Hamletko? Ne. Ja me.

Teksti: Kari Yli-Annala 26.1.2016

Ilmestyttyään 1500– ja 1600–luvun vaihteessa maailmaan William Shakespearen Hamlet on kasvanut eurooppalaisen näytelmäkirjallisuuden merkkiteokseksi, jota esitetään ja johon viitataan jatkuvasti.1900-luvulle tultaessa näytelmän nimihenkilön roolista on tullut erityinen koetinkivi vakavien roolien saralla. Roolia esittävät myös naisnäyttelijät, kuten Suomessa Elli Tompuri omalla kiertueellaan ja Asta Nielsen näytelmän saksalaisessa elokuvaversiossa. Hamlet on arvoitus, myytti.

”Myytti on aggregaatti, kone, johon voidaan liittää yhä uusia ja uusia koneita”, kirjoitti itäsaksalainen näytelmäkirjailija ja teatteriohjaaja Heiner Müller vuonna 1988. Vuosikymmentä aiemmin kirjoittamassaan Hamletinkoneessa (Hamletmaschine, 1977) Müller irrottautui brechtiläisen opetusnäytelmän (Lehrstücke) vaikutuksesta ja vei eteenpäin uutta postmodernia teatterinäkemystään, jossa on piirteitä myös Antonin Artaudin Julmuuden teatterista. Hamletinkoneessa Müller kirjoitti uusia repliikkejä modernille Hamletille ja tämän rakastetulle Ofelialle, joka ei enää tyydy pelkkään uhrin rooliin. Müllerin mukaan Uusi Ofelia on verrattavissa Ulrike Meinhofiin, Punaisen armeijakunnan terroristiin. Müllerin Hamletin ja Ofelian uudet monologit heijastelevat poliittisia vainoja ja tuomioita, nuorisokapinaa sekä taistelevaa feminismiä punk-energian raivolla.

1990-luvulla Müller ohjasi yli kahdeksantuntisen esityksen Shakespearen Hamletista, johon myös Hamletinkone sisältyi. Hamletinkoneesta on olemassa myös Einstürzende Neubauten -yhtyeen versio, jossa Blixa Bargeld esittää Hamletia ja Gudrun Gut Ofeliaa. Hamletinkoneen suomalainen ensiesitys oli Annette Arlanderin ohjaama kuunnelmaversio vuonna 1989. Näyttämölle sen suomenkielisen version on tuonut ainakin Circus Maximus -ryhmä 2000-luvun alussa. Lisäksi filosofinen Lacan-piiri on esittänyt teoksen riennoissaan. Itse koordinoin tammikuussa 2016 Kokeellisten taiteiden nomadisen akatemian kansainväliseen Taiteen syntymäpäivän tapahtumaan Hamletko?Ne! -esityksen, jonka keskeinen osuus perustui Müllerin tekstiin. Esitykseen kytkeytyivät myös Heidi Kilpeläisen laulu ja lauluperformanssiosuus, Jarkko Räsäsen kelanauhaloopit sekä kahdeksanminuuttinen videoteos Banaanitasavalta (2015).

Shakespearen näytelmän lähtökohtia ovat tapahtunut murha ja petos, jotka herättävät päähenkilön epäilyn, häpeän ja kostonhimon. Hamletin isän aave kertoo hänen veljensä murhanneen hänet päästäkseen hallitsijaksi ja kuningattaren uudeksi puolisoksi. Aave vannottaa Hamletia kostamaan tapahtuneen. Hulluutta teeskentelevä Hamlet tappaa rakastettunsa isän Poloniuksen luullessaan tätä verhon takana piileskeleväksi murhaajaksi ja vallananastajaksi. Hamletin rakastettu, Ofelia, ajautuu hulluuteen ja itsemurhaan. Hamlet vakuuttuu Claudiuksen syyllisyydestä tämän poistuessa vihaisesti katsomasta hoviyleisölle esitettävää näytelmää, jossa kuninkaanmurha kuvataan Hamletin ohjeiden mukaisesti niin kuin se aaveen ilmoituksen mukaan on tapahtunut. Viimeinen näytös päättyy traagisesti miekkoihin ja myrkkyihin. Kuningas, kuningatar, Ofelian veli Laertes ja Hamlet kuolevat. Sotajoukkojensa mukana paikalle saapunut Norjan kuningas Fortinbras sanoo viimeisen repliikin: ”Viekää ruumiit pois – sali raivatkaa.”

Müllerin Hamletinkoneen taustalla palaa Stalinin ajan vangitsemisten ja teloitusten hyytävä valo, jonka loimussa vasemmistoälymystö on ollut pakotettu purkamaan pettymystään. Myös läntinen kulttuuri-imperialismi saa näytelmässä osansa muun muassa HEIL COCA COLA -huudon muodossa. Hamletin haavoittunut neuvottomuus resonoi myös tämän päivän vasemmiston tuntoihin. Suomessa uusliberalistisesta ideologiasta on tullut ennenkuulumattoman nopea tuhon enkeli nykyisen oikeistohallituksen leikatessa sumeilematta terveys- ja sosiaalialaa sekä koulutusta ja kulttuuria. Siksi koordinoimassani Taiteen syntymäpäivän esityksessä Hamletin isän aave sai harteilleen V.I. Leninin pään. Vaikka aaveen ruumiin muodosti vain tuulettimen heiluttaman valkoisen lakanan peittämä tripodiluuranko, jo sen läsnäolo itsessään tuntui muotoutuvan Leninin kuuluisaksi kysymykseksi: ”Mitä on tehtävä?” Esityksen aloittaneessa videossa nähtiin sammakkoina kurnuttavia poliitikkoja, maskien ja tekoveren peittämiä zombiekävelijöitä sekä opetuksen, kasvatuksen ja kulttuurin leikkauksia vastaan mieltään osoittavia kansalaisia. Yhteydet suomalaisen yhteiskunnan nykyiseen alasajoon tehtiin näin ilmeisiksi.

Hamletista on tullut modernin ihmisen epäilyn perikuva ja petetyiksi itsensä kokevien sukupolvien samastumiskohde. Ei ihme, ettei epäilevän ja aprikoivan Hamletin hahmo miellyttänyt lainkaan esimerkiksi intellektuelleja vihaavaa Stalinia. Toisaalta Hamletkaan ei näe kuin yhden, vihan ohjaaman ratkaisun. Vaikka kuninkaan aave ei suoranaisesti kehota Hamletia tappamaan kuningasta vaan vain kostamaan, Hamlet ei näe muuta vaihtoehtoa. Hän ei epäröi aiheuttaa lapsuudenystäviensä Rosencrantzin ja Guildensternin kuolemaa muuttaessaan itseään koskevan tappoviestin sisällön, vaikka he eivät mitä luultavimmin ole tietoisia kuljettamansa kirjeen sisällöstä. Kun Toinen on ”ne”, hyvät vaihtoehdot hautautuvat. Vääristynyt, raivon tulevaisuuteen suuntaama työ jää epäonnistuvaksi luonnokseksi, jonka aika pyyhkii pois. Müllerin mukaan ihminen ei ole muuttunut Shakespearen ajasta. Milloin on oikea hetki toimia? Miten toimintani vaikuttaa pidemmällä aikavälillä? Voinko toimia toisin? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole helppoja, valmiita ratkaisuja. Toimintaa ohjaavat arkijärjen lisäksi myös intuitio, unet ja aaveiden vaatimukset.