Juhlarahakohu – voiko taide olla oikeassa ja väärässä yhtä aikaa?

Anne Rysti 10.5.2017

Vesilasissa ehti myrskytä tovin, kun Rahapaja julkisti 24.4. Suomi 100 -juhlavuoteen liittyvän juhlarahasarjan. Moni ei ehtinyt edes huomata, että kyseessä todellakin oli rahasarja, jonka oli tarkoitus kuvata Suomen historian vaiheita onnistumisten ja epäonnistumisten (vaikeuksien) kautta. Huomio kuitenkin keskittyi sarjan ensimmäiseen kolikkoon, jonka vaikeuspuolta kolikossa edusti kansalaissota aiheenaan tyylitelty teloituskuva. Kohu ei ehtinyt montaa tuntia velloa, kun valtiovarainministeri Petteri Orpo päätti kumota itse aikaisemmin hyväksymänsä juhlaraha-asetuksen.

Vaikka itse kohu ei kestänytkään yhtä iltapäivää pidempään ja asia on virallisesti loppuun käsitelty, on jälkipyykki käynyt kuumana ja kirvoittanut erilaisia lausuntoja tehdyn päätöksen puolesta ja vastaan. Keskeiseksi ja mielenkiintoisimmaksi näkökulmaksi tässä väittelyssä on mielestäni noussut taiteen asema yhteiskunnassa. Vastakkain esitetyissä mielipiteissä ovat olleet kansalaisyhteiskunnan somekohu ja mielensäpahoitus sekä taiteilijan vapaus. Useassa kirjoituksessa on jopa vedottu taiteilijan sanan- ja ilmaisunvapauden rajoittamiseen valtiovarainministeriön toimesta.

Molempien mielipide- tai näkökulmaleirien keskiössä on kuitenkin itse kolikko. Juhlarahasarjan suunnitelleen muotoilija Ilkka Suppasen taiteellisen idean tavoin väittelyn ytimessä on kolikko, jolla on kaksi puolta. Kokonaisvaltaisimman ja monipuolisimman tilannekuvan saa, kun ottaa tarkastelussa huomioon molemmat. Ei vastakkaisina kannanottoina, vaan kokonaisuutta täydentävinä. Näin ajatellen vastapuolten argumentit eivät ole ensisijaisesti toisiaan poissulkevia, vaan tarjoavat näkemyksiä, jotka yhdessä muodostavat todellisuuden kohukolikosta. Välineitä tähän tarkastelutapaan tarjoaa poikkitieteellinen taiteentutkimuksen osa-alue, sosiologinen estetiikka, joka tutkii taiteen ja yhteiskunnan välistä vuorovaikutusta käyttäen menetelmiä sekä humanistisesta että sosiologisesta tutkimusperinteestä.

Sosiologisen estetiikan laajemmassa yhteiskunnallisessa näkökulmassa taide merkityksineen ei palaudu yksittäiseen teokseen, vaan se nähdään sosiaalisena toimintana yhteiskunnassa. Tässä toimintalähtöisessä lähestymistavassa tärkeitä elementtejä ovat, itse teoksen lisäksi, konteksti ja kommunikaatio. Kontekstin ja kommunikaation käsitteiden mukaan ottaminen taiteen analysointiin tekee taiteesta yhteisöllistä toimintaa, jonka merkitys syntyy kolikon molemmista puolista: tekijästä ja yleisöstä.

Totta on, että länsimaisessa demokraattisessa yhteiskunnassamme taiteilijalla on ehdoton sanan- ja ilmaisunvapaus. Tätä ilmiötä nimitetään useasti myös taiteen autonomiaksi. Tuon vapauden mahdollistaa se, että taiteilija ei toimi missään omassa ulottuvuudessaan vaan osana yhteiskuntaa, joka hänelle tuon vapauden on suonut. Taide on saavuttanut autonomian muista yhteiskunnan osa-alueista, mutta ei yhteiskunnasta itsestään. Vapauksia ei myöskään koskaan tule ilman vastuuta. Sanojalla ja ilmaisijalla on vastuu sanomisistaan. Sanan- ja ilmaisunvapauden sosiaalisessa järjestelmässä sanojan on oltava valmis myös kritiikkiin ja sanojensa kyseenalaistamiseen, jos kohta hänellä luonnollisesti on jälleen vapaus vastata tähän kritiikkiin. Tämä kaikki kuuluu yleiseen yhteiskuntamme kommunikaatiojärjestelmään. Koska taiteella on lupa sanoa ja ilmaista tässä yhteisessä jaetussa yhteiskunnassamme, on taiteen vastaanottajalla lupa yhtä lailla kyseenalaistaa ja tuoda ilmi tulkinnasta syntyvät merkitykset – myös ne merkitykset, joita taiteilija itse ei ollut työhönsä liittänyt.

Tämän sananvapausanalyysin valossa taiteilijalla oli siis täysi vapaus ideoida ja toteuttaa kolikkosarjan visuaalinen ilme. Kun tuo sarja sitten julkaistiin, oli yleisöllä vapaus kritisoida sitä ja tuohtua somessa niistä merkityksistä, jotka heille teoksesta nousivat mieleen. Näin taideteoksen merkitykset rakentuvat aina tässä molemminpuolisessa kommunikaatiossa. Se, että lähettäjän ja vastaanottajan merkitykset eivät aina kohtaa, on hyvin tyypillinen viestinnällinen ilmiö. Taide ei ole tästä sosiaalisesta ilmiöstä irrallaan. Monesti taiteen rikkaus ja arvo tulevat esille juuri siitä, että ne pystyvät herättämään eri yleisöissä erilaisia merkityksiä.

Se, että kohu päättyi juhlarahasarja-asetuksen kumoamiseen, oli monelle taiteilijan puolta pitäneelle pettymys, ellei jopa tappio. Tämä näkyi taiteilijaa puolustavissa puheenvuoroissa ja selityksissä teoksen väärinymmärtämisestä. Mutta voiko taidetta ymmärtää tai tulkita väärin? Oliko kyseessä todella kilpailutilanne, jolla saattoi olla vain yksi voittaja? Sen perusteella, mitä olen itse taiteilijan ja hänen teoksensa kannattajien perusteluja lukenut, itse teos vaikutti puhtaan taiteellisesta näkökulmasta hyvin pohditulta, perustellulta ja kokonaisuutena toimivalta. Mikä meni kuitenkin pieleen?

Sosiologisen estetiikan kolmas taiteelle antama ulottuvuus itse fyysisen teoksen ja kommunikaation lisäksi on konteksti. Teos tehdään aina johonkin kontekstiin, jossa se on tunnistettavissa taiteeksi. Tässä tapauksessa teoksen konteksti oli julkinen taide. Perinteisemmän taiteentutkimuksen parissa, ja useasti mediajulkisuudessakin, elää vahvana ajatus yhdestä tekijästä, taiteilijasta. Harvoin kuitenkaan lopullinen teos ja sen saamat merkitykset ovat yhden ihmisen tuotos. Moni teos kulkee taiteilijalta yleisölle jonkun välikäden eli tuottajan tai välittäjän kautta. Tämä välittäjän rooli näkyy välttämättä myös itse teoksessa. Julkisen taiteen kohdalla välittäjän rooli on ns. galleriataidetta merkittävämpi.

Julkinen taide eroaa monessa suhteessa ns. galleriataiteesta. Keskeisimmäksi eroksi erityisesti tässä yhteydessä nostaisin juuri yleisön ja sen antamien merkitysten korostumisen. Julkinen taide on esillä jossain julkisessa tilassa, jolloin sen yleisöön voi karkeasti ajatellen kuulua ihan kuka vain ja missä tilanteessa vain. Julkisen taiteen kohtaamista ei suunnitella tai tiedosteta välttämättä samalla tavalla kuin galleriataiteen kuluttamista. Julkisen taiteen yleisö kohtaa teoksen aina teoslähtöisesti, ei tekijälähtöisesti, ja merkityksenannossa korostuu tulkitsijan oma kokemushorisontti sekä tilanne, jossa taide kohdataan. Julkinen taide kohdataan usein ilman tietoa teoksen syntyyn vaikuttaneista motiiveista tai edes teoksen tekijästä. Julkisen taiteen taiteellista arvoa tai sen saamia merkityksiä ei siis voi mitata tai arvottaa samoista lähtökohdista kuin galleriataidetta.

Vaikka juhlarahasarjat palvelevatkin pääsääntöisesti pientä keräilijäkuntaa, ovat ne kuitenkin rahaa ja käyvät maksuvälineinä. Vaikka niitä lyödäänkin tietty ennalta rajattu määrä, niin aina niitä päätyy myös jokunen rahaliikenteeseen. Itse olen aikaisemmissa kassatyötehtävissä kartuttanut jonkinmoisen eurooppalaisen juhlarahakokoelman vain normaaliin rahaliikenteeseen eksyneistä juhlakolikoista. Teoksen oletusarvona täytyy olla, että se voi teoriassa päätyä kenen tahansa käteen, jolla ei ole mitään ennakkotietoa teoksesta. Pieni lapsi voi kioskilla saada vaihtorahan, jossa ihminen osoittaa aseella muita ihmisiä. Raha voi päätyä jopa ulkomaille euroalueella, jolloin teoksen kohtaavalla ei voida olettaa olevan minkäänlaista tulkintapohjaa teokselle. Näin selkeästi määriteltyyn juhlarahasarjaan kuuluvan kolikon täytyy toimia myös itsenäisenä teoksena yksinään. Teossarjan hyvistä ja puhuttavista taiteellisista elementeistä johtuen uskon, että se olisi toiminut vallan mainiosti galleriassa tai näyttelyssä.

Toisin kuin galleriataide, julkinen taide on myös hyvin useasti tilaustaidetta, jolla on itse taiteellisten arvojen lisäksi välineellistä arvoa. Tilaustaiteessa teoksessa näkyy aina myös tilaajan vaikutus ja näin julkisessa taiteessa painottuu taiteilijan ja yleisön välissä oleva välittäjätaho. Tässä tapauksessa teoksen tilaaja oli valtio valtionvarainministeriön toimesta. Valtion tilaamalla julkisella taiteella on välttämättä sosiaalisia ja jopa poliittisia tarkoitusperiä taiteellisten tarkoitusperien lisäksi. Siksi julkinen taide ei voi koskaan edustaa ns. autonomisen taiteen ääripäätä, ”taidetta taiteen vuoksi”-ajattelua (l’art pour l’art).

Taiteen tilaajalla on aina valtaa teokseen ja tilaajataho saa päättää millaisen teoksen se haluaa. Tämä sosiaalinen järjestelmä pätee yhtä lailla taiteeseen kuin mihin tahansa ihmisten sosiaalisessa todellisuudessa harjoittamaan vastaavaan kanssakäymiseen. Talon tilaaja saa luetella ehdot rakennuttajalle jne. Tässä tapauksessa teoksen tilaaja oli valtio, joka toimii kansalaisten verovaroin, ja päätökset tekevät poliitikot, jotka toimivat äänestäjien mandaatilla. Näistä lähtökohdista tilattavalle taiteelle muodostuu heti tietyt reunaehdot, johtuen tästä sosiaalisesta ympäristöstä, jossa teos toteutetaan. Valtion tilaama taide ei voi loukata ketään tai herättää voimakkaita ristiriitaisia tulkintoja suuressa osassa kansaa. Valtio on vastuussa tekemisistään ja päätöksistään koko potentiaaliselle yleisölle eikä vain yksittäiselle taiteilijalle.

Näin tarkasteltuna taide nähdään yhtenä osana yhteiskuntaa. Se toimii osana yhteiskunnan sosiaalisia rakenteita, aivan kuten yhteiskunnan muutkin osa-alueet. Tämän tarkastelun pohjalta koko kohu vaikuttaa aika normaalilta kommunikaatiotilanteelta, jossa viestintä syystä tai toisesta pääsi epäonnistumaan. Ja me kaikki oman arkemme sosiaalisista tilanteista tiedämme, että sellaista sattuu kaikille ja jatkuvasti. Onneksi sellaisiin tilanteisiin on sosiaalisen kanssakäymisen historian saatossa syntynyt hyvät valmiit toimintamallit. Ketään syyttelemättä tai kenenkään uhriutumatta voidaan todeta, että nyt ei kummankaan osapuolen viestintä toiminut. Molemmat puolet voivat pohtia miksi näin kävi ja mitä voisi tehdä paremmin. Sitten he tarkentavat viestintäänsä ja varmistavat, että toivotusta lopputuloksesta on uudella yrittämällä yhteinen näkemys ja kokeillaan uudestaan.

Ainoa oikeasti hämmentävä kohta tässä koko prosessissa oli sen esiin tuoma ministeriöiden päätöksentekorakenne, jossa ministeri allekirjoittaa liukuhihnalta päätöksiä ja valtuutuksia lukematta tai tietämättä niiden sisältöä. Mutta sen asian avaamisen jätän suosiolla valtiotieteeseen perehtyneen blogin asiaksi.