”Tunnustan tietämättömyyteni” 17.5.2011

Pirkko Holmberg 17.5.2011

Menneenä keväänä on puhuttu paljon siitä, että tyhmyydestä on tullut muodikasta. Sanotaan, että netin keskustelupalstoilla jokainen voi leikkiä asiantuntijaa ja kyseenalaistaa asiantuntijoiden lausuntoja puolueellisina tai pelkkinä mielipiteinä. Myös oman tyhmyytensä avoimesti julistavia julkisuuden henkilöitä ihannoidaan. Tietämättömyys ja sen rehti myöntäminen on seksikästä popmusiikin ja muotimaailman tähtösillä mutta myös kansan asiaa edustavilla poliitikoilla. Tuore eduskuntavaalitulos sai esimerkiksi tähtitieteilijä Esko Valtaojan moittimaan Turun Sanomissa demokratiaa siitä, että asioista mitään tietämättömät päästetään päättämään kaikkien ihmisten elämään vaikuttavista asioista.

Tyhmyyden muoti-ilmiöstä huolestuneesti valistavia artikkeleita lukiessani olen tuntenut oloni hiukan epämukavaksi. Mitä näillä jutuilla oikein haetaan? Onko taustalla valistushenkinen paheksunta ja huoli siitä, että väärä tieto ja katteettomat uskomukset valtaavat alaa? Vai huoli koulutettujen asiantuntijoiden vallan vähenemisestä? Kyllähän valtion virallistamiin tahoihin ja TV:ssä haastateltuihin tohtoreihin sentään pitäisi luottaa.

Valtaojan mukaan äänestyskelpoisuuden osoittamiseksi ihmisten perustietämyksen taso pitäisi jollain tavoin testata. Tämä johtaa jo vakaviin eettisiin kysymyksiin siitä, miten tällainen tietämys määriteltäisiin ja kuka sen tekisi. Valtaoja on saattanut spekuloida osittain kieli poskessa, mutta asiasta on maailmalla tehty myös vakavampia tutkimuksia. Esimerkiksi Tanskassa on voimassa kansalaisuustesti, joka on merkki siitä, että ihmisarvoa halutaan mitata yhä enemmän tiedon avulla. Mutta mitä voitetaan sillä, että korkeaa koulutusta vaille jääneiltä taviksilta yritetään toppuutellen riistää luottamus omaan järkeen ja arvostelukykyyn? Ennen kaikkea minua häiritsee johtopäätös, joka tästä voidaan tehdä: että tietämättömyytensä tunnustaminen on pahasta.

Fukushiman ydinvoimalassa maaliskuussa tapahtuneen turman jälkeen Suomen säteilyturvakeskuksesta on tullut mairean omahyväisyyden tyyssija. Toisten onnettomuus saatiin taitavalla retoriikalla Suomessa käännettyä oman erinomaisuuden osoitukseksi: meillähän tiedonvälitys toimii ja turvallisuuskin on huippuluokkaa. Pikkuhiljaa järkyttävä katastrofi saatiin näyttämään miltei ydinvoiman mainokselta. Mitä pahemmassa kusessa ollaan, sitä paremmalta asiat yritetään saada näyttämään. Vakuutellaan, että virheet saadaan korjattua eikä mitään tällaista enää koskaan tapahdu: me pidämme huolta myrkyistä ja ydinjätteistä, luottakaa meihin, olette hyvissä käsissä. Ennen kaikkea: luottakaa, sillä ettehän te muutakaan voi. Valta sekä tiedonvälitykseen että turvallisuuden ylläpitämiseen on samoissa käsissä.

Hataraan turmalaitokseen verrattuna ”turvallinen” ydinvoimala on parempi, mutta onko se sitä kokonaisuuden kannalta? Vaikka kuinka muuta väitettäisiin, kukaan ei pysty arvioimaan, miten järjestäytynyt inhimillinen yhteiskunta on viidenkymmenen tai sadantuhannen vuoden päästä ja kykeneekö se pitämään ydinjätteet vaarattomina. Riskit ovat millä tahansa markkinataloudellisella mittarilla mitattuna liian suuria.

Ydinvoima toimii tässä vain eräänlaisena esimerkkinä. Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että tämänkaltaisissa kysymyksissä ihmiskunta on ylittänyt valtuutensa. Se yrittää hallita asioita, joiden seurauksia se ei pysty hallitsemaan. Se väittää tietävänsä asioita, joita kukaan ei pysty tietämään. Luonnontiedettä tunnutaan pitävän itseään automaattisesti korjaavana ja ihmisestä riippumattomana täydellisen tiedon järjestelmänä, jonka auktoriteettia ei voi kyseenalaistaa. Se on siis saanut samoja piirteitä, joista sen edustajat ovat kritisoineet uskontoa. Kuitenkin ydinfysiikkaa harjoittavat ihmiset, eivät jumalat.

Luonnontieteen auktoriteetin kyseenalaistamista voi pitää vaarallisena sisäänpääsyreittinä monenlaisille höpönhöpö-teorioille. Jotta se mitä ajan takaa tulisi selkeämmäksi, ei auta kai muu kuin palata locus classicukseen, tässä tapauksessa Platonin Sokrateen puolustuspuheeseen. Siinä kerrotaan kuinka Sokrates kääntyi yleisesti viisaina pidettyjen henkilöiden puoleen huomatakseen, että he vain luulivat olevansa viisaita. Hän kävi läpi poliitikoita, runoilijoita ja lopulta käsityöläisiä. Mutta ”hyvät ammattimiehet syyllistyivät samaan virheeseen kuin runoilijat: he uskoivat ammattitaidon tekevän heistä viisaita myös muissa ja hyvinkin tärkeissä asioissa.” (Apologia, 22d)

Ei tarvitse olla kovin tarkkasilmäinen havaitakseen, että oman pätevyysalueensa yli loikkaavista ammatti-ihmisistä nimenomaan luonnontieteilijät yrittävät nykyään tekeytyä asiantuntijoiksi myös moraalin ja uskonnon kysymyksissä. Pahaksi onneksi heidät otetaan usein vakavasti. Fyysikko Kari Enqvistin ”elegantiksikin” luonnehdittu kirja Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat (WSOY 2010) sisältää kompuroivaa löpinää siitä, miten uskonnoista seuraa pelkkää pahaa. Uskontokriittisten ja omaelämäkerrallisten pohdintojen ohessa Enqvist puhuu tieteen karmaisivimmasta keksinnöstä, ydinpommista, ja siitä, miten maailma on tosiasiassa täysin vailla mielekkyyttä ja merkityksiä. Perustelematta jää, miten uskonnollisten – tai filosofisten – maailmankatsomusten pois siivoaminen tekisi vailla arvoja ja mieltä olevasta maailmasta rauhallisemman tai paremman paikan.

Jos luonnontieteilijät löytävät humanisteissa paljon ojennettavaa, täytyy luonnontieteiden perusolettamusten humanistisen kritiikinkin olla oikeutettua. Tähän nähden monien ”kriittisten” humanistien sokea luottamus luonnontieteeseen tuntuu kummalliselta. Tamperelainen historioitsija Marko Nenonen näpäyttää omiaan ja moittii melko sekavassa esseekokoelmassaan Kuinka luonto ja nainen valloitetaan (Atena 2011) sitä, miten vuosisataiseen papilliseen perinteeseen nojaavat humanistiset ”huuhaa-intellektuellit” toimivat kehityksen jarruina eivätkä halua omaksua edistyksellistä innovaatioajattelua. Jos humanistit saisivat päättää, eläisimme Nenosen mukaan kai siis edelleen keskiajalla.

Herää kysymys, haluaako Nenonen oikeasti parantaa asioita vai vain näpäytellä ja olla oikeassa. Tässä hän vertautuu tuoreeseen kansanedustajaan ja kielitieteilijään Jussi Halla-Ahoon, joka kuusi vuotta sitten teki blogissaan teoreettisen ja eettisen itsemurhan julistaessaan ihmisarvon mielivaltaiseksi sosiaaliseksi konstruktioksi, jota ei siksi voi ottaa vakavasti. Ihmisarvon olemassaoloa ei voi faktisesti todistaa tai mitata, eikä sitä voi väittää asiaksi, joka sitä vaatisi. Teknokraatit tekevät itsensä naurunalaisiksi vaatiessaan ihmiselämän kokemuksellisille tosiasioille, kuten rakkaudelle, hyvyydelle, uskonnollisuudelle tai ihmisarvolle jyrkkää tieteellistä evidenssiä. Ihmisten tietämättömyyden moittiminen on mielestäni falskia tahoilta, jotka katsovat oikeudekseen meuhkata asioista, joista heillä itsellään ei ole mitään käsitystä.

***

Näillä näkymin aloitan syksyllä 2011 Mustekalan päätoimittajana. Olo on nöyrä, sillä tiedän olevani astumassa suuriin saappaisiin. Perustaessaan Mustekalan vuonna 2003 Irmeli Hautamäki oli jo etabloitunut taiteen tutkija ja filosofian tohtori, minkä lisäksi hän oli tehnyt pitkän uran lehdentekijänä. Vaikka taustallani on jo viisi vuotta taidekritiikkien kirjoittamista ja toimitustyötä, olen silti väistämättä untuvikko.

On ymmärrettävää ja oikeutettua, että Hautamäki tuntee lapsukaisestaan ylpeyttä. Mustekala on Suomessa ainutlaatuinen kriittisen journalismin, älyllisen yhteisöllisyyden ja vapaan kansalaistoiminnan taidonnäyte. Toivon Mustekalan pysyvän vastaisuudessakin aidosti moniarvoisena foorumina, jossa pystyy tuomaan esiin monenlaisia, myös keskenään eriäviä ja eri tavoin perusteltuja näkemyksiä. Mustekala tulee myös toivoakseni olemaan yhä enemmän paikka sellaiselle journalismille, jossa asiat riitelevät henkilöiden sijaan. En halua tuoda itseäni henkilönä voimakkaasti esille tai toimia Mustekalan ainoana julkisena puhetorvena. Mustekala on ensisijaisesti demokraattinen yhteisö, jonka toiminta syntyy epähierarkkisesta, elävästä vuorovaikutuksesta. Luottamusvirkaani kuuluu lähinnä tämän toiminnan mahdollistaminen ja tukeminen.

Päätoimittajien oletetaan usein vetävän kaikessa kotiin päin, mutta aidosti kehittymään pyrkiville myös itsekritiikin täytyy olla sallittua. Oman rajallisuutensa tunnustaminen ei ole vahvuuksista pois, jos nuo vahvuudet ovat kestävää laatua. Siksi tunnustan, että Mustekalassa on paljon kehittämisen varaa. Esimerkiksi mainosten tähänastisen puuttumisen voi selittää haluttomuutena hypätä kaupallisuuden kelkkaan. Mikään lehti ei kuitenkaan tule toimeen ilman julkisuutta ja rahaa. Viidakkorumpu on vienyt meidät uskomattoman pitkälle, mutta se ei kanna rajattomiin. Tästä vuodesta alkaen tilanne toivon mukaan korjaantuu: Mustekalalla on vihdoin oma mediakortti ja myytävää mainostilaa, ja se alkaa mainostaa itseään myös muualla.

Mustekalan maksuttomuudesta tulee edelleen pitää kiinni, sillä median ainoana tehtävänä ei saa olla itsensä myyminen. Asiantuntijoiden tuottaman laadukkaan tiedon tulee olla vapaasti kaikkien saatavilla. Nykyään kaikkien on yhä helpompi lisätä nettiin mielipiteitään ja tekstejään, minkä tuloksena on monesti pirstaleinen mediamylläkkä, jossa nopeus ratkaisee sisällön sijaan. Ratkaisuksi ei kelpaa muiden typeryyden haukkuminen tai menneisyyteen haikailu, vaan positiivisen vaihtoehdon tuominen tilalle. Mustekalan on erottautuakseen käytettävä yhä enemmän vapaata harkintaa sen suhteen, mikä on sanomisen arvoista. Jatkuvasti päivittyvä nettifoorumi antaa tilaisuuden sekä nopeaan reagointiin että asioiden punnitsemiseen niiden vaatimassa ajassa ja palstatilassa.

Linkkejä:

Ylioppilaslehti: On ok olla dorka

Esko Valtaojan Epädemokraattista pulinaa