Nerojen maassa 26.12.2007

Irmeli Hautamäki

Saavuttuani jouluksi kotimaahan ihmettelin monelta taholta esiin työntyviä nerouutisia. Saattaa olla, että jetlag oli sumentanut aivoni, mutta hetken aikaa kuvittelin tulleeni nerojen maahan. Mitä ihmettä ne nyt ovat saaneet päähänsä?

Pääministerin isäukko harrastaa vapaa-aikanaan (lähinnä rasistiseksi luonnehdittavaa) herrakansa ajattelua, jonka mukaan kansakunnan älykkyys on geneettistä ja perinnöllistä. Meillä suomalaisilla sattuu olemaan erityisen hyvät geenit. Vaikka ajatus on pompöösi, sen omahyväisyys on huvittavaa, inhimillistä ja läpinäkyvää. Kirjoitus on helppo torjua tieteellisillä perusteilla kuten lehdessä haastatellut professorit seuraavaksi tekivät. (Mihin kaikkeen hömppään näiden kiireisten tutkijoiden aikaa tässä maassa käytetään?)

Uutiset voi tietysti kuitata vähän aikaa sitten julkistetuilla Pisa –tutkimustuloksilla suomalaislasten hyvästä koulumenestyksestä. Ehkä suomalaisten pitää vähän aikaa saada paistatella hyvien uutisten valossa, kun maan maine tahriintui pahan kerran Jokelan koulusurman takia.

Pisa –tutkimuksista mieleeni palautui erään Stanfordissa toimivan professorin kuvaus sinne lähetetyistä suomalaisopiskelijoista. Nämä nuoret suomalaiset kyllä omaksuvat kaiken uuden tiedon vaivattomasti. He lukevat ”otsasuonet pullottaen” ja tietävät kaiken; mutta kun pitäisi kyseenalaistaa oppimaansa, epäillä ja ajatuskokeen omaisesti kääntää asiat päälaelleen, suomalaisille tulee vaikeuksia. Professori väitti, että tässä asiassa suomalaiset ovat täysin hukassa.

Seuraavana päivänä hieroin taas silmiäni kun sanomalehdessä oli näyttävä juttu tunnetusta suomalaisesta kulttuurisuvusta. Nero-myytti palasi mieleeni kun lukijoita kehotettiin jutun lopussa äänestämään Suomen lahjakkain suku. Miten tällainen kilpa sopii nykypäivän demokraattiseen yhteiskuntaan? Onko syytä ihailla joitakin sääty-yhteiskuntaan kuuluneita sukuja ikään kuin heillä olisi jokin erityinen lahjakkuuden geeni hallussaan? Eikö suomalaisia kouluteta tasavertaisuuden lähtökohdasta, jotta kaikissa piilevä lahjakkuus saataisiin esiin?

Mieleeni palasi välittömästi viime keväänä julkistettu kirjoituskokoelma neroudesta. Taava Koskisen nero –myyttiä purkavaksi tarkoitetusta kirjasta etsittiin vain todisteita nerouden olemassaolosta.

Mikä tämä nero -kupla oikeastaan on? Kertooko se mistään muusta kuin pienen kansakunnan äärettömästä ( ja äärettömän huvittavasta) omahyväisyydestä? Ehkä nerous onkin jonkinlainen rakkula kollektiivisessa alitajunnassa, rakkula joka syntyy hiertymästä?

Nero –rakkula alkoi vaikuttaa kipeältä ja räikeältä, kun kyselin eräiden nuorten helsinkiläisten taideopiskelijoiden kuulumisia. He olivat varsin pettyneitä opetuksen tasoon maamme huomattavimmissa taideoppilaitoksissa. Heidän kertomansa mukaan opiskelijat saatetaan jättää oman onnensa nojaan, jopa täysin vaille ohjausta. Heppoisten tehtävän antojen jälkeen opiskelijoita kehotetaan työskentelemään vapaasti, heille sanotaan, että tavataan sitten lukukauden lopussa. Nuoret olivat tyrmistyneitä siitä miten kovaa mainetta nämä koulut kehtaavat pitää itsestään yllä ja miten vaikeaa niihin on päästä. He ovat aloittaneet opintonsa suurin odotuksin ja tuntevat tulleensa petetyiksi.

Syytä moiseen piittaamattomuuteen opetuksessa ei tarvinnut kauaa miettiä. Jotkut opettajat ovat mielestään niin suuria Taiteilijoita, niin Kuuluisia, Suuria Persoonia, ettei heiltä voi vaatia mitään niin arkipäiväistä kuin ajantajua, sovittujen aikojen noudattamista tai muuta sellaista pientä, kuten opiskelijoiden ongelmiin paneutumista.

Tämä tietysti nostaa esiin kysymyksen, valitaanko opettajat tehtäviinsä pedagogisin ansioitten perusteella vai jollakin muulla perusteilla? Ettei opetushenkilökunnan valinnan taustalla pullottaisi tuo nero –rakkula?