Teksti: Petteri Enroth 14.9.2016
Kuvat: Jussi Tiainen
Elina Merenmies: Lähelle (1995-2016)
Elina Merenmiehen uusin yksityisnäyttely ei esittele radikaalisti uudistunutta taiteilijaa vaan, kuten odottaa saattaa, pitkäjänteisen oman näkökulmansa ja tekniikkansa työstäjän. Suuri osa teoksista on viime tai kuluvalta vuodelta, joskin osan kohdalla lukee sellaisia vuosilukuja kuin ”1995–2016” ja ”1999–2015”. Pitkäjänteisyys tunnetusti päteekin Merenmieheen niin yksittäisten maalausten, oman tyylin kuin hänen käyttämiensä perinteisten tekniikoiden – öljy-, tempera- ja mustemaalauksen – osalta. Myös tuttuja hahmoja tavataan, kuten Lähelle-maalauksen (1995–2016) huivipäinen naishahmo, joka vaikuttaisi olevan edelleen eksynyt samaan hieman painajaismaiseen metsäuneen kuin Merenmiehen aiemmassa tuotannossa.
Galerie Anhavassa esillä olevassa näyttelyssä on motiivi, punainen lanka, mutta sitä on vaikea laittaa sanoiksi. Lopulta ajatukseni johtavat musiikilliseen analogiaan: ehkä näyttelyn nimeä, ”Elämän henkäystä”, voisi ajatella yksinäisenä nuottina, jonka ympärille ensimmäinen teos, Kääre (2016), lyö hauraan mutta kirkkaan soinnun, johon loput teokset tuovat omat tummat sävynsä, matalan sykkeen ja kurottavat melodiansa. Kääre on selvästikin harkittu näyttelyn avausteos ja samalla näyte Merenmiehen taidosta maalarina. Koruttoman maalauksen yksinkertaiset, elegantit vedot luovat ihmisen hahmossa vastaan sanomattoman elämän tunnun. Samalla teoksen kouriintuntuva maalauksellisuus sekä alustana käytetty käsintehty, reunoiltaan repaleinen tomunruskea paperi muistuttavat, että tämä elämä vaatii ylläpitoa ja uskoa. Miksipä ei tulkintaulottuvuutta voisi täydentää huomiolla, että teos on maalattu musteella, ikivanhalla kirjoittamisen välineellä ja sikäli kaiken inhimillisen kulttuurin symbolilla.
Elina Merenmies: Onko maassa elämää? (2016)
Näyttelyn uusimmat öljy- ja temperatyöt ovat pilviaiheisia ja syntyneet taiteilijan pitkän sairasjakson seurauksena. Kun sänkyyn pakotettuna tuijottelee pilviä tarpeeksi kauan, niihin ilmestyvät hahmot saattavat johtaa kysymyksiin kuten Onko maassa elämää? (2016). Näissä töissä on aiheensa puolesta ilmavaa vapautuneisuutta, mutta samalla jotain jarruttavaa: millä oikeudella annamme katseemme hallinnoida luontoa antamalla sille kasvot, jotka ovat kuin omamme? Eikö elämän pohdinta saisi enemmän syvyyttä, jos ihmishahmoa ei maalattaisi esiin? Pitempään maalauksia katsellessani minulle tulee hieman klaustrofobinen olo – kaikkiallako tulee vastaan inhimillistetty, kesytetty olemassaolo? Tässä mielessä itseäni houkuttaakin ajatella, että ahdistuneita kasvoja ja käärmeitä vilisevä mustetyö Ajatukset (2016) saattaa olla peräisin samalta ajalta. Epäilen kuitenkin itseäni liiasta vakavuudesta.
Myös teosten nimissä on paljon inhimillisin käsittein verhoiltua luontoa. Puun sana (2015), Ikuinen talvi (2016) ja Vauvapilvi (2016) vahvistavat vaikutelmaa, että elämän henkäyksessä on kyse ennen kaikkea ihmisen omasta näkökulmastaan päästämästä ja maailmaan mukanaan tuomasta henkäyksestä, ei niinkään konkreettisen elämän lyhyestä huokauksesta kahden olemattomuuden välissä.
Elina Merenmies: Ajatukset (2016)
Tästä tietynlaisesta idealisoinnista ja kiusaannuttavista new age -assosiaatioista huolimatta Merenmiehen teosten kutsuminen uskonnollisiksi tuntuisi väkinäiseltä. Pikemmin kyse on arkkityyppisyydestä, mikä pätee niin aiheisiin kuin käsittelytapoihin – sikäli kuin näitä voi maalauksissa järkevästi erotella. Osittain tämän vuoksi näyttelyyn kannattaa tulla riittävän herkässä ja vastaanottavassa tilassa, jotta ei päätyisi näkemään pelkkää vanhan toistoa ja sentimentaalista lohdullisuutta. Erityisesti kannattaa uppoutua teosten yksityiskohtiin, värinkäytön iloon sekä maalaamisen samanaikaiseen teknis-materiaaliseen runsauteen ja lähes maagisen eläviin vaikutelmiin.
Kaikkiaan näyttely muistuttaa esimerkiksi siitä, miten estynyt oli Immanuel Kantin käsitys, että kauneus kuuluu taiteeseen ja ylevyys yksinomaan luontokokemuksiin. Ei Merenmies toki maalaa markrothkomaisia, abstraktin monumentaalisia ikuisuuden portteja, vaan usein saapuu jossain määrin samaan efektiin juuri maalaamalla jotakin inhimillistä kaiken keskelle antamaan mittasuhdetta. Välillä ihmishahmo puolestaan tukkii teoksen: siellä missä pitäisi olla tilaa ja tyhjyyttä antaa kokemuksen hakeutua äärirajoilleen, tuleekin vastaan naapuri. Samaan hengenvetoon on todettava, että Merenmiehen loputtomasti kalutulle ”esittävän ja ei-esittävän rajalle” sijoittuva tuotanto onnistuu kekseliäisyyden, taidon ja ajoittaisen leikkisyydenkin kautta tuomaan tähän skeneen jotain uutta ja omaa.
Onkin helppo ymmärtää, miksi Merenmies on pidetty taiteilija. Hänen teoksensa ovat inhimillisiä ja armollisia, mutta muistuttavat, että elämä tarvitsee ihanteita, vaalimista ja päämääriä ollakseen elämää. Maalauksissa voi nähdä myös jotain avointa ja vilpitöntä tunnustuksellisuutta sen suhteen, että niissä on kyse sen omituisen aukon käsittelemisestä, joka subjektiviteetin myötä ilmaantuu maailmaan. Merenmiehelle ei tuota ongelmia maalata tähän nollapisteeseen jotain tuttua: antropomorfismi ei vaikuta olevan taiteilijalle kirosana vaan realiteetti. Merenmies ei myöskään ratsasta minkään trendin harjalla. Osa teoksista nyökkää häpeilemättä 1900-luvun alun modernismeihin vaikuttaen jopa pastisseilta. Missään ei myöskään ole nähtävissä selkeää intellektuaalista paradigmaa, joka liittäisi taiteilijan ajan akateemisiin tuuliin kuten postmodernismin kuolemaan, uusmaterialismiin tai intersektionaalisuuteen. Teokset ovat hieman kliseisesti sanoen epäajanmukaisia, ja ehkä siksi niissä voikin kokea olevan läsnä aivan erilaisen otteen taiteen yhteiskunnallisuudesta kuin selkeästi poliittisessa taiteessa; sellaisen, joka ponnistaa taiteen vapaudesta, vaikka tämä vapaus välillä johtaisikin hieman katteettomalta tuntuvaan läsnäolon nostalgisointiin.
Elina Merenmies: Elämän henkäys
Galerie Anhava 1.–25.9.2016
Fredrikinkatu 43, 00120 Helsinki
Ti-pe 11–17, la-su 12–16