Ellen Gallagher: Pomp-Bang, 2003. Collection Museum of Contemporary Art Chicago, Joseph and Jory Shapiro Fund by exchange and restricted gift of Sara Szold, 2004.19. Kuva: Jussi Koivunen/Sara Hildénin taidemuseo
Ellen Gallagher Sara Hildénin taidemuseossa 28.9.2013 – 26.1.2014
10.1.2014 Anni Venäläinen
Sara Hildénin taidemuseossa on vielä muutaman viikon ajan mahdollisuus tutustua amerikkalaistaiteilija Ellen Gallagheriin (s. 1965). Tate Modernissa viime vuonna esillä ollut näyttely jatkaa Tampereelta Münchenin Haus der Kunstiin. Gallagher on syntynyt Providencessa, Rhode Islandissa, ja asuu Rotterdamissa ja New Yorkissa. Näyttelyyn on koottu taiteilijan töitä 1990-luvulta tähän päivään asti.
Pääosin Gallagher työskentelee akvarellimaalauksen ja kollaasien parissa. Teokset liikkuvat abstraktin ja figuratiivisen välimaastossa. Ne ammentavat mustien populaarikulttuurista ja yhteiskunnallisesta historiasta, musiikista sekä 1950- ja 60-lukujen mustille suunnattujen aikakauslehtien kuvista ja mainoksista.
Gallagherin teoksissa värien kauneus, paperileikkausten tekninen taituruus ja unenomainen surrealistinen maailma vuorottelee minimalismin ja modernistisen niukkuuden, kuvapinnan järjestämisen ja käsitetaiteen sekä dadan kanssa. Hän kehittelee kutakin aihetta toiston ja muuntamisen kautta. Sarjojen teoksia yhdistää tekniikan lisäksi toistuvat elementit, kuten päät, hiukset, silmät, huulet ja vesikasvit, jotka tuovat mieleen orgaaniset muodot sekä sellaiset hahmot kuin Puujalka-Bates (1) tai hoitaja Rivers (2). Erilaiset tekstuurit ja rakenteet ovat olennaisia, kuten myös arpeutunutta ihoa muistuttavat paperileikkausten pinnat ja monimuotoisten materiaalien hyödyntäminen kollaaseissa. Gallagerhin töille on ominaista yksityiskohtien pikkutarkkuus ja runsaus – ne ovat syntyneet huolellisen työstämisen ja tarkkaan tehtyjen valintojen tuloksena. Teokset ovat yhtä aikaa voimakkaan aistimellisia ja käsitteellisiä.
Ellen Gallagher: Pomp-Bang, 2003. (det.) Collection Museum of Contemporary Art Chicago, Joseph and Jory Shapiro Fund by exchange and restricted gift of Sara Szold, 2004.19. Kuva: Jussi Koivunen/Sara Hildénin taidemuseoGallagher tutkii teoksissaan mustien roolia modernin läntisen maailman muotoutumisessa. Tämä rinnastuu amerikkalaisen modernismin tutkimiseen ja haastamiseen. Gallagherin taiteessa onkin yhtymäkohtia Agnes Martinin ja Sol LeWittin kaltaisten tekijöiden tuotantoon. Gallagher kujeilee: hän palauttaa maalauksen kaksiulotteiselle ja viittauksista puhdistetulle pinnalle viittaukset rotuun, ruumiiseen ja populaarikulttuuriin. Kaunokirjoituspaperiarkeista koostettujen ja kuvapintaa jäsentävien ruudukoiden päällä on graafisia kuvioita ja tihentymiä, joiden huomaa usein vasta lähitarkastelussa muodostuvan minstrel-hahmoilta karanneista nukensilmistä ja kumihuulista.
Rasistiset kuvastot menettävät alkuperäisen voimansa kun niiden merkistöä kierrätetään toiston kautta. Toisaalta meidänkin populaari- ja mainoskuvastostamme tutut mulkosilmät tapittavat katsojaa haamujen lailla, aiheuttaen kiusaantuneen ja epämääräisesti syyllisen olon. Gallagherille ominainen strategia onkin ”vastaan katsominen” (3): loukkaavien kuvastojen toisin toistaminen tai omiminen. Tämä avaa mahdollisuuden niiden purkamiseen ja niistä vapautumiseen. Ironian kautta häpeällinen muuttuu irvokkaaksi. Suru ja trauma voivat kääntyä voitettaviksi.
Laaja, vuonna 2001 alkanut ja Gallagherin tuotannossa edelleen keskeinen Watery Ecstatic -teossarja juontaa juurensa Gallagherin kokemuksiin merentutkimusaluksella, jolla hän työskenteli vuosina 1986–87. Aluksella Gallagherin tehtävänä oli tutkia ja piirtää vesieliöitä. Näistä piirustuksista kehittyi teossarja, joka johti taiteilijan uravalintaan ja hakeutumiseen taidekouluun. Sarjassa näkyy myös Gallagherin kiinnostus Sigmund Freudiin ja tämän nuoruuden piirustuksiin, joissa Freud oli kuvannut merenalaista elämää. Freud esiintyy myöhemmin myös esimerkiksi teoksessa Odalisque (2005), joka on eräänlainen taiteilijan omakuva Freudin kanssa.
Ellen Gallagher: Watery Ecstatic 2005 Muste, öljyväri, lyijykynä ja paperileikkaus paperille 83 x 107.6 cm Kuva: Mike Bruce Nancy Lauter McDougal ja Alfred L. McDougal
Taidokasta paperileikkausta ja akvarellia yhdistävällä tekniikalla toteutetussa Watery Ecstatic -sarjassa pikkutarkkuus, kerroksellisuus sekä vesivärin taitava, kuvituskuvamainen käyttö vuorottelee vapaamman maalauksellisuuden kanssa. Teossarja käsittelee myyttistä Drexciyaa, merenalaista mustaa Atlantista. Drexciyan ovat perustaneet orjalaivasta mereen paenneet tai heitetyt naiset ja heidän lapsensa jotka oppivat hengittämään vedessä. Legendan loi edesmennyt James Stinson, samannimisen detroitilaisen teknoyhtyeen perustaja. Tosin Stinsonin vedenalaista sotaa käyvien sissien tilalla on Gallagherin taiteessa äitien ja tytärten rakentama salaperäinen, unenomainen ja turvallisesti tuudittava merenalainen turvapaikka. Kuten näissä teoksissa, myös muussa Gallagherin tuotannossa on läsnä murhenäytelmä tai traaginen pohjavire, joka kuitenkin käännetään päälaelleen mahdollisuudeksi muuttaa väistämättömältä näyttävää kohtalon kulkua. Vesielementti on elämän alkukoti ja uudenlaisen elämänmuodon mahdollistaja.
Gallagherin viittaukset ovat monikerroksellisia. Jatkuva sanojen ja kirjainten merkityksillä leikkiminen pohjautuu paitsi mustien slangiin myös jazz-säveltäjä Sun Ran mytologiaan, jonka ajattelusta Gallagher on saanut innoitusta. Sanojen ja kirjainten paikkojen vaihteleminen kerrostaa niiden merkityksiä. Merkityksiä kantavat myös alkuperäisestä yhteydestään irrotetut kirjaimet, samaan tapaan kuin mulkosilmät tai kumihuuletkin. Teoksissa toistuvat e ja o -kirjaimet viittaavat sanaan ”negro”, kuten teoksessa Dirty O’s. Näyttelyn nimi AxMe taas on sekä sanan ”ask” vanha kirjoitusasu, mutta myös mustien käyttämä slangisana. ”Kysy minulta”, haastaa Ellen Gallagher. Vaikka teokset toimivat myös ilman näiden viittausten löytymistä, niiden ymmärtäminen kieltämättä rikastaa käsitystä siitä pohjasta, josta Gallagherin taide kumpuaa ja jota se purkaa.
Ellen Gallagher: Dirty O’s 2006 Lyijykynä, muste, vesiväri, plastoliini ja paperileikkaus paperille 60.6 x 80.6 x 5.2 cm Credit line: Hauser & Wirth Collection, Switzerland Kuva: Mike Bruce
Gallagher katsoo teoksisaan häntä edeltäneiden sukupolvien menneisyyteen, orjuuden ja kansalaisoikeustaistelun aikaan, mustien yhteiskunnalliseen historiaan. Aikakauteen liittyy myös Black Power -liikkeen ja afrojen sekä keskiluokkaisten, valkoisiin samaistuvien ja hiuksensa suoristaneiden mustien väliset ristiriidat. Aineistonaan Gallagher käyttää mm. sellaisia aikakauslehtiä kuin Ebony, Our World ja Black Stars. Keltaisissa maalauksissa modernistinen ruudukko palaa jälleen lokeroimaan ja järjestämään aineistoa. Sekatekniikalla toteutetut kollaasit käsittelevät uudelleen ruumiin ja elämäntyylin muokkaamiseen suunnattuja mainoskuvastoja ja iskulauseita. Materiaalina on muun muassa valkaisevat kauneudenhoitotuotteet, joilla häivytetään ”likaisuutta”. Yliampuvat muovailuvahasta tehdyt peruukit muodostavat absurdin tyyppikuvaston, joka vetää vertoja vesieliöiden runsaudelle.
Tietyssä mielessä ruumiiseen kajoaminen ”vapaaehtoisesti” kauneudenhoitotuotteiden avulla jatkaa orjien kokemuksia aikana, jolloin ruumis ja sen asioista päättäminen kuuluivat isännälle. Trauma on edelleen läsnä mustuudesta puhdistumisen riittien kautta, jota kuvalehdet ovat tarjoilleet. Paperileikkausten työnjäljen hienostuneisuus houkuttelee esiin tuntemisen ja muistin kerroksia. Vahaan ja paperiin tehdyt koristeleikkaukset johtavat ajatukset iholle tehtäviin arpitatuointeihin, valaiden ihossaan kantamiin muistijälkiin ja plastiikkakirurgin veitseen. Tai siihen oletettavasti vähemmän kultivoituneeseen veitseen, joka amputoi Puujalka-Batesin puuvillaloukussa ruhjoutuneen jalan. Paperin arvet vievät ajatukset myös ruoskan iholle jättämiin juomuihin.
Gallagher tunkeutuu paperin – ihon – läpi. Yhdistelee repaleita ja leikkeitä. Uuden koostaminen menneestä tuottaa sekä vahvoja että vaikeammin kiinni saatavia mielleyhtymiä ja ajatusten rönsyämistä. Teosten kauneus ja kauhu kietoutuvat yhteen. Syviin väreihin tekee mieli upottautua ja samalla epämukavien mielleyhtymien aiheuttama vastenmielisyys heittää ulos kuvasta. Kuvan ahmiminen vuorottelee kiusaantumisen aiheuttaman ahdistuksen kanssa. Gallagherin teokset aiheuttavat vinoa naurua ja ne nauravat meille. Ne ovat ironisia ja ivallisia. Tökkäävät suoraan silmään. Ne ovat yltiöpäisiä ja hillittömiä.
Samalla kuvien maailmasta löytyy kosketuspinta, joka liittyy olemassaolon tunteeseen ja sen ilmaisemiseen tasolla, josta mytologia ja elämän kokemuksellisuuden arvoituksellisuus, niin kuin myös kuritusta, kontrollia ja sortoa vastustava elämänvoima nousevat. Ellen Gallagher vastustaa annettuja merkityksiä ja pistää liikkeelle mahdollisuuden uusien merkitysten muodostumiselle. Kuten Sun Ra opettaa: valkoinen valas nielaisee ruikuttajan (wailing/whale-in – in-whale), aivan kuin raamatun Joonan. Siksi on astuttava ulos valaasta (whale-out) ja otettava kohtalo omiin käsiin.
Viitteet:
(1) Clayton ”Peg Leg” Bates. Vaudeville-esiintyjä, koomikko ja steppaaja, joka menetti jalkansa puuvillaloukussa. Gallagher rinnastaa hänet kapteeni Ahabiin joka vimmaisesti jahtaa hänen jalkansa vienyttä Moby Dickia, valkoista valasta (Great White).
(2) Hoitaja Rivers oli mustaihoinen sairaanhoitaja joka toimi Tuskegeen kokeen ”potilaiden” ja Yhdysvaltain terveydenhuoltojärjestelmän yhteyshenkilö. Alabamassa vuosina 1932-72 suoritetussa kokeessa käytettiin koehenkilöinä mustia syfilikseen sairastuneita miehiä tarkoituksena tarkastella taudin luonnollista etenemistä. Miehet saivat hoitoa, mutta varsinaista sairautta ei hoidettu eikä miehille kerrottu heidän sairautensa todellista syytä.
(3) ”’Katse’ on ollut ja on edelleen kolonialisoitujen mustien ihmisten vastarinnan alue, maailmanlaajuisesti. Valtasuhteissa alistetussa asemassa olevat oppivat kokemuksesta, että on olemassa kriittinen katse, joka ’katsoo’ dokumentoidakseen, katse joka on oppositiossa. Vastarintataistelussa. alistetuilla on valta puolustautua vaatimalla ja viljelemällä ’tietoisuutta’. Se politisoi ’katsomisen’ olosuhteet – sitä oppii katsomaan aivan tietyllä tavalla vastustaakseen.” (hooks 1992/1995, 21.)
Lähteet:
Ellen Gallagher/ AxMe näyttelyluettelo ja näyttelytekstit.
bell hooks, 1992/1995: ”Mustat naiskatsojat ja vastakatse”. Teoksessa: Leena-Maija Rossi (toim.): Kuva ja vastakuvat. Sukupuolen esittämisen ja katseen politiikkaa. Helsinki: Gaudeamus, 19–40.