Patriarkaatti on kuollut – Planningtorockin uusi maailma

Helsingissä järjestettiin huhtikuun loppupuolella queer-musiikin festivaali Querelle. Tapasimme festivaalilla yhdessä valokuvaaja Velda Parkkisen kanssa Jam Rostronin, joka muodostaa yhden hengen elektroyhtyeen Planningtorockin.

Planningtorock julkaisi viime syksynä neljännen albuminsa, Powerhouse. Taiteilijana itseoppinut Jam säveltää ja sanoittaa kaikki kappaleensa, tuottaa musiikkinsa ja ohjaa musiikkivideonsa. Planningtorockin itsenäinen praktiikka on läpeensä intersektionaalisen feministinen; vuosien aikana Jam on etsinyt itselleen naiseksi identifioituvia yhteistyökumppaneita, joiden kanssa elää vallankumouksellista taidettaan todeksi.

Keskustelimme Jam Rostronin kanssa musiikista, itseilmaisusta ja luokkaidentiteetistä.

 

Populaarimusiikki on tyypillisesti ryhmätyön tulos: kappaleet syntyvät tiimeissä ja livekeikat tehdään yhdessä muiden kanssa. Kuinka päätit tehdä kaiken yksin?

Minulle työnteko on ollut pitkään yksityistä. Kun aikoinaan aloitin musiikin tekemisen, tein sen yksin. Esiintymisen aloittamisen kautta työstä tuli julkisempaa, mutta halusin kuitenkin pysyä edelleen sooloartistina. Yhteistyötä muiden kanssa tehdessä ei voi ajatella, että puhuisi enää vain omasta puolesta. Ja niin haluan kuitenkin tehdä.

Jotta voisi ymmärtää musiikkiani, on tärkeää tietää, että lopetin koulut 14-vuotiaana. Minulla ei siis ole koulutusta ja olen lähes kokonaan itseoppinut. Olen elänyt maailmassa näin pitkään. Opin lukemaan ja kirjoittamaan kunnolla vasta 27-vuotiaana. Jouduin siis piileskelemään paljon. Siksi loin oman maailmani, jossa olin hyvä siinä mitä tein. Kirjoittaminen ja musiikki opettivat paljon myös omasta menneisyydestäni kuten ajatuksistani seksuaalisuudesta ja feminismistä. Ne tavallaan antoivat minulle ääneni, mutta myös todistivat, että osaan kirjoittaa. Ja osaan lukea. Ja minulla on sanottavaa. Taide antoi minulle koulutuksen, jota en muuten saanut.

 

Kuulen musiikissasi paljon vapauttavaa filosofiaa. Se on kokonainen maailmankuva ja läpi ajateltu tapa elää.

Tapasin onnekseni henkilön, joka opetti minulle, että kirjoja, teoriaa tai mitään institutionaalista tai akateemista ei tarvitse pelätä. Hän kertoi minulle esimerkiksi, että kirjoja ei tarvitse lukea alusta loppuun. Voi vain etsiä lauseen, josta pitää, ja se riittää. Tämä auttoi minua löytämään oman tieni kieleen.

Turhaudun joskus akatemiaan ja teoriaan, koska minusta tuntuu, että ne eivät onnistu koskettamaan todellisuutta tai oikeaa elämää. En tarkoita kuitenkaan, että en pitäisi teoriaa tärkeänä. Lukiessa löydän ihmisiä, jotka ovat käyttäneet paljon aikaa ja vaivaa ajatteluun, filosofeja. Pidän paljon esimerkiksi bell hooksista. Hän on kokopäiväinen ajattelija.

Tulen työväenluokasta. Siihen liittyi kokemus, että monet asiat ovat minulta kiellettyjä. En tarkoita, etteivätkö vanhempani olisi halunneet minulle asioita. He olivat vain niin ehdollistettuja, että heidän oli vaikea kuvitella, että voisin mennä yliopistoon tai tehdä mitään vastaavaa. Niitä ei pidetty työväenluokan tiloina, eikä pidetä edelleenkään. Tähän liittyy paljon sellaisia kysymyksiä, kuin kuka saa ajatella, kenen ajattelemisen ja koulutuksen tilat ovat, kuka saa puhua ja ketä kuunnellaan? Tämä kaikki liittyy siis selkeästi etuoikeuksiin.

 

Työskentelytapasi ja musiikkisi kuulostavat tiedostavan feministisiltä. Käsittelet paljon sitä, kenelle maailmamme on rakennettu ja kuka siellä saa toimia.

Musiikin tuottamisen aloittaminen oli vaikeaa, koska naiseksi identifioituvat ihmiset kohtaavat musiikkibisneksessä niin paljon seksismiä. Musiikkiteollisuus on täynnä naisvihaa. Se on todella vaikeaa. Kun aloitin kiertämisen itsekseni, saatoin mennä keikkapaikalle, jossa miksaaja piti vain jalkojaan äänipöydällä koko keikan ajan tekemättä mitään. Hän siis sabotoi keikkani. Ajattelin, että OK, en tarvitse teitä. Varmistan, että en tarvitse ketään. Kiersin oman videoprojektorini ja valkokankaani kanssa – toin kaiken mukanani. Kukaan ei voinut sanoa, että tämä tai tuo ei ole mahdollista toteuttaa.

Muistan miten LCD Soundsystemin James Murphy soitti minulle vuonna 2007. En tiennyt silloin mikä LCD Soundsystem on. Murphy piti kuitenkin musiikistani ja kutsui minut kiertämään bändinsä kanssa Belgiaan. Ilmestyin paikalle kaikkien kamojeni kanssa: pukujeni, jotka olin tehnyt itse ja jotka olivat laatikoissa, jotka olin myös tehnyt itse. Murphy ihmetteli, mikä tai kuka oikein olet! Kerroin, että olen yhden naisen show – enkä tarvitse mitään keneltäkään.

 

Jam Rostron / Planningtorock Helsingissä. Kuva: Velda Parkkinen

 

Vaikka vastaatkin itse oman taiteesi sisällöistä ja kaikista taiteellisista ratkaisuista, teet myös paljon yhteistyötä.

Jouduin työskentelemään paljon löytääkseni naiseksi identifioituvia miksaajia. Työskennellessä oppii pian, että miehet esitellään uusille yhteistyökumppaneille aina ensimmäisenä. Heidät täytyy vain työntää syrjään ja etsiä naisia vähän kauempaa. Naisia ei koskaan tuoda esiin ensin. Ei koskaan. Heitä täytyy oppia löytämään. Opin tämän musiikkia tehdessäni. Seksismiä on kaikkialla ja koko ajan. Patriarkaaliseen järjestykseen kuuluu, että joka puolella on miehiä, jotka eivät osaa työtään kunnolla, mutta jotka saavat pitää sen. Olen nähnyt aivan surkeita miehiä, jotka ovat saaneet pitää työnsä 15 vuoden ajan. Tämä on kokonainen ilmiö, joka on kaikkialla.

Työskentelyni opetti minut ymmärtämään politiikkaa. Minulla kesti aika kauan ymmärtää, että olen itse poliittinen. Kaikki on politiikkaa. Politiikka muokkaa elämää eikä kukaan voi elää ilman sitä. Vain itse tekemällä voidaan luoda uudenlaista maailmaa.

 

Musiikkisi kuulostaa usein iskulauseilta. Teetkö tietoisesti suoran poliittista musiikkia?

Toisen albumini (W, 2011) jälkeen ymmärsin, että sanomani ei ollut selkeä. Ajauduin siksi kriisiin. Jouduin kysymään, mitä musiikki minulle merkitsee ja mitä voin tehdä sen kanssa. Istuin alas ja kirjoitin laulun patriarkaatista; kysyin, mitä minä haluan? Haluan että patriarkaatti väistyy kokonaan pois tieltä! Se pilaa elämän. Täysin ja konkreettisesti pilaa kaiken. Ja sen pitäisi mennä kokonaan pois. Kirjoitin tästä kappaleen ”Patriarchy Over And Out”. Siitä lähtien olen halunnut kirjoittaa suoremmin sanomani. Lyriikkani eivät ole hyökkääviä, mutta niiden viesti on selvä. Näin syntyivät myös ”Misogyny Drop Dead” ja ”Let’s Talk About Gender Baby”. Nämä kappaleet ovat sloganeja, joita toistetaan uudelleen ja uudelleen.

 

Planningtorock esiintymässä Helsingissä Querelle-festivaalilla. Kuva: Velda Parkkinen.

 

Taiteesi poliittisuus liittyy erityisesti seksuaalisuuteen ja queeriin identiteettin. Kyseenalaistat musiikkisia avulla normeja ja luot uusia. Pidän siitä, miten queeraat soundiasi; esimerkiksi laulusoundisi tuntuu väistävän tavallisia laulun sukupuolittamisen tapoja.

Tuottaessani musiikkia luon tiloja, jotka voivat kantaa mukanaan viestiä tai tarinaa. Luon sellaista äänimaisemaa, joka kertoo queerin tarinan. Tuottaminen on vapaa ja vapauttava tila. Siinä voi vapautua kehostaan, tuntea olevansa rajaton. Yritän jakaa tämän tunteen keikoillani; musiikki on turvallinen tila. Se on kuin lempeä ihminen, jonka seurassa voi viihtyä.

Kun aloitin esiintymisen, olin täynnä aggressiota ja punk-ilmaisua. Nyt neljännen albumin kohdalla en koe enää niin. Lavalla en koe tarvetta liikkua lainkaan. Se on kummallista – keho haluaisi liikkua, mutta itse yritän pysyä paikoillani. Tulen lavalle vain sanomaan sanottavani.

 

Uudella albumillasi on kappale ”Much to Touch”. Sen viesti on vapauttava: jos minä olen ”liikaa”, ehkä sinä et vain ole tarpeeksi.

Työväenluokan edustajana koin aina, että olen liian paljon; liian kovaääninen, en käyttäydy kuten muut tai puhun liian voimakkaasti murtaen. Koen luokan määrittämien sääntöjen noudattamisen vieläkin vaikeaksi. Liikaa olemisen kokemus on oikeastaan intersektionaalisessa feminismissä tuttua. Monet naiseksi identifioituvat kokevat samoin ja kuvaavat tätä kokemusta.

 

 

Muistan miten koin esimerkiksi taidemuseot ahdistavina ja uhkaavina tiloina, ihan kuin minun ei olisi pitänyt olla niissä. Jos kasvat sellaisen tunteen kanssa, et halua mennä museoon. Ajattelet, että se ei ole sinulle, etkä ole tervetullut. Itse pääsin kuitenkin lopulta taidekouluun. Se oli uskomatonta aikaa. Sain tehdä kolmen vuoden ajan mitä halusin. Koulussa oli kuitenkin myös paljon opiskelijoita, joiden vanhemmat olivat luoneet heille odotuksia tulevaisuudesta jo varhain – ensin koulu, sitten yliopisto, sitten muu elämä. Minulla ei ollut mitään käsitystä tällaisista tiloista ja mahdollisuuksista. Tämä liittyy myös luokkaan; miten omaan tulevaisuuteen voi suhtautua. Aloin vasta 40-vuotiaana kokea, että voin ajatella omaa tulevaisuuttani. Siihen asti elin prekaaria elämää – aina kuuden kuukauden periodeissa. Elämä oli pelkkää selviytymistä; tämä on täysin luokkaan sidottu kokemus.

Kun lapsena jätin koulut kesken, isäni ehdotti, että menisin töihin paikalliseen myllyyn. Se oli tulevaisuuden näkymäni ja kaikki mitä isäni perhe oli tehnyt. Äitini oli kannustavampi. Silti ajattelen, että kyse oli tiloista – missä koin, että sain olla. Ja tietysti etuoikeudesta.

Queerinä ihmisenä kaapista tulo kesti kauan, koska teinivuosinani 80-luvun lopulla ei puhuttu kaksijakoisesta sukupuolijärjestelmästä ja mitä se tai sen murtuminen tarkoittaa. Sitä oli vain homo tai hetero, ehkä vähän bi. En identifioitunut lesboksi, kaikki ystäväni olivat homoja tai lesboja. En tuntenut kuitenkaan juurikaan feminiinejä lesboja. Lesbobaarissa ollessani olin kirjaimellisesti ainoa, jolla oli hiukset päässä.

Vasta viimeisen kymmenen tai viiden vuoden aikana tuli terminologia, jonka myötä ymmärsin, että en ole mies enkä nainen. Olen kokenut näin koko elämäni, minulla ei vain ollut sanoja kuvailla itseäni.

 

Teksti: Sini Mononen
Kuvat: Velda Parkkinen