Huumorin syvyys

Petteri Enroth 6.4.2018

1.
Lapsena imitoin paljon erilaisia hahmoja. Ensi sijassa matkin julkisuuden henkilöitä, sillä esimerkiksi kavereiden vanhempien tai omien sukulaisten imitointi, vaikka miten salassa, tuntui intuitiivisesti tungettelevalta ja jopa julmalta. Bravuureihini kuuluivat ainakin paljon uutisissa esillä olleet Mauno Koivisto ja Esko Aho sekä Andy McCoy, joita välillä esitin ohjelmanumeroina sukutapaamisissa ja muilla kekkereillä. Aikuisten nauru tuntui suurelta palkinnolta.

Ala-asteen viimeisinä vuosina suurin sankarini yli kaikkien muiden oli kanadalaissyntyinen koomikko Jim Carrey. Katsoin VHS:ltä The Maskin (1994), Ace Venturat (1994 ja -95), Cable Guyn (1996) ja Liar, Liarin (1997) jokaisen varmasti kymmeniä kertoja. Liar, Liarin jälkeen Carrey ei mielestäni ole tehnyt hyvää komediaelokuvaa: Me, Myself & Irene (2000) oli nihilistinen päkistys ja Bruce Almighty (2003) vain tylsä rahastus. Carreyn hahmo on kuitenkin kiehtonut minua tähän päivään asti.

Ihailin Carreyssä luonnollisesti hänen fyysistä virtuositeettiaan, joka on yhdistelmä sisäsyntyistä lahjaa ja askeettisen kovaa omistautumista tavalla, joka omassa mielessäni nostaa esiin sanan ”kohtalo”. Lapsena hänellä oli tapana seistä kotona peilin edessä vääntelemässä naamaansa ja aina onnistuneen irvistyksen kohdalla räkättää itsekseen. Tämä piirre yksinään ei kuitenkaan olisi riittänyt vangitsemaan mielikuvitustani. Tärkeämpää oli, ettei hän roolissa ollessaan tuntunut olevan oikeastaan ihminen lainkaan, minkä vuoksi samalla hieman pelkäsin häntä. Pelko oli samankaltaista kuin mitä koin esimerkiksi sellaisten aikuisten seurassa, jotka tuntuivat samanaikaisesti poissaolevilta ja ylitsevuotavan läsnäolevilta. He hallitsivat itsensä ja sosiaalisen tilanteen virtuoosimaisesti, mutta sanat ja eleet jollain lailla kumisivat tyhjyyttä. Tästä esimerkiksi Ingmar Bergmanin Syyssonaatissa (1978) Eva-tytär (Liv Ullman) syyttää äitiään (Ingrid Bergman): että tämä käytti loputtomasti kauniita sanoja, syyti huolenpitoa ja näytteli äitiä täysin virheettömästi mutta ei koskaan rehellisesti näyttänyt esimeriksi suuttumustaan.

Jim Carrey Ace Venturassa (1994)

Lapsi huomaa aikuisen teeskennellyn läsnäolon ennen kuin yhtäkään sanaa ehditään sanoa, eikä tässä vielä tietenkään ole kyse mistään koomisesta. Carreyn työssä saatoin katsella tätä sanomatonta vaarallisuutta huokuvaa ilmiötä etäältä ja virtuaalisesti: hän valloitti koko audiovisuaalisen tilan hillittömällä koomisella taidolla, mutta samalla lakkasi olemasta. Tästä huumorin ja kuumotuksen ristiriidasta, tai oikeammin yhteisvaikutuksesta, kasvoi silmissäni Carreyn ainutlaatuisuus. Hänessä nousi esiin ihmissubjektin tyhjyys, jota vasten hänen näyttelemisensä säteili ihmeellistä merkityksellisyyttä, jota en edes yrittänyt opetella kuvailemaan.

2.
Teini-iässä törmäsin jossakin – kirjassa tai netissä – ajatukseen, että kaikki todella merkityksellinen huumori lähtee salaa ja implisiittisesti liikkeelle kuoleman väistämättömyydestä. Koin jonkinlaisen valaistuksen. Toki ajatus kuulostaa helposti yksioikoiselta ja teennäiseltä miesrankistelulta. Sitä kannattaakin tarkentaa vaikkapa Henri Bergsonin kuuluisalla toteamuksella siitä, että ”pohjimmiltaan naurunarvoista on se, mikä tehdään automaattisesti”. Toisin sanoen huumori rikkoo egon luuloja vastaan: automaation esiinnousu on yhtä kuin ei-minän esiinnousu, epäinhimilliset Toiset kasvoni. ”Kuolemaa” huumorin ehtona ei siis tarvitse tai kannata ajatella reaalisena kuolemana vaan symbolisena – faktana, että tietyssä mielessä olen aina jo kuollut ja konemainen sikäli kuin toimin automaatioiden varassa, ja kasvot, joita tarjoan toisille (ja itselleni) normaalin vuorovaikutuksen vakuutena, ovat kirskuvan lihakoneen päälle halun sublimaatioista laskostettu ohut harso. Huumori voi päästää meidät suurista minäkuvistamme ja vapauttaa ymmärtämään epävapautemme.

Tästä syystä ”musta huumori” ei käsitteenä puhuttele minua: itselleni kaikki huumori saa muotonsa mustaa vasten. En ole löytänyt järkevästi kiteytettävää sääntöä sille, milloin esimerkiksi yksi dead baby -vitsi naurattaa ja toinen tuntuu lapselliselta, kuviteltuja moraalinvartijatahoja vastaan suunnatulta kapinaeleeltä ja oman rankkuuden alleviivaamiselta, mutta kokemuksen tasolla ero on kristallinkirkas. Toinen minulle ambivalentti termi on ala-asteen opettajieni usein halveksivasti syljeskelemä ”tyhjännauraja”. Olen aina nauttinut todella paljon esimeriksi niistä hetkistä, kun alkaa naurattaa se, että naurattaa niin paljon. Tällöin nauretaan tyhjälle, tai tarkemmin tyhjyydelle, ei-millekään.

Olen antanut usein liikaakin painoa ja pyhyyttä huumorille pelisilmän, tilannetajun sekä kanssaihmisten yksilöllisyyden kustannuksella. En jaksa laskea kertoja, joina olen puhaltanut vaivaantuneen hiljaisuuden leijumaan pöytäseurueen ylle sanomalla jotain omasta mielestäni hauskaa. Sittemmin olen opetellut hillitsemään tätä puoltani, mutta olen silti sitä mieltä, ettei huumorin täyttä potentiaalia hyödynnetä ja arvosteta sosiaalisessa todellisuudessa riittävästi.

3.
Tätä kaikkea vasten en ollut lainkaan yllättynyt katsoessani Jim & Andy -dokumenttia (2017), joka kertoo Man on the Moon -elokuvan (1999) teosta. Elämäkertadraamassa Carrey esittää legendaarista ekstroverttikoomikko Andy Kaufmania, joka urallaan pyrki pikemmin hämmentämään kuin naurattamaan ihmisiä; vapauttamaan pikemmin kuin odottamaan punchlinea, muistuttamaan ettei mikään ole normaalia. ”Absurdisti” kuvaisikin sanana paremmin Kaufmania kuin ”koomikko”. Dokumentti rakentuu Carreyn omasta muistelusta sekä kuvauksien etenemistä seuraavasta dokumenttimateriaalista, jonka Universal-tuotantoyhtiö hyllytti 20 vuodeksi, eikä ihme. Materiaali tallentaa suorastaan kiusallisella tarkkuudella Carreyn äärimmilleen viedyn metodinäyttelyn nyanssit, ja on ymmärrettävää, että tuolloin oli PR-syistä järkevää jättää kaikki hyllylle. Carrey ei luopunut Kaufman-roolistaan koko kuvausjakson aikana, aivan kuten Kaufman ei koskaan lopettanut ”näyttelemistä” kameroiden ulkopuolella, mikä ei merkinnyt erityisen helppoja tai kevyitä työoloja kuvausryhmälle ja ohjaaja Milos Formanille, jota Carrey dokumentissa kyseenalaistaa ja härnää juuri samalla lailla kuin Kaufman aikanaan omia ohjaajiaan. Lisäksi osan aikaa kuvaussessioista Carrey oli myös sataprosenttisesti Kaufmanin sikamaisen alfauros-alter egon, Tony Cliftonin hahmossa, joka on vielä Carrey-Kaufmaniakin stressaavampi kombo kaikille ympärillään. Carrey kuvailee kokemusta voimakkain vedoin: ”Kuvausten jälkeen en enää kyennyt muistamaan, kuka olin. Sitä astuu ovesta tietämättä, mitä sen takana on – siellä on kaikki.” Epätodellinen ilmapiiri tarttui ilmeisesti myös muihin, sillä esimerkiksi Kaufmanin isää näyttelevä Gerry Becker äityi odottamatta huutamaan Carrey-Kaufmanille maskeerausvaunussa: ”Olen vihainen koska rakastan sinua, en siksi etten haluaisi tukea sinua!” Carrey nousee osittain tuolistaan ja huutaa ”Myöhäistä, myöhäistä”, johon Becker vastaa ”Selvä sitten” ja marssii ulos, ja yksi maskeeraajista alkaa itkeä.

Monia muita yksityiskohtia voisi luetella, mutta dokumentin uskomattominta ja kauneinta antia on nähdä, miten Kaufmanin oikeat veli ja sisko (jotka Carrey siis kohtaa täydellisesti roolissa) suhtautuvat Carreyn Kaufmaniin. He ovat aidosti liikuttuneita, vaikuttuneita ja hyvillään. Veli kuvailee: ”Hän on kuin Andyn ruumiillistuma kaikkine eri puolineen. Hän tuntee Andyn, ymmärtää häntä.”

Omissa haastattelupätkissään Carrey myös puhuu ummet ja lammet tyhjyydestä, illuusioista ja kuolemasta. Huomasin hänen pajatuksensa äärellä, etten yllättynyt siitä lainkaan, vaan se näyttäytyi minulle täysin itsestään selvänä sekä sisällön että sanavalintojen osalta. Olisin itse asiassa syvästi yllättynyt, ellei hän olisi mainstream-uransa myötä jossain määrin ”seonnut”. Sellaista intensiteettiä, jolla Carrey maailman suurimman klovnin rooliinsa paneutui, ei voi pitää pitkään yllä muuttumatta pysyvästi omaksi kuvakseen. Tämä taipumus on Carreyllä tulkintani mukaan niin voimakas, että hänen oli lopulta omaksuttava jokin aivan toinen, pohjimmiltaan subjektittomuuteen ja kaiken tyhjyyteen perustuva ajattelumalli voittaakseen klovnin itsessään. ”Voittaminen” ei tässä tarkoita eliminoimista vaan kesyttämistä.

Jan Matejko: Stańczyk (1862)

Yhteisöjen ilveilijöiden tehtävä on aina ollut ylittää ne rajat, jotka ovat muilta suljettuja ja käydä paikoissa, joissa muut eivät saa käydä – tulla yhdeksi tabujen kanssa. Tällainen tehtävä saattaa käydä mielenterveyden päälle, eikä ”surullinen klovni” suotta ole yksi kulttuurinen arkkityyppi, joka soveltuu niin koululuokan pelleilijään kuin Robin Williamsiin (1951—2014). Aina kyse ei ole valinnasta tai pohjimmiltaan hauskoista asioista, mutta kiitän silti mielessäni kaikkia huumorin äärellä uhrautuneita ja annan viimeisen sanan John Watersille: ”Minut mukiloitiin hiljattain New Yorkissa ja sain vakavan tällin. Onnistuin kuitenkin hoippumaan erään melko snobin ystäväni asunnolle. Nainen aukaisi oven ja näki minut yltä päältä veressä, jolloin minun kerrotaan uhonneen: ’Olen juuri tappanut viisi ihmistä ja nyt olen tullut vetämään sinut mukaan tähän.’ Elämästä ei ole mihinkään ilman hyvää huumorintajua” (John Waters, Shokkiarvo, 1981/89).