Hyvät, pahat ja kuvitellut taiteilijat 16.9.2009 Saara Hacklin

Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperhossa (2009) tutkija ja perheenäiti Mette jättää akateemisen pyörittelyn ja heittäytyy todenteolla tutkimaan alhaista ja saastaista: harrastamalla anonyymia seksiä erinäisten miesten kanssa. Mette ihailee kirjailija Liliane Schubaldia, joka on tehnyt elämästään kokonaistaideteoksen. Sitä täydentävät Orlan-henkisesti kauneusleikkaukset ja silikoni-implantit. Muitakin taiteilijoita vilahtelee kirjan sivuilla: John Cage, häivähdys Carolee Schneemannia…Vaikka Tykistönkadun päiväperhon loppu onkin toiveikas, kirjan sävy on kovin kylmäkiskoinen: akateemiset taiteentutkimusprojektit ja seksinnälkäinen keskiluokka saavat kyytiä.

Mustekalan arviossa Sinervon romaanista Irmeli Hautamäki viittaa Siri Hustvedtiin – joka on Sinervoa kuusi vuotta vanhempi – ja tämän Kaikki mitä rakastin romaaniin. ”Niillä on osittain sama aihepiiri: taide ja taiteentutkimus ja kirjat on sijoitettu suurkaupunkiympäristöön,” Hautamäki kirjoittaa ja toteaa sitten, että kirjojen ero on kuitenkin asenteessa. Hänen mielestään Hustvedtin kirjasta heijastuu syvä kiintymys taiteeseen, siinä missä Sinervo parodioi sitoutumatta aiheeseensa.

Eri sitoutuneisuuden asteita on tietysti vaikea mitata tai todentaa, mutta Hustvedt tosiaan tuntuu seuranneen lähietäisyydeltä New Yorkin taidemaailmaa. Hän myös sekoittaa esimerkiksi Amerikkalaisessa elegiassa fiktioon oman isänsä päiväkirjamerkintöjä. Mahdollisesta sitoutuneisuudesta huolimatta Hustvedt ei kuitenkaan idealisoi taidetta pelkästään kauniiksi saati mukavaksi. Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia sisältävät myös oudomman vireen: kummassakin seikkailee jollain tavalla häiriintyneitä, ”pahoja” kuvataiteilijoita. Sekä murhistakin epäilty Teddy Giles että ihmisten valokuvia ”varastava” Jeffrey Lane tuntuvat imevän elämän lähimmäisistään. Miksi juuri kuvataiteilijoissa piilee selittämätöntä pahuutta?

Riivattu, paha taiteilija ei ole uusi keksintö. Yksi vaikuttavimmista kirjallisuuden taiteilijahahmoista lienee Thomas Mannin Adrian Leverkühn, säveltäjä joka myy sielunsa paholaiselle taatakseen luomisvoimansa. Kirjallisuus tarjoaakin ehtymättömän aarreaitan riivattuja tai pelkästään kummallisia taiteilijahahmoja sekä mielettömiä taideprojekteja. Kuten Georges Perecin Elämä. Käyttöohje -teoksessa puurtava Bartlebooth. Englantilaisen Bartleboothin tarkoituksena oli luoda 50 vuotta kestävä taideprojekti, josta ei jäisi mitään jälkiä. Tarkoituksena on maalata maailman satamissa akvarelleja, teettää niistä palapelejä, koota ja lopulta häivyttää maalaukset veteen.

Kuten usein toistellaan, todellisuus on tarua ihmeellisempää. Mitähän Bartlebooth olisi ajatellut John Cagen aloittamasta maailman hitaimmasta urkusävellyksestä ORGAN2/ASLSP, jonka kesto on 639 vuotta? Toisaalta, kirjalliset hahmot ja todellisuus eivät tietenkään ole erillisiä: kuten Paul Austerin Leviatanissa, jonka Marian esikuva on kuvataiteilija Sophie Calle. Tai toisin päin, Callen teokset noudattavat Marian projekteja?

Kirjoissa seikkailevia demonisia tai muuten vain hurahtaneita taiteilijahahmoja pelottavampia saattavat olla todellisuuden ja fiktion raja-aitoja sekoittavat taideprojektit. Alkuvuodesta Ruotsissa nähtiin yksi esimerkki todellisuuden ja taiteen rajankäynnistä. Konstfackin opiskelija Anna Odell teeskenteli sillalla psykoosia ja pääsi hoitoon St. Göranin sairaalaan. Myöhemmin sairaalan henkilökunta järkyttyi kuullessaan, että tämä poikkeuksellisen vaikeasti käyttäytynyt potilas vain näytteli psykoosia. Esityksellään – joka ilmeisesti mukaili Odellin 1995 läpikäymää psykoosia – Odell käytti hyväuskoisia sivullisia hyväkseen, tuhlasi sairaalan resursseja, ja mikä pahinta, vei ehkä paikan sitä todella tarvitsevalta.

Odellin teon herättämät reaktiot ovat hämmästyttävän jyrkkiä. Taiteilijaan kohdistunut aggressio tuntuu heijastelevan jotain muutakin kuin vain aitoa huolta mielenterveystyön työrauhasta, toimintatavoista tai hupenevista resursseista.

Taiteen raja-aitoja sekoittava taiteilija tuntuukin herättävän katsojissa – tai tässä tapauksessa lukijoissa, sillä kovin harva on Odellin lopputyöteosta nähnyt – tutun huolen huijatuksi tulemisesta. Tehdäänkö tätä minun verovaroillani? Millaista rajojen koettelua yhteiskunta ja sen instituutiot ylipäätään oikein sallivat? Voisiko Odellin tekoa puolustaa paremmin, mikäli sen lopputuloksena varmasti olisi ”hyvää” taidetta, vai pitäisikö teko jo sinällään tuomita?

Elokuussa Odell sai tuomion, joka oli 50 päiväsakkoa virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta ja vilpillisestä menettelystä. Kommentissaan Dagens Nyheterille Odell toteaa, että on tyytyväinen teoksen herättämään keskusteluun. Sehän teoksen tarkoitus pitkälti olikin. ”Jotain asioita olisin voinut tehdä toisin, mutta ei mitään, mitä erityisesti katuisin.”

Linkit

John Cage ORGAN2/ASLSP

Anna Odellin avoin kirje

Artikkelien selaus