Heini Aho: Pastel Lemon Yellow Soft Passive Aggressive

 

Jo Heini Ahon näyttelyn nimi Pastel Lemon Yellow Soft Passive Aggressive luo runsaasti odotuksia ja informaatiota. Pastellin sävyjä ja keltaista näyttelystä löytyy, kyllä, pehmeyttäkin, ja tarkemmin katsottuna myös sitä passiivis-aggressiivisuuttakin. Mutta palataan näihin vielä myöhemmin.

Ahon taiteellinen työskentely nojaa kuvanveiston perinteeseen. Tilallisuus ja materiaalisuus on keskeistä Ahon praktiikassa, jossa teokset syntyvät usein erilaisista kohtaamisista ja yhdistelmistä, rajaamisesta ja leikkaamisesta tai uudelleen kehystämisestä. Kun katselen Ahon teoksia, ne näyttäytyvät usein myös jollain lailla kirjallisina, ei siinä mielessä että ne olisivat narratiivisia tai kuvittaisivat tarinaa, vaan koska niissä tuntuvat toistuvan usein näkökulman, merkityksen ja merkin kysymykset.

 

Heini Aho: Corner is a Place Where Two Sides Meet (2020). Sekatekniikka. Kuva: Jussi Tiainen.

 

Minulle katsojana vahvimpana näyttelyn teemana piirtyi esiin sisäpuolen ja ulkopuolen ja erityisesti asioiden sisäpuolen hahmottamisen ja kokemisen vaikeus ja samalla sen kiehtovuus. Ahon teoksissa on aiemminkin ollut tärkeänä elementtinä arkisten esineiden ja rakennusmateriaalien manipulointi niin, että niiden sisäpuoli (tai alapuoli tai takapuoli) tulee meille katsojille esiin uudelle tavalla. Teoskokonaisuuden selkeimmin “passiivis-aggressiivinen” osuus on Full Door Stop -niminen teos. Teoksessa pehmeän pastellisävyisessä sitruunankeltaisessa huoneessa kipsivalokset ovat ruumiinosien ja esineiden fragmentteja, jotka työntyvät ovenkarmien alle ja väleihin niin, että on vaikea sanoa onko kyse hyökkäyksestä vai puolustautumisesta. Teos on aggressiivinen siinä mielessä, miten se luo yksinkertaisen ja “passiivisen” mykän asetelman keinoin väkivaltaisen kohtauksen, jossa on jännitettä. Kaikki elementit on esitetty fragementteina: myös ovet ovat oven palasia. Keskeltä puoliksi leikattu ovi on vain idea tai kuva itsestään: sitä ei voi enää sulkea. Ovenpalaset näyttävät muutenkin aika surkeilta ja heppoisilta, ohuesta levystä tehdyiltä. Fragmentoituneisuus toimii kuin elokuvakerronnassa lähikuvaan zoomaaminen: se tiivistää kehollis-tilallisen kokemuksen yksityiskohtaan, kipupisteeseen. Teoksen nimi leikittelee yhdistämällä oven (door) ja pisteen (full stop) ja rinnastaen niiden funktiot.

Samanlaista hempeän värityksen ja väkivaltaisen veistoksellisen eleen yhdistelmää löytyy myös Blush Powder Lullaby -teoksesta, jossa paloitelluista puunoksista on tehty kalpean puuterinsävyisiä kipsifragmentteja, jotka hitaasti pyörivät lankojen varassa katosta, luoden ikään kuin kolmiulotteisen luonnoksen kuvitteellisesta puusta. Molemmissa teoskokonaisuuksissa käytetty väritys vie ajatukseni sairaalaan ja virastoihin, joiden sisustuksissa usein käytetään “neutraalina” pidettyä vaaleaa ja hempeää väritystä. Värit tuntuvat nostalgisilta monella tasolla: pastellisävyt liittyvät myös vauvojen vaatteisiin ja leluihin, toisaalta myös 1980-90-luvun muotiväreihin. Kehonosat ja erilaiset amputoidut fragmentit sekä toisaalta geneeriset huonekalut luovat hajotetun kuvallisen kokemuksen sairaudesta ja kehollisuudesta. Myöhemmin näyttelyssä kohtaamani sisäelimet mieleen tuovat teokset tukevat sairaala-assosiaatiota niinkin paljon, että minun on vaikea päästä siitä enää irti.

 

Heini Aho: Fool’s Time II (2020). Moottori, lasi, hiekka. Kuva: Jussi Tiainen.

 

Uutena elementtinä Ahon monipuoliseen tekniikkarepertuaariin ovat tulleet, minun tietääkseni, uusina elementteinä savu, hiekka ja lasi. Mutkittelevia muotoja toistavat lasiveistokset tuovat mieleen sisäelimet, suoliston tai verisuoniston. Fool’s Time -sarjan teoksissa lasin sisällä on hiekkaa, kuin tiimalasissa. Hitaasti samaa liikerataa toistavat mekaaniset veistokset saavat hiekan liikkumaan, mutta tavallisen tarkasti aikaa mittaavan tiimalasin asemesta lasissa hiekan aika on arvaamattomampi. Kirjaimellisesti ruoansulatukseen viittaava mutkitteleva Hard to Digest -teos on pitkä joen tai tien lailla mutkitteleva lasiputki, johon putkahtaa välillä savua. Molemmissa teoskokonaisuuksissa tavanomaiset ilmiöt tai materiaalit vangitaan ja eristetään maailmasta, niin hyvin kuin valuvaa hiekkaa tai ilmaan katoavaa savua voi vangita. Materiaalin villiys tekee siitä kiinnostavaa ja merkityksellistä. Lasin sisällä kulkevat ja “näkymättömän” kirkkaan lasin sisäpuolen näkyväksi tekevät savu ja hiekka toimivat kuin lääketieteellisessä kuvantamisessa käytetyt varjoaineet, joiden avulla elimistön rakenteet saadaan paremmin näkyviin. Yksityiskohtana molemmissa edellä mainituissa teoksissa on myös materiaalien ja ajan jättämät pienet jäänteet ja kulumat lasin mutkissa, mikä luo pienen särön viileän tyylikkäisiin teoksiin ja muistuttavat siitä, miten aika jättää jälkensä kaikkeen ja kaikkiin.

Aho on pitkään käyttänyt teostensa materiaaleina löydettyjä esineitä, huonekaluja ja materiaaleja. Corner is a Place Where Two Sides Meet -teoksissa materiaalina käytettävien esineiden kirjo on huima, mutta erilaisten värien, tekstuurien ja materiaalien yhdistävä tekijä on hyvin yksiselitteinen: kaikki ovat kulmia ja kulma on kahden puolen tai maailman kohtaamisen paikka. Teos on äärimmäisen tyydyttävä katsomiskokemus, joka saa minussa aikaan samanlaisia reaktioita kuin internetissä satisfying images -termin alla esiintyvät kuvat ja videot. “Oudosti tyydyttävät kuvat” ovat usein toisteisuuteen, järjestykseen ja järjestämiseen tai muunlaiseen harmoniaan liittyviä kuvia, joiden tyydyttävyys perustuu, uskoisin, siihen, että kaaokseen luodaan järjestystä. Neuroottinen ja ahdistunut mieli lepää, kun se saa nähdä jotain kauniissa rivissä, jotain organisoitua ja siistiä. Ahon teokset eivät ole puhtaasti vain tyydyttäviä, mutta niiden ilmitaso tuo minulle katsojana mukavan lämpöisen havainnon siitä, miten ristiriidoista ja moninaisuudesta löytyy samanlaisuutta ja harmoniaa. Teokset ovat myös tilallisina ja geometrisina kokemuksina tyydyttäviä ja ilahduttavia.

 

Heini Aho: The Inner Life of Things (2020). Video. Still-kuva taiteilijan.

 

Tilallisuuden kokemusten stimuloiminen ja asioiden ja esineiden konkreettinen eri puolien esiin nostaminen onkin näyttelyn kutkuttavimpia puolia. The Inner Life of Things -videossa pimeydestä alkaa hahmottua putken sisäänsä rajaama tila, kun mustiin pukeutununeen hahmon käsi alkaa levittää pimeyteen valkoista maalia, joka piirtää näkyviin putken sisäpinnan. Gallerian pimeässä alakerrassa esillä oleva toinen videoteos Touching the Modern Life toistaa samaa ideaa, mutta asioiden ja esineiden toiselta puolelta käsin. Japanilaisen kabuki-teatterin mustiin puettua ja mustaa taustaa vasten esiintyvää “näkymätöntä apukättä” muistuttava hahmo muovailee  pimeydestä esiin pöydän, tuolin ja pöydälle esineitä lisäämällä vaaleaa savea pimeydessä piilottelevien esineiden päälle. Teos nyrjäyttää aivot pohtimaan valoksen ja teoksen sekä esineen ja sen idean ja sen nimen suhteita. Näkyväksi tekeminen tapahtuu teoksissa kouriintuntuvan materiaalisin keinoin. Muotti ja esine, negatiivi ja positiivi,yläpuoli, alapuoli, sisäpuoli ja ulkopuoli, kuvantaminen ja sanallistaminen, merkitys, sanat ja asiat, joita ne kuvaavat. Aho liikkuu niin aiheen kuin tekniikoidensa osalta niin kuvanveistollisen kuin myös kielellisten ja filosofisten ikuisuuskymysymysten äärellä.

On hauskaa, miten nyt samaan aikaan Helsinkiin on sattunut useita kuvanveistollisia näyttelyitä, joissa toistuu samanlaista (löydettyjen) materiaalien käyttöä ja filosofista pohdintaa. Käsitetaiteen ja käsityötaidon mestarillinen osaaja Anu Tuominen, jonka juhlanäyttely on esillä Taidehallissa vielä tämän viikon, on Ahon hengenheimolainen siinä mielessä, miten hän vähäeleisesti yhdistelee esineitä luoden yksittäisistä sanoista uusia lauseita, merkityksiä ja ensyklopedioita. Nuoremman polven kuvanveistäjä Hermanni Saarinen taas muistuttaa Ahoa samanaikaisesti raa’an ja herkän materiaalinkäsittelyn tavoissa ja tilallisissa pohdinoissaan, jotka luovat yllättäviä ja vahvoja kehollisia ja kognitiviisia harmonioita ja dissonansseja.

Teksti: Jaakko Uoti

 

Heini Aho: Pastel Lemon Yellow Soft Passive Aggressive
6.2.-1.3.2020

Galerie Anhava