Fight the Power – alkoiko katutaide keski-ikäistyä gallerian ovien avautuessa?

Otto Majan näyttely Behind the Curtain, galleria Make Your Mark (Kaasutehtaankatu 1, Helsinki) 8.–30.6.2012

Sini Mononen

Katutaide on anarkiaa. Se on sitä jo perusolemukseltaan. Kaduille tehty taide on ollut pitkään totaalikiellossa Helsingissäkin. (Tästä voi lukea enemmän Anssi Valliuksen Mustekalaan kirjoittamasta esseestä vuodelta 2005)

Katutaiteeseen kuuluu olennaisesti jotain salattua ja anonyymia. Siihen kuuluu undergroundin ”me”, vastakulttuurin uho. Siksi katutaide on siksi aina myös poliittista. Se on mielenilmaus, vaikka tietoisesta mielenilmauksesta olisi edes kysymys. Samaan tapaan kuin marssin tahtiin kulkeminen tai pimeä työ.

Mitä siis tapahtuu kun katutaide viedään galleriaan? Murtuuko sen perusolemuksesta jotain?

Katson vastikään avattua näyttelyä tästä näkökulmasta katutaiteelle omistetussa galleria Make Your Markissa. Suvilahden perukoilla sijaitsevassa näyttelytilassa on kesäkuun ajan esillä Behind The Curtain -näyttelyssä Otto Majan teoksia.

Ren and Stimpy (sekatekniikka, 2012)

Maja on yksi Suomen ammattikatutaiteilijoista. Katutaiteen tapauksessa ammattilaisuus tarkoittaa usein itseoppinutta taiteilijaa, joka on jättänyt päivätyönsä ja omistautuu taiteelle matkustelemalla kaupungista toiseen ja tekemällä taidetta kaupungin pinnoille.

Kuinka anarkistinen Otto Maja siis on?

Maja haluaa pitää kiinni anonymiteetistään, vaikka työskenteleekin omalla nimellään. Hän sanoo olevansa ammattimainen katutaiteilija, mutta vihjaa samalla ammattinsa ainakin olleen aiemmin toisaalla. Hän ei kuitenkaan suostu kertomaan, mistä ammatista on kyse. Maja on kertomansa mukaan jättänyt elämän kaupungissa ja asettunut asumaan johonkin Helsingin lähimetsiin. Hän ei myöskään suostu valokuviin. Vaikka rangaistus ei Majaa enää uhkaakaan taiteen tekemisestä, valokuvista kieltäytyminen kuuluu edelleen katutaiteen maailmaan. Toisaalta Maja maalaa siis omalla nimellään ja toisinaan myös gallerioihin. Make Your Markin näyttelyn lisäksi hänen kädenjälkeään oli keväällä esillä Porin taidemuseon New Generation -näyttelyssä. Lisäksi Majan töitä voi nähdä eri kaupungeissa Helsingistä Amsterdamiin ja Buenos Airesista Pariisiin.

Jos Majan henkilössä onkin vielä jonkin verran anarkistia jäljellä, hänen taiteensa ei niin anarkistista sitten olekaan. Maja tekee varsin perinteistä katutaidetta. Hän aloitti nuorempana graffiteista ja maalasi ensin tekstejä. Sittemmin hän siirtyi muraaleihin, joiden parissa viihtyy edelleen.

Otto Majan pääasiallinen työväline on perinteinen spraymaalipurkki, ja tämän lisäksi teoksissa on kaiverruksia ja raaputusta. Maja maalaa mielellään suuria pintoja. Itse hän kertoo maalaavansa paljon tunnetiloja. Taulujensa puolesta Maja ei kuitenkaan vaikuta kovin tunnepitoiselta taiteilijalta. Sen sijaan töissä näkyy vahvasti sarjakuvien vaikutus: esillä on niin mangaa, Reniä ja Stimpyä kuin Ihmemaa Ozin peltimiestä muistuttavaa robottiakin. Värimaailma on hetkellisesti selkeä, lichtensteinilaista punaista, mustaa, sinistä ja keltaista korostava. Toisaalta mukana on paljon räppiä; pinkkiä ja myrkyllistä neonvihreää. Kaiken kaikkiaan väriskaala kunnioittaa graffitin perinnettä: räikeyttä ja julkeutta, näkyväksi tulemista.

Nautilus the Boy Wonder (sekatekniikka, 2012)

Otto Majan taulut ovat taiten tehtyjä. Kiinnostavinta antia Behind The Curtain -näyttelyssä ovat kuitenkin seiniin maalatut muraalit. Mustavalkoiset muraalit kokoavat taulujen aiheet ja näyttelykokonaisuuden kiinnostavalla tavalla yhdeksi. Mustavalkoinen viivajälki tuo mieleen tussit ja tagit. Tässä jälleen yksi Majan teosten elementti, joka istuu ryhdikkäästi katutaiteen perinteeseen. Harmi vain, että muraaleja ei voi kantaa kotiinsa. Tavallaan ne ovat näyttelyn parasta antia.

Siinä missä Otto Maja on anarkisti taiteenlajinsa ja elämäntapansa vuoksi, anarkia ei ulotu teoksiin. Ilmiö on tuttu kaikille, jotka ovat kuunnelleet joskus rockia, punkia tai mitä hyvänsä anarkistiseksi julistautuvaa musiikkia. Erityisesti graffiti ja siitä johdettu muraali ovatkin erilaista visuaalisen taiteen räppiä, joka alkoi kapinallisena oman tilan haltuun ottamisena. Parin viime vuosikymmenen aikana ovat vakiintuneet katutaiteen konventiot: välineet, muotokieli ja aiheet, viittaukset populaarikulttuuriin ja taiteen ulkopuolinen anarkismi. Kun katutaide viedään galleriaan, sille käy auttamattomasti kuten räpille kävi: anarkia jäi kadulle, toisaalta viesti alkoi mennä perille myös suurelle yleisölle. Lähes kaikki tunnistavat tänä päivänä poliittisen räpin tunnetuimmat ja kuluneimmat iskulauseet, kuten tämänkin jutun otsikoksi nostetun Public Enemyn Fight the Power -kappaleen otsikon.

Tietenkään katutaiteen kapinallisuus ei ropise pois siltä istumalta kun gallerian ovet avautuvat. Muutos on kuitenkin alkanut. Myös katutaide keski-ikäistyy tekijöidensä mukana. Gallerian oven avaus on alkusysäys tälle muutokselle. Toisaalta keski-ikäisyys tarkoittaa myös kypsymistä, oman äänen vahvistumista.

Otto Maja on kuitenkin vielä nuori, ihmisenä ja tekijänä. Hän ei poikkea katutaiteen perinteistä. Sen sijaan hän osoittaa kyllä hallitsevansa ne hyvin.

Tämä voi tehdä Majasta katutaiteen uusien yleisöjen silmissä anarkistin. Katutaiteilijana hän on jotain muuta, ei anarkisti, ei konservatiivi, mutta ehkä katutaiteen perinteen omakielinen vahvistaja. Ja ehkä myös hiukan myöhemmin katutaiteen omakielinen anarkisti.

Part of the Family (sekatekniikka, 2012)