Kari Yli-Annala 15.10.2011
Tätä kirjoittaessani mielenosoittajat kritisoivat talouspolitiikkaa Wall Streetillä ja koulunvaltaajat vaativat ilmaista yliopistokoulutusta Chilessä. Viimeaikaisten arabikansannousujen tavoin nämä tapaukset osoittavat, kuinka nykyhetkessä luodaan historiaa. Se ei ole riskitöntä. Santiagossa järjestetyn rauhanomaisen lehdistökonferenssin jälkeen poliisit hyökkäsivät kyynelkaasuin ja vesisuihkuin laulavia ja marssivia opiskelijoita vastaan. Suomessa rohjettiin vihdoin kirjoittaa Wall Streetistä, mutta Chilen koulukapinasta on katsottu parhaaksi vaieta. Kenties tämä johtuu siitä, että Suomessakin ollaan yleensä erityisen huolissaan juuri nuorisosta – ties mitä ne vielä keksivät.
Valtaukset ovat onneksi sujuneet toistaiseksi ilman marttyyreitä. Tiedotusvälineet ovat voineet osittain siksi keskittyä esimerkiksi Applen johtajan Steve Jobsin kuolemaan. Meitä on muistutettu niin hänen inhimillisyydestään kuin hänen pimeästä puolestaankin. Dziga Vertovin Leninin kuolemasta kertovassa 1920-luvun Kino-Pravdassa kerrotaan kuinka johtajan ruumis hyytyy: animaatiossa esitetään niin sydämen lyöntitiheys, hengitys kuin ruumiinlämpökin. Mutta kone jatkaa kulkuaan Leninin haamun elävöittäessä patotyömaat ja metallisulattamot. Jobskin kuulemma rakasti koneita. Hänen jälkeensä jää Apple-monumentti: tietokoneet, kaupat ja ohjelmat.
Pohjimmiltaan Apple on mielikuvabrändi, tyylikäs teollinen designtuote – vähän niin kuin Helsinkiin suunnitteilla oleva Guggenheim, jota pidetään kymmenien ja satojen miljoonien eurojen investointien arvoisena tulevana turistimagneettina. Mielikuviin perustuu myös paikallisten puhemiesten teettämä visio Helsingin auvoisesta tulevaisuudesta Guggenheim-rakennuksen johdattamana. Taustalla on ajatus Helsingistä valtamerilaivojen reittien risteilysatamana sekä jännittävä scifi-tyyppinen visio ilmastonmuutoksen tuloksena syntyvästä lämpimästä lomailuparatiisista. Voi kuitenkin olla, että lopulta rantakahviloissa soisi loputtomiin vai tietty kappale: menneestä, hävitystä unelmasta kertova Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin Bilbao, jossa punainen kuu pilkottaa katon lomasta ja raha vaihtaa nopeasti omistajaa…
Guggenheimissa on monta puolta. Niitä ovat toisaalta modernismin aarteet, joista voi innostua ja päihtyä kuten laadukkaasta taiteesta vain voi. Liikeyritys Guggenheimin brändi toimii kyllä pohjimmiltaan, vaikka säröjäkin on: esimerkiksi se, että Guggenheim Abu Dhabin työmaalla onkin vierastyöläisiä pidetty lähes orjatyötä muistuttavissa olosuhteissa. Jobsin perintöä purettaessa on muistutettu myös Applen pimeästä puolesta: kiinalaisen lapsityövoiman käytön pahenevasta ongelmasta, kriittisten bloggareiden sensuroinnista sekä Applen itseensä sulkeutuvasta, käyttäjiltä vallan omiin laitteisiinsa vievästä kulttuurista.
Mielikuvat ovat mielikuvia eivätkä vastaa suoraan todellisuutta. Jobs on rakentanut Applen brändin ainakin osittain sille muistikuvalle, joka hänellä on ”sukupolvensa raamatusta”, Stewart Brandin Whole Earth Catalogista (1968-1972). Tämä vastakulttuurin kokoelmajulkaisu tarjosi ohjeita, vihjeitä, työkaluja ja mahdollisuuksia oman elämän laadun ja suunnan optimoinnille. Suomessa J.O. Mallanderin Iiris ja Uuden Ajan Aura -lehtien voisi sanoa tehneen hieman vaatimattomammin samaa tehtävää, kertoessaan zenistä, valokuva- ja videotaiteesta, julkaistessaan runoja, rohkaistessaan kasvissyöntiin ja kaikin puolin ollessaan varmoja siitä, että maailma ei enää ollut tai pian enää olisi entisensä. Whole Earth Catalog oli kuitenkin nimensä mukaisesti ennen kaikkea ”kirjoituskonein, saksin ja polaroidkameroin” toteutettu välineiden, valmistajien ja välittäjien todellinen katalogi, Jobsin sanoin ”Google paperilla”. Sen viimeisen numeron päättänyttä slogania ”Pysy nälkäisenä. Pysy narrimaisen innostuneena” (”Stay Hungry, stay foolish”) voisi pitää ohjeena niin henkisen tien etsijälle kuin Jobsin kaltaiselle yrittäjälle, joka toimi kapitalismin uuden hengen mukaisesti ja myös muovasi sitä.
Guggenheimin brändi puolestaan tarraa vahvasti 1900-luvun kuvataiteen modernismin uudistajien uraauurtavaan ja uudistavaan työhön. Jostain syystä Suomessa käydyssä keskustelussa se on tuonut mukanaan myös hämähäkinseittejä historiallisen modernismin myöhäisvaiheen maailmasta ja sen poliittisista vastakkainasetteluista. Vaikka historiattomuuden ja nostalgian sekoittaminen sekä kuviteltuihin viholliskuviin tarraava toisto yleensä tylsistyttää mielen ja tiivistää tyhmyyden masentavaksi massaksi, on valtakunnan pääasiallisiin mielipidevaikuttajiin kuuluva Helsingin Sanomatkin lobannut hanketta surutta ja leimannut pääkirjoitusta myöten siihen kriittisesti suhtautuvat 1970-lukulaisen retoriikan mieleen tuovasti ”amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin vastustajiksi”. Hankkeeseen positiivisesti suhtautuvat puolestaan ”uskovat että museo lisäisi Suomen kansainvälistä näkyvyyttä ja kiinnostavuutta”. Itse en haluaisi uskoa, että tällaisen hankkeen kohdalla kyse voisi olla vain näin mustavalkoisesta vastakkainasettelusta.
Guggenheim on pyhitetty brändi, vähän niin kuin Apple. Älkää käsittäkö väärin. Rakastan Mac-tietokonettani. Guggenheimkin on komea brändi ja edustaa laadukasta kuvataideosaamista. Silti en soisi, että se söisi rahoituksen ruohonjuuritason kulttuuritoiminnalta kotikaupungissani. Tätä pelkään, koska olen huolissani nimenomaan paikallisten lobbaajien ja puhemiesten pyrkimyksistä. Heidän mukaansa Guggenheim-museon kaltaisille henkisen sivistyksen hankkeille tulee aina olla tilaa, vaikka sen todellisia kustannuksia ja vaikutuksia ei vielä tunneta. Samaan aikaan tiedotetaan niin valtion kuin kaupunkienkin velkatilanteen huolestuttavuudesta ja siitä kuinka Helsingin kaupungin eri yksiköitä pakotetaan säästämään ”seinissä”. Väistämättä syntyy ilmeinen kysymys, tulisiko iso G jatkuvasti syömään kulttuurimäärärahoja muilta sektoreilta, käytännön taiteen työn, kulttuurityön ja tuotantojen alueelta.
Ilmeisesti Jobs ei onnistunut kuitenkaan kovin hyvin soveltamaan The Whole Earth Catalogin innoittavaa filosofiaa. Hän tuli kehittäneeksi Applea perin vastakkaiseen suuntaan, kohti suljettua imperiumia, joka tuotti kiiltäviä ja huippuunsa asti designattuja laitteita. Alun avoimuus, tekeminen ja tuunaaminen vaihtui kuluttamiskeskeisyyteen. Myös Guggenheim-keskustelu on tuntunut liittyvän enemmän ostamiseen ja kuluttamiseen sekä G-brändiin itseisarvona kuin varsinaisesti kulttuurin sisällöntuotantoon.
Nyt en tahtoisi uusia Applen malleja ja Guggenheim-museoita vaan ihmisarvoista elämää ja koulutusta sekä taiteen osalta vapaan, riippumattoman työn mahdollistumista. Siksi näkisin Wall Streetin mielenosoittajat, koulunsa vallanneet chileläiset opiskelijat ja vaihtoehtoisia tapahtumia järjestävät kulttuurityöntekijät tämän ajan sankareina Applen perustajan sijaan. Ja ihan lopuksi laittaisin soimaan David Bowien ja Iggy Popin kappaleen Dancing with the big boys (käänsin sen suomeksi seuraten melko uskollisesti kappaleen tehneiden isojen poikien alkuperäisiä lyriikoita):
Yhteiskunnassa jotain tapahtuu (isot pojat tanssaa)
Puret sormiasi tuijottaen lattiaan (isoin poikain kanssa)
Väärästä sanasta synkka lipeää
Harjoitetaan riippuvaa politiikkaa (isot pojat)
Kaatui jo puut (isot pojat tanssaa)
Ei pahana, eikä urheana
Nolona ei kukaan oo (isot pojat tanssaa)
On liikaa porukkaa, liikaa uskoa (isot pojat tanssaa)
Runous lunastaa rujon suun (isoin poikain kanssa)
Jalkapallojoukkue perheesi on (isot pojat)
Punainen piste sijaintisi korvaa (isot pojat tanssaa)
Vapaus olla ja kuolla yksin (isoin poikain kanssa) (isot pojat)
Jotain noloa siinä on (isot pojat) (isot pojat tanssaa) (isot pojat) (isot pojat)