongelmallinen. Se ei automaattisesti ainakaan omassa kielikorvassani merkitse myös ymmärtämistä. Omassa käsityksessäni vasta ymmärrys ohjaa, kuinka tiedon sisältämää merkitystä käytetään ja missä yhteydessä. Ymmärryksen kautta myös oikean ja tarkoituksenmukaisen tiedon kerääminen on mahdollista.

Chantal Akermanin monumentaalinen elokuva Jeanne Dielman vaikuttaa kuin teatteri

Jeanne Dielmanin nimihenkilön suorastaan väkivaltaiselta tuntuvassa pidättyvyydessä on jotain samaa kuin esimerkiksi Tavallisuuden aaveen kohtauksissa yksinäisestä naisesta, joka näkee ovenraosta väläyksen elämäniloa flamencotanssijan muodossa. Tyhjissä huoneissa kaikuvan arkisen äänimaiseman vastapainona on raskas, jopa eksistentiaalinen hiljaisuus. Jos Akermanin elokuvan äänimaailma tuokin mieleen Arki ja kauhu -esityksen, saa sen hiljaisuus ajattelemaan Tavallisuuden aavetta ja Medusan huonetta.

Tunnollisuudesta

Taiteilijaystävien tekemisiä seuratessani olen havainnut joutuvani ottamaan oppia ja pohtimaan omia valintojani. Toisinaan toivoisin olevani tarpeeksi vahva ottaakseni heistä oppia, elämään järkevämmin. Puurrettuani, kärsittyäni ja lopulta vapauduttuani, päästyäni leikkimään kriitikkoa ja taiteilijaa havaitsen olevani tilanteessa, jossa toivoisin olevani tunnollisempi. Että en vain suorittaisi intohimoani.

Vorrei e non vorrei? Kansallisoopperan Don Giovanni ja klassikkoteosten modernisointi

Kaiken kaikkiaan uudistuksenhaluisuus on hieno asia, ja on kannatettavaa, että moderneja tulkintoja tilataan Kansallisoopperassa. Ehkä seuraavan suomalaisen Don Giovanni -tuotannon yhteydessä uskalletaan jo kysyä, miltä teoksen tapahtumat näyttäisivät, jos sen magneettinen nimihenkilö ei olisikaan mahtaileva hamesankari, vaan joku hänen tavoittelemistaan naisista.

Tekijä saapuu – ja yrittää jättää näyttämön

Kuka tekijä on? Ainakin kuollut taiteilija on joustava yhteistyökumppani. Hän ei kiistä rajauksia – julkaistaanko vielä tämä yksi teksti, otetaanko tuokin otos vielä näyttelyyn? Toisaalta hän tarjoaa elämällään sopivassa suhteessa tarinaa ja mysteeriä ihmeteltäväksi.