Eeva Kemppi 13.11.2014
Maanantaina 10.11. Helsingin Kaupungintalolla järjestettiin historiallinen tapahtuma: Suomen Taidepoliittinen Huippukokous. Kaupungintalon suuren juhlasalin kattokruunujen alle sekä salin takahuoneessa sijaitsevaan uutishuoneeseen saapui viitisensataa, pääasiassa taiteen ja kulttuurin kentällä toimivaa ihmistä jotka olivat nälkäisinä ja ehkä hieman epäuskoisinakin kokoontuneet kuuntelemaan poliitikkojen ja puolueiden näkemyksiä taidepolitiikasta sekä valmiita kommentoimaan ja osallistumaan päivänpolttavaan keskusteluun.
Suomen Taidepoliittinen -tapahtuma on osa vuoden 2014 Baltic Circle -teatterifestivaalia. Tapahtuman järjestivät yhdessä Baltic Circlen kanssa Checkpoint Helsinki ja Public Movement –ryhmä. Tarkoitus on kysyä ja herättää keskustelua siitä mitä tämän hetken suomalainen kulttuuripolitiikka ylipäänsä on ja miltä sen tulevaisuus näyttää. Tavoitteet ovat vähintään yhtä ylevät ja kunniahimoiset kuin vuonna 1975 järjestetyssä Etyk-kouksessa, eli määritellä (taide)politiikan linja uudestaan muuttuvassa yhteiskunnassa.
Huippukokouksen lisäksi Taidepoliittiseen tapahtumaan liittyi 12.11. Q-teatterissa järjestetty seminaari aiheesta Art and ideology, ja festivaaliviikolla nähtävä sarja sekä suomalaisten että ulkomaalisten taiteilijoiden tilaustöitä, jotka käsittelevät politiikan ja taiteen suhdetta monista eri näkökulmista. Huippukokouksessa ja seminaarissa esittäytyi myös Itävaltaan vuonna 2009 perustettu Liikkumisasiainministeriö (Federal Ministry of Movement Affairs). Lisäksi Huippukokouksen pohjalta työstetään keväällä 2015 julkaistava Taidepoliittinen Käsikirja, joka toimii oppaana taide- ja kulttuuripolitiikan ymmärtämiseen ja tekemiseen Suomessa.
Huippukokous kutsui poliittisten puolueiden edustajat sopivasti kevään 2015 eduskuntavaalien alla linjaamaan oman puolueensa näkemykset kulttuuripolitiikasta. Huippukokous oli yritys politisoida politiikkaa sekä taidekentän ihmisten pyrkimys tunkeutua perinteisen (puolue)politiikan kentälle ja ottaa aktiivinen rooli (taide)politiikan teossa.
Tämä ei ole vaatimaton tavoite ilmapiirissä, jossa meille on pitkään toitotettu ettei poliittisia puolueita taidepolitiikka voisi vähempää kiinnostaa ja usein tuntuu etteivät itse taiteilijat ja kulttuurialan toimijatkaan jaksa keskustella taidepolitiikasta, korkeintaan valittaa rahanpuutteesta ja sen vääristä jakoperusteista. Ainakin toinen olettamuksista todistettiin vääräksi: kyllä taideväki haluaa kuulla ja puhua taidepolitiikkaa!
Mutta toinen olettamus jäi edelleen ilmaan roikkumaan. Taidepolitiikka ei taida sijaita kovinkaan korkealla ainakaan kaikkien puolueiden arvojärjestyksessä. Suurin osa puolueista oli lähettänyt paikalle taiteeseen ja kulttuuripolitiikkaan perehtyneen istuvan kansanedustajan tai muun kokeneen poliitikon, joka kykeni erittelemään ainakin kelvollisesti puolueensa taidepoliittista linjausta. Mutta esimerkiksi pääministeripuolueen edustajana toimi viime kunnallisvaaleissa kaupunginvaltuustoon valitsematta jäänyt teologiantohtori Timo Vuori, joka viljeli puheenvuorossaan fennomaanisia sananparsia ja vähät välitti yleisön pyynnöistä esittää konkreettisia linjauksia ja ehdotuksia. Tuntui ettei Vuorella ollut minkään asteista mandaattia puhua puolueensa edustajana. Viesti se on tämäkin.
Tapahtuman muoto oli lainattu poliittiselta huippukokoukselta. Vakavasta ja reaalipolitiikkaan kiinnittyneestä pyrkimyksestä huolimatta Huippukokous oli ennen kaikkea esitys ja performanssi, ja juuri se tekee tapahtumasta ainutlaatuisen ja radikaalin.
Huippukokous oli eräänlainen orkestroitu ajatustenvaihto, jonka päämääränä oli luoda tilaisuus ymmärtää mitä poliitikot todella sanovat. Yleisölle tarjottiin mahdollisuus puuttua poliitikkojen puheeseen oikean väristä lappua nostamalla: vaatia lisää konkretiaa tai kysyä miksi. Yleisö käytti innokkaasti tarjottua kommentointi mahdollisuutta hyväkseen. Puhujat reagoivat pyyntöihin kuka herkemmin kuka panikoiden ja kuka kokonaan ne sivuuttaen. Viesti sekin.
Kaikki tilaisuuteen osallistuneet olivat samanaikaisesti sekä poliitikkoja että taiteilijoita, yhtä vähän ja yhtä paljon kumpiakin. Ja kaikki tilaisuudesta käytävä keskustelu sekä valta- että sosiaalisessa mediassa on osa samaa performanssia. Kuten paikalla olleet poliitikot, me yleisössä istunut taideväki sekä median edustajat noudatimme suhteellisen tarkasti kullekin etukäteen oletettua roolia: Vasemmistoliiton ja Vihreiden kansanedustajat Silvia Modig ja Outi Alanko-Kahiluoto saivat vähiten lappuja ja eniten hyväksyvää kannustusta hyvin valmistelluilla, innostavilla ja paikalla olleen yleisön mielenmukaisilla puheenvuoroilla. Keskustan puoluesihteeri Timo Laaninen puhui oletetulle puolueensa äänestäjäkunnalle jossakin toisaalle, eikä luvannut yhtään lisää rahaa taiteelle. Demarien Päivi Lipponen kaarteli kirjastojen merkityksestä ja taiteen välineellisestä arvosta hyvinvoinnin edistäjänä ja historian jäsentäjänä.
Perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola nostatti suurimmat buuaukset salissa resitoidessaan perussuomalaista sanomaa ja sivuuttaessaan yleisön pyynnöt konkretiasta sekä nostatti mediassa suurimmat otsikot ja isoimman somekohinan tyypillisellä persuassosiaatioketjuilla siitä miten Aleksis Kiven kärsimykset johtavat loogisesti taiteilija-apurahojen lakkauttamiseen. Helsingin Sanomat ansiokkaasti sivuutti uutisoinnissaan tapatumassa keskeiseen asemaan nousseen perustulokeskustelun kokonaan. Perustulon tarjosivat vaihtoehtona turvata taiteilijoiden toimeentulo perinteisten Vihreiden ja Vasemmistoliiton lisäksi käsittääkseni ainakin Piraattipuolue ja Sosiaalidemokraatit.
Helsingin Sanomat listasi uutisjutussaan puolueiden edustajien sanomisia, mutta jätti mainitsematta kokonaan Piraattipuolueen edustajan Arto Lampilan uusia näkökulmia (sekä Piraattipuolueeseen että taidepolittiikkaan) sisältäneen puheenvuoron sekä Suomen kommunistisen puolueen puheenjohtajan JP Väisäsen Guggenheimin vastaiseksi, kulttuurimarxilaiseksi homorummutukseksi puhujan itsensä otsikoiman puheenvuoron. Väisäsen konkreettisia ehdotuksia ja vahvoja kannaottoja kuten “Sivistys, taide ja kulttuuri ovat parasta puolustuspolitiikkaa” sisältänyt puheenvuoro ja kakkuperformassi, jossa valtaisasta valtion budjettikakusta jaettiin taiteen ja kulttuurin saama 0,8% siivu armeliaasti yleisölle, nostatti salissa suurimmat hurraukset, mutta lehdistössä ja somessa lähinnä defensiivistä naureskelua kuten “no heh, mutta ei niitä kukaan kuitenkaan vaaleissa äänestä”. Voi miten sitkeässä persujen ja kommunistien pelko elääkään!
Tilaisuuden arvon voi halutessaan typistää näkemykseen, että siellä ne rutinoituneet puoluepolitiikan edustajat laukovat samoja kliseitä, puhuvat suoraan valmiiksi myötämielisille omille äänestäjilleen ja piiloutuvat poliittisen jargonin taakse. Mutta paljastavaa ei ole vain se, mitä taiteesta puhutaan, vaan myös se miten siitä puhutaan; Miten puolueensa edustajiksi valitut poliitikot suhtautuivat kysymykseen taiteesta ja taidepolitiikasta, miten he käyttävät heille annetut 8 minuuttia? Kannattaa kuunnella tarkkaan mm. puhutaanko taiteilijasta työläisenä vai yrittäjänä, puhutaanko taiteesta taiteena vai sulautetaanko se osaksi laajempaa kulttuuripolitiikkaa, luovaa taloutta, viennin edistämistä tai kansanterveydellisiä ja taloudellisia vaikutuksia.
Yllättävän monet puhujat käyttivät suuren osan heille annetusta puheajasta perustellakseen miksi taide on heille ja heidän läheisilleen ja koko yhteiskunnalle tärkeää, ja heti sen jälkeen korostivat ettei taiteelle missään nimessä voida tässä taloustilanteessa kuvitellakaan heruvan lisää rahaa, jos ollaan realisteja. Eikö taiteilijan ja jopa poliitikon tehtävä pohjimmiltaan kuitenkin ole olla utopisti?
Innostavaa oli tilaisuudessa vallinnut halu kuulla konkreettisia ehdotuksia, käydä oikeaa keskustelua. Väistämättömyyden retoriikan läpitunkemassa poliittisessa keskustelussa on hyvä muistaa, että politiikka on edelleen vaihtoehtoja ja konkreettisia päätöksiä. Kyllä, on mahdollista että taidetta arvostetaan yhteiskunnassa nykyistä enemmän, on mahdollista että taidepolitiikka tunkeutuu mukaan kaikkeen poliittiseen päätöksentekoon kuten talouspolitiikka on tällä hetkellä tunkeutunut, on mahdollista että taiteella on itseisarvo samalla kun taide voi olla hyvinvoinnin, politiikan, historian ymmärtämisen, identiteetin (sekä kansallisen että henkilökohtaisen) rakentamisen työkalu ja väline, eli toisin sanoen on mahdollista että taiteen välineellinen ja itseisarvo mahtuvat samaan taidepoliittiseen päätöksentekoon. Lopulta on mahdollista että taiteen rahoitusta nostetaan. Valtion budjetti on sopimuksen varainen asia, kakku jaetaan poliittisten sopimusten mukaan.
Taidepoliittisessa huippukokouksen erityisen merkittävää oli kokoluokka ja ihmisten fyysinen läsnäolo: 500 ihmistä kokoontui marraskuisena maanantaina neljäksi tunniksi puhumaan taidepolitiikkaa. Sitä ei usein tapahdu. Yksi huippukokous ei vielä riitä, mutta mittakaava todistaa, että tämä on vasta alkua. Huhujen mukaan taidepolitiikka päihitti Big Brotherin Twitterissä kahden tunnin ajan.
Jättimäinen kiitos kaikille järjestäjille, rohkeille poliitikoille, asiantuntijoille ja kaikille paikanpäällä sekä sosiaalisessa mediassa keskusteluun osallistuneille! Kunniahimon ja paremman tulevaisuuden uskon puutteesta teitä ja meitä ei ainakaan voida syyttää.
Dries Verhoeven (NED): CECI N’EST PAS… (Kuva: Eeva Kemppi)
Vielä mahdollisuus nähdä Baltic Circle -festivaaleilla:
• Minna Henriksonin teos Politiikan taide. Teos jäljittää puolueiden taiteesta käymää keskustelua Suomen eduskunnassa 1800-luvulta viime vuosiin saakka. Julistesarja nähtävissä Baltic Cirlen ajan su 16.11 saakka Paasikiven aukiolla, Ateneumin edessä Kaivokadulla sekä Senaatintorilla Aleksanterinkadulla. Teos on osa taidepoliittista tapahtumaa.
• Hollantilaisen Dries Verhoeven teos Ceci n’est pas… käsittelee vahvojen mm. rasismiin ja insestiin ja turvallisuuteen liittyvien stereotypioiden, kliseiden ja tabujen kautta meidän sokeita pisteitämme. Joka päivä muuntuva teos nähtävissä Lasipalatsin aukiolla vielä to – pe klo 14 – 19 ja la – su 11- 16.
• Taidepoliittinen keskustelu lähetettiin suorana lähetyksenä Ylen verkkosivuilla. Tällä hetkellä Huippukokousta ei ole kokonaisuudessaan nähtävissä, mutta lisäämme linkin sivuille heti kun mahdollista.
Taidepoliittinen tapahtuma on herättänyt jo nyt paljon keskustelua eri foorumeilla. Lue, kuuntele ja jatka keskustelua.
Linkkejä:
Suomen Taidepoliittinen tapahtuma
Facebookissa: Make Arts Policy
Keskustelua Twitterissä
Suomen Taidepoliittinen tapahtuma ja Baltic Circle muualla mediassa:
Luutii-yhteisöblogi
Kirjailija J. P. Koskisen Savurenkaita –blogi
SKP:n puheenjohtaja J P Väisäsen blogi
YLEn Kultakuume
Aino Frilanderin raportti Helsingin Sanomissa
Iltasanomien pääkirjoitus 12.11.