1.9.2008 Irmeli Hautamäki
Lauri Astala, Näkemisestä 2008
Lauri Astalan näyttely ”Näkemisestä” (Galleria Heino 30.8. – 21.9. 2008) esittelee liikkuvan kuvan lajiin kuuluvia teoksia: kolme videoteosta Roomasta sekä näkemistä pohtivan tietokoneavusteisen installaatioteoksen.
Viimemainitussa työssä tulee esille näkemisen kaksisuuntainen liike: näkeminen ja nähdyksi tuleminen. Installaatiossa katsoja on vuoroin kameran takana teoksen katsojana, vuoroin kameran edessä teoksen ’näyttelijänä’. Kameran objektiivin suuntaaminen yleisöön rikkoo elokuvamaisen fiktiivisen illuusion, aiheuttaen katsojissa lievää huvittuneisuutta.
Teos on taitavasti toteutettu tilassa, joka muistuttaa itse elokuvan virtuaalista tilaa, kapeaa käytävämäistä oviaukkoa. Ensin virtuaalisessa oviaukossa seisoo taiteilija itse katsellen suoraan eteensä, seuraavassa kuvassa kamera kääntyy todellisiin katsojiin, jotka siis näyttävät olevan taiteilijan katseen kohteena. Tämä on näppärä tapa katkaista elokuvan illuusio, mutta onko kyse muustakin, en tiedä?
Lauri Astala, Näkemisestä 2008
Jos ajattelen näkemistä tai oikeastaan katsetta koskevia filosofisia ja psykoanalyyttisia teorioita, joista on puhuttu paljon viimeiset 15 vuotta, niin ne puhuvat katseen kaksisuuntaisuudesta, mutta tarkoittaen ihmiskatsetta joko konkreettisena katseena tai sitten sisäistettynä periaatteena. Jacques Lacanin mukaan maailmassa on katse, joka näkee meidät kaikkialta, siinä missä me näemme vain yhdestä rajoitetusta näkökulmasta. Toisen katse voi aiheuttaa nautintoa tai vaihtoehtoisesti ahdistusta. Halu, le desire, liittyy tähän olennaisesti.
Kameran katse voi todellakin näyttää katsojan halun virtuaalisen kohteen. Tilanteen pitäisi olla ehkä hiukan intensiivisempi kuin Astalan teoksen silmästä silmään napitus, jossa vahvaa vuorovaikutustilannetta objektina ja subjektina olemisen välillä ei synny. Teoksen katsominen galleriassa tuotti lähinnä yllättyneisyyttä ja huvittuneisuutta yleisössä, joka tungeksi installaation oviaukossa. Tuntui että piti hymyillä, kun oli päässyt TV: hen.
Näyttelyn muissa teoksissa Rome dérive I – III ei ollut yritetty niin paljoa ja ne olivat helpommin katsojaa lähestyviä ja tunnelmaltaan autenttisia. Teokset olivat kuin eläviä maalauksia tai maisemapostikortteja Roomasta. Näissä kaupunki oli riisuttu kliseemäisestä auraattisuudesta ja sitä katseltiin hajamielisesti, uneksien vailla päämäärää. Mieleen tulevat Benjaminin huomautukset Atges’ta. Tällaiseen ylellisyyteen turisti voisi antautua, ellei pakko katsella nähtävyyksiä ja kiireinen aikataulu estäisi?
Lauri Astala, Rome dérive II
Lauri Astala, Rome dérive I
Fellinin La Dolce Vita –elokuvaan liittyvä Rooma-aiheinen teos oli puhuttelevin. Kokeellisessa teoksessa oli käytetty elokuvan sound trackia ja kuvausta ikimuistettavasta kohtauksesta, jossa päähenkilöt kisailevat suihkulähteellä. Katkelma oli tehty tosin ilman näyttelijöitä. Vaikutelma oli silti vahva, mikä osoittaa hyvin, että kuvan ohella elokuvan äänellä on merkittävä osuus elokuvaefektin syntymisessä. Kaja Silvermanin mukaanhan elokuva antaa meille akustisen peilin maailmasta nimenomaan äänimaailmansa ansiosta. Äänet koetaan aitoina, ne eivät ole virtuaalisia. Kyse ei olekaan siis (pelkästään) näkemisestä?
Lisää aiheesta Mustekalassa: Sini Mononen 2007 “Läsnäoleva ääni”