Arjen ja akatemioiden sukupuolitetut mielikuvat 5.5.2008 Taava Koskinen

Joudun jatkuvasti ihmettelemään sitä, miten voimakkaasti erilaiset esirationaaliset tai piilotajuiset ennakkokäsitykset ohjailevat meitä, miten mielikuvasta muodostuu mielle tai mielipide. Omakohtaisesti olen jatkuvasti törmännyt myös näiden mielteiden sukupuolittuneisuuteen. Minulla on erikoinen etunimi Taava, joka on muuttunut milloin Salvaksi apteekissa, milloin Kaavaksi kangaskaupassa.

Kirjoitusteni yhteydessä on kuitenkin toistuvasti haluttu mieltää, että Taava on mies. Näin erityisesti silloin kun ne ovat luonteeltaan kantaaottavia, polemisoivia tai tavalla tai toisella liittyvät sukupuoleen – kuitenkin siten, ettei omani ole tekstissä esillä tai en profiloidu selvästi naisfeministiksi. Olen ollut vihainen nuori mies 1990-luvun alussa ja lihava keski-ikäinen mies sen lopussa; mm. silloin kun kommentaattori ”Vuosirengas” suuttui nimitettyäni kritiikissä Outi Heiskasta ja Mirja Airasta (heidän hillittömään huumorintajuunsa luottaen) ”iki-ihaniksi taiteen taikatädeiksi” (Aamulehti 28.1.1998).

Luokittelujen taustalta kuultaa usein hämmästyttävän heteronormatiivinen sukupuolikäsitys, kilttien tyttöjen ja pahojen poikien stereotyyppinen perusdikotomia – siitä huolimatta, että kommentaattorit ovat kulttuurisivujen ja taidelehtien lukijoita. Tosin heteronormatiivisuuskin murtui kohdallani lopulta, kun alkuvuodesta 2007 seurasin Helsingin Sanomien internet-keskustelua, joka käynnistyi lehden arvioitua toimittamaani artikkelikokoelmaa Kirjoituksia neroudesta. Myytit, kultit, persoonat. HS oli jo arvioissaan kääntänyt kirjan tarkoituksen – neromyytin ja -käsitteen kriittisen analyysin ja rakentavan purkamisen – täysin päälaelleen, joten keskustelijat eivät nojanneet mielipiteissään lainkaan kirjaan vaan lehden artikkelien synnyttämiin mielikuviin. Näin kirjoitti nimimerkki Into Paussi:

”Taava on entinen Taide-lehden toimittaja, eikä siltä suunnalta ole tullut mitään hyvää pariinkymmeneen vuoteen. Aktivistina mies sai pari Pornoakatemian tutkijaa mukaan – –.
Sen vielä voisin jotenkin sulattaa, että nykylesbot edustavat todellista vaihtoehtoa antiikista periytyvälle ”hyvien veljien” liitolle, mutta homot ovat ja pysyvät ikiaikaisen elitismin viimeisenä linnakkeena.” (hs.fi 27.2.2007).

Olimme itse kirjassa käsitelleet neromyytin maskuliinisuutta ja sen homoseksuaalisiakin vivahteita, ja mukana tosiaan oli kaksi Pornoakatemia-tutkimushankkeen tutkijaa. Tutkittuamme myytin sukupuolittuneisuutta tulimme siis lopulta itsekin sukupuolitetuiksi kommentaattorin mielikuvissa!

”Well-Behaved Women Seldom Make History” (2007) on nimenä Laurel Thatcher Ulrichin naishistoriallisella teoksella. Tuon lauseen Harvardin yliopiston professorina toimiva Ulrich kirjoitti kuitenkin jo vuonna 1976 tutkimuksessaan Uuden Englannin hurskaista naisista, jotka hänen mielestään eivät halunneetkaan tulla muistetuiksi. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin nuori Jill Portugal niminen nainen soitti hänelle löydettyään sloganin sitaattisanakirjasta ja pyysi lupaa painaa sen T-paitaan. Tästä alkoi lumipalloefekti: T-paidoista tuli valtavan suosittuja, Portugal perusti firman ja slogan alkoi levitä ympäri Yhdysvaltoja rintanapeista autojen puskuritarroihin ja tietysti internetiin. Läheskään aina ei pyydetty lupaa – lause alkoi elää omaa elämäänsä populaarikulttuurissa.

Ulrich ajattelee, että lauseen merkitys perustuu sen samanaikaisesti rajoja rikkovaan ja niitä hämärtävään monitulkintaisuuteen. Ja anarkiaahan siinä tietysti on – kuten Mae West muotoili: ”When I ’m bad !’m better”. Kiinnostavaa on myös, että slogan näyttää läpäisseen kaikkien yhteiskuntakerrosten arjen: sen voi nähdä niin naisjohtajien työpöydillä kuin nappina asemien lipunmyyjien rinnassa, professori kirjoittaa.

Yleisemmällä tasolla lause kannustaa elämäntyylillisiin irtiottoihin. Oletan, että miehetkin saavat käyttää näitä nappeja, vai kuinka?

Kirjassaan Ulrich tutkii myös niitä strategioita, joilla ”hyvin käyttäytyvät” naiset ovat tehneet historiaa ja lähestyy naishistoriaa ajallisesti moniulotteisesti ja lisäksi arjen tasolla. Lähestymistavaltaan Ulrich tuntuu sijoittuvan uransa 1970-luvulla aloittaneiden tutkijoiden sukupolveen; hän tekee nimenomaan ”naistutkimusta” eikä tunnu problematisoivan sukupuolen käsitettä sen kummemmin.

Entä sitten avoimesti seksuaalivähemmistöjä edustavat tutkijat? Queer-tutkija, kirjallisuustieteilijä ja esteetikko Pia Livia Hekanaho lähestyy sukupuoleen liittyviä nykymielikuvia perin toisenlaisesti. Suomen Queer-tutkimuksen Seura määrittelee tutkimusalan kriittiseksi sukupuolen ja seksuaalisuuden tutkimukseksi, esimerkiksi lesbo-, homo-, trans- ja bi-tutkimukseksi sekä heteronormatiivisuuden ja heteroseksuaalisuuden tutkimukseksi.

Artikkelissaan ”Pervoaika ja ongelmallinen parisuhdenormatiivisuus” (SQS-lehti 1/07, queeristä käytetään myös suomennosta pervo) Hekanaho kuvailee queer-mielikuvia: ”Ainakin suuren maailman keskustelussa tässä kohtaa seinälle maalataan irvikuva nuorisokuteissa huumepäissään klubbaavasta ja ja pervorahaa tuhlaavasta, kuvitteelliseen nuoruuteensa ja hauskanpitoon takertuneesta ikipervosta tai ikäpervosta.”

Perinteisesti juuri elämäntyylilliset valinnat ja valinnan mahdollisuudet ovat erottaneet hetero- ja homoseksuaaleja. Nyt kuitenkin kaikki on valinkauhassa. Hekanaho ei näe kaikkia samansukupuolisen parisuhteen rekisteröintiin liittyviä ilmiöitä pelkästään positiivisina. Onko pakko ostaa Efva Attlingin suunnittelemat sormukset ja alkaa juoda teetä muumimukeista? hän heittää. ”Me haluamme kaiken mitä niillä on ollut vuosisatojen ajan, niinkö? Eikö juuri tässä tilanteessa olisi aiheellista käydä arvokeskustelua, mitä tuosta historiasta pidämme rakentavana ja mitä taas pervolle moniarvoisuudelle tuhoisana?”

On kiinnostavaa nähdä, mitä tapahtuu kollektiivisille mielikuville, jos samansukupuoliset parit alkavat todella elää selkeästi perinteisten parisuhdenormien mukaan. Alkaako queer olla heteronormatiivista ja heteroseksuaalinen käyttäytyminen puolestaan queeriä?