Dokumentarismista käsitteellisyyteen – huomioita Hannela Rantalan retrospektiivisestä näyttelystä

Jukka Heikkilä 8.6.2015

Ihanien Aikojen Loppu on Hannele Rantalan retrospektiivinen näyttely. Rantalan tuotanto vuosilta 1975–2015 ulottuu klassisesta mustavalkoisesta dokumentarismista käsitteellisempään tuotantoon. Rantalan mustavalkoiset teokset ovat hyvin tyypillistä dokumentarismia, aiheet sijoittuvat niin kotimaahan kuin eri puolille Eurooppaa. Tämä on jatkumoa Henri Cartier-Bressonin aloittamalle trendille matkustaa kuvien luo.

Lukuun ottamatta passikuvien sarjaa, näyttelyn käsitteellinen osuus sisältää pelkästään värikuvia. Taustalla on yleisesti ottaen valokuvauksen historiassa tapahtunut trendin muutos, missä mustavalkoista kuvaa pidettiin menneen ajan ilmaisuna, vanhanaikaisena tyylittelynä objektiivisemman värin sijaan. Uudistajat sekä nuorempi sukupolvi ottivat värin omakseen ja hylkäsivät mustavalkoisen kuvan.

Hannele Rantala, Ranskalainen sarja, 1980.

Rantalan mustavalkoinen dokumentarismi noudattaa pikkutarkasti tämän ajan ja tyylin tradioita lisäämättä siihen mitään uutta. Kun näyttelyteksi tuo esiin Cartier-Bressonin, ei vertailulta voi välttyä. Ratkaiseva hetki, mikä on peräisin Cartier-Bressonilta, on kuvissä hyvin näennäinen, jopa banaali, mutta kuvat ottavat paikkansa suomalaisen valokuvan historiassa.

Näyttelytekstit tuovat käsitteellisyyden esiin hyvin erikoisessa kohtaa näyttelyä. Kyseisen sarjan päähenkilönä on kymmenvuotias neuvostoliittolainen Natasha, jonka kanssa Rantala on tehnyt konstruoituja/suunniteltuja kuvia tytön arkipäivästä. Näiden rinnalle on tuotu Natasha aikuisena samoissa tilanteissa kuin aikaisemmissa kuvissa. Tämä on siis yksinkertaistettuna ennen ja jälkeen -sarja, kuin oppikirjaesimerkki dokumentarismista. Tähän perustuu samalla koko ihmiskunnan historiankirjoitus. Sarja toimii erinomaisesti yhteiskunnallisen järjestyksen kuvauksena yksilön näkökulmasta, ei käsitteellisenä valokuvasarjana.

Hannele Rantala, 47 lähtöä, Montreal, 1999.

Entre monde et paradis -sarjan esittelyssä mainitaan taustavaikuttajiksi Milton, Baudelaire sekä renessanssin taide. ”Kuvien kohteet on löydetty Pariisin kaduilta ja roskakoreista. Valo muovaa mustalla pohjalla kuvattuja kasveja ja kasvoja.” Kuvat ovat kiinnostavia formalistisista lähtökohdista ja kohteiden itsensä herättämistä ajatuskuluista, eikä niihin ankkuroiduista merkityksistä.

Rantalan käsitteellistä kuvakieltä leimaa lievä pinnallisuus. Suurin osa teoksista noudataa orjallisesti klassista dokumentarismia, jonka tulkintaikkunaa on muovattu käsitteelliseen suuntaan retorisin keinoin. Tämä on tosin leimallisista valtaosalle nykyvalokuvaa. Toisinaan kuvaaja menee niin henkilökohtaiselle tasolle tekstin ja kuvan yhdistämisessä, että tuntuu kuin lukisi avointa päiväkirjaa. Itsensä totaalinen altistaminen katseille ja tulkinnoille on rohkeaa, mutta paikoin vaivaannuttavaa.

Hannele Rantala, The Bridge, New York, 2014.

Toisto on toimiva tehokeino, mutta tämä ottaa useasti liian vahvan roolin Rantalan tuotannossa ja varsinkin esillepanossa. Esillepanossa olisi voinut miettiä kuvakokoa tai kollaasimaista ripustusta. Nyt tilaa on käytetty huolimatomattomasti eikä visuaalisesti kovin tehokkaasti.

Näyttelyn kokonaisuus on selkeä ja hillytty sekä paikoin ajatuksia herättävä. Rantalaa on pidetty suomalaisen valokuvan uranuurtajista, eikä väittämä ole tuulesta temmattu. Näyttely on joka tapauksessa oiva läpileikkaus valokuvan historiasta ja siitä kuinka valokuvan taidelegitimaatio muutti mediumin tulkinnallisia näkökulmia.

Kirjoittaja osallistui taidekritiikki-kurssille Helsingin avoimessa yliopistossa.

Hannele Rantala
Ihanien aikojen loppu
Suomen valokuvataiteen museo
24.4.–2.8.2015