Teksti: Petteri Enroth 19.10.2016
Kuluvan vuoden suuri puheenaihe, kulttuurinen appropriaatio, termin ”totuuden jälkeinen aika” ahkera käyttö mediassa sekä viimeisimpänä Paperi T:n post-alfa-runoteoksen latautunut vastaanotto [1, 2] ovat jostain syystä johdattaneet ajatukseni viime vuosisadalle ja kysymykseen: ”Mitä tapahtui postmodernismille”. Tai Benedetto Crocen vuoden 1915 poseeraavaa Hegel-kysymyksenasettelua kierrättäen: ”Mikä postmodernismissa on elossa ja mikä kuollut?”
Selvästikään emme elä postmodernin pluraalissa maailmassa, jossa taiteen piirissä kaikkea saa käyttää, jossa mikä tahansa mainoskatalogi nähdään esteettisesti yhtä arvokkaana kuin nykytaideteokset, tai jossa jokaisen ihmisen taiteellinen ilmaisu on aivan yhtä sallittua ja suotavaa. Päinvastoin, keskustelu taiteellisista arvoista, oikeuksista ja ansioista käy hehkuvan kuumana.
Postmoderni ajattelu ja taide olivat ennen kaikkea reaktioita modernismia vastaan. Erityisesti modernismiin sisältynyt edistysusko sekä ajatus taiteesta tämän edistyksen henkisenä airuena nähtiin Auschwitzin jälkeisessä maailmassa yhtäältä naiivina ja katteettomana, toisaalta suorastaan syypäänä Euroopan onnettomuuteen ajaneiden ajattelumallien muovaamiseen. Modernismi katsottiin, aivan oikein, oleellisesti valkoiseksi, mies-, järki- ja Eurooppa-keskeiseksi sekä makustandardeissaan sitoutuneeksi koulutukseen, elitistiseen arvostamiseen ja paatokselliseen käsitykseen taiteen totuusarvosta.
Tämä taidekäsitys haluttiin kaikkineen siirtää historiaan. Taide haluttiin demokratisoida kaikilla mahdollisilla akseleilla. Esteettisemmällä tasolla taide pyrittiin riisumaan virtuoosisesta materiaalinhallinnasta, totuudesta, ainutkertaisuudesta ja tulkinnan vastuusta, minkä tarkoitus oli samalla purkaa korkean ja populaarin sekä näin ollen välttämättä myös pyyteettömän ja kaupallisen välillä ylläpidettyä rajaa. Sosiaalisella tasolla haluttiin tuoda enemmän esiin naisten, etnisten ja seksuaalivähemmistöjen, kolmannen maailman taiteilijoiden sekä muiden sellaisten töitä, jotka eivät voineet puhua ihmisen prototyypin, valkoisen keskiluokkaisen heteromiehen, universaalilla uskottavuudella.
Eikö näissä pyrkimyksissä kuitenkin ole havaittavissa selvä ristiriita? Miten ymmärtää se, että yhtäältä vastustetaan kaikenlaista edistysajattelua ja toisaalta pyritään kohti tasa-arvoa, moniarvoisuutta ja hegemonioiden purkamista?
Highbrow’n ja lowbrow’n raja on monilta osin melko tehokkaasti vatkattu olemattomiin, ainakin korkean ja populaarin väliltä joskaan ei välttämättä autonomisen ja kaupallisen väliltä, mistä hyviä osoituksia ovat jo populaarikulttuurin omat sisäiset keskustelut. Tämä korkean ja populaarin sulauttaminen on postmodernismin, tuon suuria projekteja vastustamaan syntyneen suuren projektin, ensimmäinen onnistuminen – ja tärkeä, kulttuurisesti erittäin edistyksellinen, sellainen. En ahdistuneena teininä vihannut montaakaan asiaa yhtä paljon kuin asennetta, jossa elokuvan katsominen tai Machine Headin keikalla moshpittaaminen nähtiin jotenkin täysin eri kategorian tekemisenä kuin museossa käyminen.
Toinen onnistuminen on sekin erittäin edistyksellinen, itse asiassa suorastaan edistyksellisyyden paradigma, koska se koostuu mainittujen etnisyyteen, seksuaalisuuteen ja kulttuuriin liittyvien valta-asetelmien sulattamisesta. Tähän liittyvän, yhteiskunnassa laajemmin vaadittavan edistyksen avantgardea ovat taiteilijat. Tämä ei voi olla sattumaa, vaan uskaltaisin väittää, että taiteeseen välttämättä sisältyy edistyksellinen elementti sikäli kun se on etnisten ja yhteiskunnallisten määreiden kautta, läpi tai puristuksessa tehtävää syvän yksilöllistä työtä.
Toisaalta postmodernismin epäonnistumiset liittyvät juuri sen edistyksenvastaisiin ja antitaiteellisiin taipumuksiin. Jos nimittäin joku osaa kertoa, mikä vaatii koulutetumpaa makua ja enemmän tietoa taidemaailman historiasta kuin poptaiteen tai neodadan fiilistely, olen kuulolla. On kuitenkin yksinomaan hyvä, että vaatimus tiedosta, sivistyksestä ja vastuusta pätee myös taiteeseen. Kun näemme, minkälaiset voimat ratsastavat asiantuntijuuden väheksymisellä ja korostavat yksilön kokemusta (”Näin nämä asiat koetaan”) ja relativismia tämän sijaan, voisi väittää, ettei meillä ole yhdenkään virkkeen verran varaa väheksyä sitä historiaa ja kulttuuria koskevaa tietoa, jolle maailmamme merkitykset rakentuvat. Jos tämä on elitismiä, niin kolminkertainen eläköön-huuto elitismille.
Voikin ylipäätään kysyä, missä nykykeskustelussa on enemmän läsnä jako edistykselliseen ja taantumukselliseen, aitoon ja pinnalliseen, kuin taidekeskustelussa – jota muuten käydään yhä vähemmän estetiikan ja yhä enemmän kulttuurintutkimuksen ehdoilla. Tämäkin on erittäin suotava kehitys, sillä on totta kai tärkeää kysyä, millaisiin ideologisiin ja historiallisiin määreisiin teokset kietoutuvat.
Postmoderni vaatimus edistysdiskurssista luopumisesta olikin jälkikäteen katsoen alusta asti ristiriidassa siihen sisältyneen hegemoniakritiikin kanssa, ja onneksemme jälkimmäinen voitti. Toki ikävä lieveilmiö on, että edistyksellisyys ja taantumuksellisuus – kuten aikuisten miesten proge ja teinityttöjen poppi – määritellään niin usein turhan tiukasti ja jotakin vastaan. Paperi T:n fanitkin ovat lähinnä teinityttöjä, ja heidän fanituksensa on huonon maun merkki, indeksi ja ikoni ilmeisesti riippumatta siitä, tuleeko kritiikki nahkatakkisen cis-rokkigubben vai queer-teoriasta gradua kirjoittavan naisoletetun suusta.
Jos taiteellisiin sisältöihin ja tekijöiden identiteetteihin liittyvät kehitykset voidaan jotakuinkin summata edellä mainitulla tavalla, niin todella suurta ja perustavaa kamppailua käydään tällä hetkellä taiteen vapauden ja kaupallisuuden välillä. Tässä postmodernismia ei voi nähdä minään muuna kuin kapitalismin synnyttämänä ja tämän kehitykselle myönteisenä voimana. Täytyy toivoa, etteivät kyyniset oikeistovoimat saa vietyä loppuun postmodernismin uusliberaaleille ojentamaa mandaattia kääriä kaikki tuttuihin papereihin ja vetää yhtäläisyysmerkki liikevoiton ja arvon välille. Itsenäisen tekemisen ehdot eivät saa olla sitä, että taidetta ehtivät tehdä vain hyväosaiset perinnönsaajat tai kimppakämpissä asuvat osa-aikaiset baristat – arvonsa ja historiansa tuntevan yhteiskunnan velvollisuus on ymmärtää, että talous ei ole tieteen ja taiteen herra vaan renki.
Lähteet
[1] http://blogit.kansanuutiset.fi/toimittaja-testaa/essee-taidosta-laittaa-sanoja-perakkain/
[2] http://nettles-and-slime.ghost.io/rankkaa-ehka/