20.11.2010 Marko Gylén
Keskustelu nykyrunouden ympärillä sakenee. Jo jonkin aikaa suomalaiset runoilijat ovat kiistelleet blogeissaan kielen ja runon olemuksesta. Erityisesti on ollut kyse kokeellisemman nykyrunouden taustafilosofiasta ja oikeutuksesta. Viime viikolla Varsinais-Suomessa vietettiin runoviikkoa. Lausuntaa ja alustuksia riitti. Kuluvan viikon tiistai-iltana Ateneum-salissa keskusteltiin muun muassa videorunoudesta ja sen kritiikin vaikeudesta Suomen arvostelijain liiton järjestämässä tilaisuudessa.
Poetiikka herättää polemiikkia. Eikä vähiten siksi, että runous itse taas haastaa lukemisen ja kielen kaikkiaan. Kenties tässä on jotakin, minkä vuoksi runous näkyy nykyisin, tänä tekstiviestien, facebookin ja ovelantyperien mainosiskulauseiden aikana.
plup plup
khh – – – oieuoieuoieuoieuoieu
(Tiina Lehikoinen, Turvalliset veistokset, s. 39)
Visuaalisesti ja äänteellisesti kokeelliset runot joutuvat vielä oikeuttamaan itseään. Ne luetaan helposti pelkiksi käsittämättömyyksiksi, lähes sisällöttömiksi muotokokeiluiksi tai postmoderniksi kielirunoudeksi. Parhaimmillaankin kyse on jälleen yhdestä kommunikaation mahdottomuuden tai maailman mielettömyyden julistuksesta. Lokerointi on valmis, case closed.
Tämä tuntuu minusta oudolta, koska lähestyn asiaa osittain nykykuvataiteen näkökulmasta. Nykykuvataiteen perinteeseen on jo pitkään luettu pisuaareja, performansseja, käsitteitä ja maakuoppia. Vaikka useimmissa korostuu visuaalis-tilallisuus, tämä ei rajoita kokemistapaa. Teoksia lähestytään avoimesti, kysymällä yksinkertaisesti, mitä tässä on ja miten tämä toimii. Taiteenlajien ylitykset, taiteen historialla leikittely ja kokeelliset tekniikat eivät ole ongelma, eivätkä enää edes teoksen ydintä, vaan ne vain avaavat ajatuskulkuja siinä kuin kaikki perinteisemmätkin elementit. Keinojen tai ratkaisujen haastavuuteen ei jämähdetä, vaan katsotaan, mitä niillä tehdään ja miksi ainoastaan ne saattoivatkin toimia noin.
Miksei nykyrunoudessa tai kirjoituksessa ylipäätään voisi tehdä samaa? Viimeistään dadaismissa otettiin näitä keinoja runsaasti käyttöön, niin kuvataiteessa kuin runoudessakin. Sitä paitsi medioiden sekoitus on jo osa arkeamme. Ja jo kirjoituksen alkuperä liittyy kuviin ja visuaalisen tilan jaotteluun. Myös filosofisesti voi puolustaa sitä, että nämä keinot kuuluvat kielen ja kirjoituksen perustoimintaan.
Jokainen sana on avoin läpi, käytävä. Samaan tekstiin kuuluvat sanat puhkovat luolaston, käytävien verkoston. Lukeminen on vesi, joka valtaa luolat, löytää useita reittejä samaan aikaan. Jostain tihkuu aluksi vain vähän läpi, mutta kun toisella puolellakin vesi tekee työtään, aukko suurenee paineesta. Lukeminen itse murtaa lisää reittejä, vakiinnuttaa tekstin merkityksiä ja tulkintaa, muodostaa uusia sanontoja, antaa kielen sanojen muuttua käytössään. Kaikki sanat ja tekstileikkeet avaavat ajattelun yhteyksiä. Kirjoitustaidon jumalan, Thot-iibiksen pitkä nokka poimii niitä rantavedestä ja etsii mieltä nakellen rytmisesti päätään. Sana tallentaa nämä alkuliejun liikkeet.
Kahlaajalintu pyrkii minusta ulos,
lapaluissa kutisee, tynkii.
(Sirpa Kyyrönen, Naispatsaita, s.39)
Teksti ja asiayhteys rakentelevat jännitteisiä odotuksia, joihin teksti vastaa edetessään. Pitkänkin ajan kuluttua toisesta käytävästä saattaa alkaa pulputa merkitystä. Mitään tekstiä ei oikeastaan lueta lineaarisesti, vaan uusia yhteyksiä ja odotuksia muodostuu kaiken aikaa. Teksti avautuu liikkumatilana, jossa on palattava, etsiydyttävä, keskityttävä moniaalle yhtä aikaa. 
NykyrunouttaJännitykset pitävät lukijaa otteessaan, viihdyttävät häntä tai toisinaan ovat häneltä liikaa vaadittu.
Aina jää avoimuutta ja väärintulkitsemisen mahdollisuutta. Tämä tulkitsemisen keskeneräisyys tai kommunikaation onnistumattomuus ei ole mikään negatiivinen asia eikä myöskään tarkoita, että tulkinta olisi mielivaltaista. Keskeneräisyys on juuri se, mikä vie lukemaan, etsimään toimivinta tulkintaa. Tekstin kieli perustaa salaisuuden, pohjustaa pohjattomuuden, avaa ajan ja tilan. Kieli ei koskaan sano viimeistä sanaa, vaan lykkii ajattelua.
Se joka tahtoo liikkua kevyesti lauseita pitkin
saa kulkea pitkän matkan, kestää
kengissä hiertävän hiekan
(Sinikka Vuola, Orkesteri jota emme kuule, s. 65)
Itse asiassa jo jokainen todellisuudessa kohtaamamme asia imee etsimään mieltä pelkällä olemassaolollaan ja tosiasiallisuudellaan. Näin aukeaa se liikkumatila, jossa ja jota elämme. Kielessä nämä imut ja mielekkyyden tilaisuudet avautuvat ajattelulle, ovat käytettävissä todellisuuden jäsentämiseen. Runoudessa taas kieli pidättyy tähän avautumisen tapahtumaan.
Runous juhlii sanomista. Se on toistoja, rytmejä, sanaleikkeitä, taukoja. Kaikki nämä muodostavat rakennetta, jännitteisiä odotuksia. Ne avaavat yksittäisten sanojen ympärille liikkumatilan, ja antavat sen jännitteisen imun tuntua. Jännitteet alkavat näkyä itse tekstissä, ennemminkin kuin vain kuvatuissa tapahtumissa, ajatuksissa tai dialogeissa. Ajattelun rytmi tuntuu, vaikkei olisikaan runonmittaa.
Löysin hyvän kolosen istua,
raapia rivouksia seiniin.
(Jarkko Tontti, Vuosikirja, s. 89)
Rytmitetty tai rytmiä vielä odottava liikkumatila levittäytyy paperille tai muulle alustalle. Sen vuoksi runouteen kuuluu myös kirjoitusalustalle asemoitumisen keino. Liikkumatilan jännitetyt mahdollisuudet ovat peräisin vakiintuneista kielen käytön tavoista. Sen vuoksi runoudessa voi käyttää myös vanhoja myyttejä, sitaatteja ja hakukonetuloksia. Medialukutaitoinen osaa lukea yhtä aikaa kuvaa, ääntä ja tekstiä. Sen vuoksi on myös digi- ja videorunoutta.
Kirjoitus, kuva ja pelkkä viivakin muuttavat paperin, näytön ja seinän merkitysjuoksujen pinnaksi, toiseksi tilaksi omine liikelakeineen. Kirjoituksessa ja puheessa on hieman eri keinot jännitellä. Silti sanomaan puhjetaan aina jostain tarpeesta, odottavasta hiljaisuudesta, tyhjästä liikkumatilasta, siitä, että joku ei tule sanoneeksi oleellisinta, tai siitä, että jokin yhteistoiminta vaatii sanomaan. Kieli on aina yhteisöllistä, pelkkiä muotokokeiluja tehdessäänkin. Vastaavasti yhteisöllisyys on aina myös kielellistä, hiljaisuutenakin. Hiljaisuus haastaa haastelemaan.
Sanojen hiljaisuus on aliarvioitu.
(Karri Kokko, Vapaat kädet, s. 54)
Yhteisöjen muodostumista tapahtuu nykyisin erityisesti verkkokirjoittelussa. Heimoidentiteetit vahvistuvat sähköposteilla, blogikommenteilla ja kyykäärmeen sikiöiksi haukkumisilla. Yhteisöt ovat pienempiä, väliaikaisempia. Verkko ilmentää maailman mielekkyyden hajanaisuutta, ihmisen eksyneisyyttä, mutta myös etsintää, verkostoitumista.
Verkkoympäristö muuttaa lukemista. Selaimessa lukemistapana on selailu. Samaa anonyymin kirjoittajan tekstiä saattaa löytää useammasta eri osoitteesta. Wikipediaa kopioidaan surutta. Chat on reaaliaikainen kirjoitus-lukemis-tapahtuma. Reaalimaailman auktoriteetit ja instituutiot menettävät tehonsa, koska netissä kaikki lähtevät samalta viivalta. Asiat henkilöityvät, saavat facebook -kasvot, kaikilla on oikeus ilmaista kantansa, joista tulee pelkkiä kulutettavia mielipiteitä, vailla argumentoinnin onnistumisen pakkoa. Blogeihin ja kommentteihin suhtaudutaan kuin tietokonepeliin plus keskusteluun – ollaan yhdellä kertaa vähemmän ja enemmän tosissaan. Muutkin tekstit alkavat muuttua vastaamaan tätä muuttunutta lukemistapaa.
Niin myös nykyrunous. Se voi kääntää netin tyhjyyden mielekkyyden etsimisen haasteeksi. Se vapauttaa sanan, opettaa lukemaan uudelleen. Se palaa sananvapauden ja lukutaidon ytimeen, joka on oikeutta muuttaa yhteisöllistä mieltä, oikeutta tarttua siihen, missä on tarve ja kielto ja muuri.
minä haluan puhua epämääräisesti ja hämilläni tästä,
mistä, miten niin mistä, tietenkin juuri siitä
mitä en osaa nimetä
muuten kuin demonstratiivipronomineilla,
minun elämäni on partikkelimössöä,
epätarkkaa ja ristiriitaista deiktiikkaa,
eikä se muuta voisi ollakaan tässä modernissa maailmassa
jossa sanat pakenevat kohteitaan
(Teemu Manninen, Futurama, s. 35)
Linkkejä ja sattuneita sanomisia:
Alanen, Virpi: ”Digirunous haastaa kritiikin”, Kritiikin uutiset 3/2010, s. 20–21.
Huth, Geof: ”Silmän ensisijaisuudesta ja muita ajatuksia visuaalisen runouden arvottamisesta”, suom. Karri Kokko ja Henriikka Tavi, Tuli&Savu 1/2010, s. 31–34.
Salusjärvi, Aleksis: Varjonyrkkeilyä norsunluutornirunoutta vastaan
Tavi, Henriikka: Miten ymmärtää riimi?
Tennilä, Olli-Pekka: Eräs näkemys keskustelun yleisten ehtojen mahdollisuudesta
Tontti, Jarkko: Eräskin mekkala
Vuola, Sinikka: ”Tyylin virta, jonka sivu tarjoaa”, Nuori Voima 1/2010, s.2–7.