Häilyvä ja epävakaa vihreä Michel Pastoureaun kirjassa Green – The History of a Color

Ennisofia Salmela 9.11.2014

Värien historiaan ja symboliikkaan sekä heraldiikkaan erikoistuneen historioitsijan Michel Pastoureaun Green – The History of a Color on värien historiaa käsittelevän sarjan kolmas osa. Aiemmat sarjaan kuuluvat teokset ovat Blue (2001) sekä Black (2009). Sarjasta julkaistaan vielä punaisen sekä keltaisen historiat.

Vihreän värin arvostus ja käyttö on vaihdellut eri kausina ja toisaalta historian saatossa väriin on liitetty erilaisia, pitkäänkin säilyneitä ja käytettyjä merkityksiä. Pastoureau pohtii, tuo esiin ja pyrkii löytämään syitä sille, miksi värin suosio on yhtäkkiä laskenut tai toisaalta miksi tietyt käsitykset ja symboliset merkitykset ovat syntyneet, jääneet elämään ja toiset unohtuneet. Vihreää, kasvillisuuden ja kohtalon väriä oli Pastoureaun mukaan pitkään vaikeaa tehdä ja sekoittaa. Näiden värin tuottamiseen liittyvien ongelmien vuoksi vihreä oli kemiallisesti epävakaa väri käytettäväksi niin maalauksessa kuin tekstiileissäkin. Materiaan liittyvän problematiikan myötä vihreä on liitetty kaikkeen mikä on epävakaata, altista muutoksille ja ohikiitävää, kuten lapsuus, rakkaus, onni, toivo, peli, tuuri ja raha. Vihreän värin häilyvyys, suosion ailahtelevuus sekä näiden syy-seuraus-suhteiden tarkastelu eri näkökulmista on Green-teoksen kantava teema.

Kirja alkaa perinteisen historian kirjan tapaan Antiikin Kreikasta ja jatkuu aina nykypäivään asti. Mielenkiintoisen kokonaisuuden muodostaa aikajanan mukana kulkeva teemallinen jaottelu, joka alkaa Antiikin epävarmasta väristä ja jatkuu nykypäivään ja vihreän värin tyynnyttävään vaikutukseen.

Pastoureau käsittelee vihreän värin kulttuurista, symbolista ja yhteiskunnallista historiaa tuomalla esiin, vertaamalla ja rinnastamalla vihreää muihin väreihin, niiden merkityksiin, yleisyyteen ja käyttöön. Pastoureau pyrkii tarkastelemaan vihreää pitkällä aikavälillä eri näkökulmista: esipuheessaan hän jopa kertoo käsittelevänsä vihreää kaikista näkökulmista. Teoksen näkökulmat vihreään väriin rajautuvat tosin kuvailemaan sen esiintymistä ihmisten arjessa, elinympäristössä, maalaustaiteessa ja uskonnossa. Lisäksi Pastoureau on perustellusti rajannut aiheensa vihreän värin yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen historiaan läntisessä Euroopassa.

Värien sosiokulttuurinen rooli korostuu ja toistuu läpi teoksen. Vihreän värin kautta tarkastellaankin oikeastaan elämää ja yhteiskuntaa eri aikakausina. Pastoreaun mukaan väriin liittyvät kysymykset eivät ole vain biologisia tai neurobiologisia, vaan ne ovat ennen kaikkea yhteiskunnallisia ja kulttuurisia. Lisäksi Pastoureau pyrkii ehkä tarpeettomankin useaan otteeseen oikeuttamaan näkökulmaansa historioitsijana kirjoittaessaan, kuinka historioitsijalle yhteiskunta ”tekee” värin, ei luonto eikä silmien ja aivojen välinen yhteys.

Osana värin yhteiskunnallista ja kulttuurista käsittelyä Pastoureau viittaa värin tutkimuksen ja teorian historiaan. Hän nostaa esimerkiksi esiin Britannian pääministerinä toimineen William Gladstonen 1800-luvun puolivälissä aloittaman debatin siitä, pystyivätkö Antiikin kreikkalaiset erottamaan eri värisävyjä toisistaan. Gladstonen mukaan Homeroksen Iliaassa ja Odysseiassa väritermejä ei juurikaan käytetä. Hän kiinnitti erityisesti huomiota sinisen värin täydelliseen puuttumiseen sekä vihreän värin harvoihin mainintoihin. Gladstonen esittämää ajatusta seurattiin ja jatkettiin myös itävaltalaisessa ja saksalaisessa tutkimuksessa. Darwinin evoluutioteoriasta innostuneet tutkijat väittivät, että hellenistiseen kauteen asti kreikkalaiset elivät vielä ”biologisesti lapsuuttaan” ja siksi heidän värinäkönsä ei ollut vielä kehittynyt. Ensimmäiseen maailmansotaan tullessa Gladstonen ajatuksia alettiin kritisoida ja tutkimuksissa alettiin erottaa värin nimeämisen ja näkemisen ero. Pastoureau huomauttaakin, että viimeisimmissä tutkimuksissa on todettu, että kreikkalaiset eivät vain nähneet värejä täydellisesti, vaan heillä oli myös hyvin selvä maku koskien värikkyyttä ja värisävyjä.

Pastoureau tuo esiin myös värioppiin ja –teorioihin liittyviä klassikkoteoksia, kuten Goethen Väriopin (1810) [1] sekä Kandinskyn Taiteen henkisestä sisällöstä –tutkielman (1911). Teoreetikkoa ja taiteilijaa Wassily Kandinskyä pidetään yhtenä abstraktin maalaustaiteen edelläkävijänä. Hän pyrki vapauttamaan värin muodosta, ja synesteettikkona hänen sanotaan kokeneen värejä kuuloaistimuksina. Väriteoriassaan Kandinsky muun muassa yhdistää värihavainnot ja ääniaistimukset.

Kandinskyyn Pastoureau suhtautuu kriittisesti. Pastoureaun mukaan Kandinsky kirjoittaa väriteorioistaan universaaleina totuuksina ja pitää niitä, oikeutetusti, aikaansa nähden provokatiivisina sekä epätavallisina. Pastoureau kritisoi Kandinskyä nimenomaan siitä, miten hänen väriteoriaansa ei voida asettaa yleiseksi säännöksi vaan ovat vain ja ainoastaan Kandinskyyn itseensä sovellettavissa. Vaikuttaa siltä, että Pastoureau ei näe värin ja taiteen tulkinnan subjektiivisuuden merkittävyyttä, vaan hän ikään kuin määrittelee tekstien merkityksen sellaisen universaalin merkittävyyden kautta, jota Kandinskyn teokselle ei löydy, vaikka Kandinskyn tapa lähestyä aihettaan olisikin yleistävä ja universaali provokatiivisuuteen asti.

Kirjan tarkoitukseksi nousee lopulta enemmän syiden pohdiskelu ja kysymysten esittäminen, kuin ehdottomien vastausten löytäminen ja merkitysten arvottaminen; kaikkiin värin merkityksiin taikka käyttötarkoituksiin ei vain yksinkertaisesti löydy vastausta.

Micheal Pastoreau: Green The History of A Color
Princeton University Press 2014
240 sivua.
Ranskankielinen alkuteos: Vert, Histoire d’une couleur
Éditions du Seuil, Paris 2013

Kirjallisuutta:

Gladstone, William Ewart 1858, Studies on Homer and the Homeric Age. Oxford, United Kingdom: Oxford University Press.

Goethe, Johan Wolfgang von 1980 [1810], Goethen värioppi, ensimmäinen osa, fysiologiset värit, Helsinki: Suomen antroposofinen liíto.

Kandinsky, Wassily 1981 [1911], Taiteen henkisestä sisällöstä, suom. Marjut Kumela. Helsinki: Gummerus.

[1] Zur Farbenlehre -teoksesta on suomennettu aikaisemmin osa nimellä Goethen värioppi. Ensimmäinen osa, Fysiologiset värit (Suomen antroposofinen liitto, 1980). Mustekalan Väri-numerossa julkaistiin Pirkko Holmbergin suomentamana teoksesta tekijän tunnustus.