HILJAISUUDEN ÄÄNIÄ KONSERTTISALISSA – Tony Conrad Avannon avajaiskonsertissa Kiasma-teatterissa 17.11.2006

18.11.2006 Sini Mononen
Lapsuuteni äänimaisemasta muistan erityisesti vanhempieni talon, jonka hiljaisuutta kuuntelin ollessani yksin kotona. Ilmastointilaitteen humina sulki minut sisäänsä, ja ymmärtämättä mistä ääni oikestaan tuli, ihmettelin, että tältäkö hiljaisuus kuulostaa. Avanto-festivaalin avajaiskonsertissa Kiasma-teatterissa lapsuuden kokemus tuli uudestaan mieleeni yllättävältä taholta. Tony Conradin toisinaan kirkuvaksisikin yltyvä sähköisen viulun soitto muistutti samasta syvästä hiljaisuudesta. Oli kuin joku olisi nauhoittanut autiota tilaa ja toistanut sitten kuulemaansa äärimmäisellä volyymilla.

Avanto on Helsingissä 17. -19.11. 2006 järjestettävä kokeellisen musiikin ja elokuvan festivaali, joka on levittäytynyt ympäri kaupunkia. Pääkallopaikkana on Kiasma, jonka ohella festivaalin elokuvia voi seurata elokuvateatteri Orionissa. Iltaklubi-notkuminen oli perjantain järjestetty Kuudennelle linjalle ja lauantaina Kulttuuriareena Glorian tiloihin. Kuudennella linjalla saattoi Kiasman avajaiskonsertin jälkeen tavata myös festivaalin pääesiintyjän, amerikkalaisen Tony Conradin (s.1940).

Conrad on pitkän linjan kokeellisen musiikin ja elokuvan tekijä, jonka nuoruuden vaiheet liittyvät 1960- ja 1970-luvun tee se itse -punkin nousuun. Hän oli muun muassa mukana nimeämässä Lou Reedin ja Andy Warholin musiikillista lasta Velvet Undergroundia. Tälle ajanjaksolle sijoittuvat myös hänen ”pitkät lyhytelokuvansa”, joissa filmataan pääasiassa erilaisia graafisia kuvioita ja värejä. Luonteeltaan elokuvat ovat rajoja rikkovaa pop-taidetta. Sisältö ja muoto ovat niissä kontrastissa, toisen ollessa lähes olematon samalla, kun toinen on venytetty täyteen mittaansa. Taustalla on usein jokin yksinkertainen idea, jota elokuva ilmentää.

Kiasmassa nähtiin ennen varsinaista konserttia kaksi Conradin lyhytelokuvaa Atriculation of Boolean Algebra for Film Opticals (1975) ja Cycles of 3’s and 7’s (1977). Näistä ensimmäinen oli mustavalkoinen filmi, joka välähteli ja rahisi eri paksuisina ja mittaisina raitoina. Filmin ääniraita oli kuin kuvan kylkeen liimattu. Sen yhteys kuvaan löytyi raitojen koon suhteista, joka realisoitui äänessä intervallien välisinä suhteina. Jälkimmäinen lyhytelokuva oli hieman helpommin sulatettavissa. Siinä oli kuvattu yhdellä otolla taskulaskinta, jolla Conrad suoritti pitkiä ja monotonisia laskutoimituksia tavoitteenaan mahdollisimman täydellinen numeerinen lopputulos.

Tarkoituksena oli luoda tietokoneen taidetta, joka ei koostunut ainoastaan lopputuloksesta vaan myös itse matkasta päämäärään. Laskemisen performanssi tuntui aluksi huvittavan, sitten nukuttavan ja taas riemastuttavan yleisöä, joka esitti leppoisan oloiselle Conradille kysymyksiä ja kommentteja elokuvista. Kysyjille vastattiin selityksillä elokuvien logiikasta, mikä olikin tarpeen, sillä se johdatti kuulijat mestarin taiteen jäljille ja valmisti näin pitkän musiikillisen teoksen vastaanottamiseen.

Lyhytelokuvien jälkeen kuultiin illan pääteos. Osana sitä oli esiintymislavan ylle viritetty valtava valkoinen kangas, jolle heijastettiin varjokuvaa sähköviulua soittavasta Conradista. Teos oli hyvin pitkä, ja sen musiikilliset tapahtumat olivat minimaalisia. Conradin varjo huojui edes takaisin hänen luodessaan viulullaan musiikillista tilaa, joka muuttui hitaasti, kuin itse valon ja varjon liike. Mikäli teosta ryhtyi kuuntelemaan aktiivisesti, uuvutti se hyvin pian.

Parempi olikin suhtautua siihen kuin sateen ääneen, joka ympäröi kuulijaa ja antaa tälle musiikillisen ympäristön, jossa ihmetellä hiljaisuutta. Teos jätti melodian ja rytmin taka-alalle ja keskittyi sointiväriin. Conrad soitti matalan urkupisteen päälle intervalleja, joista kvartit tuntuivat olevan suosittuja. Teoksen alku vaikutti hämäykseltä; oli kuin Conrad olisi virittänyt sähköviuluaan ja muuttanut sen salakavalasti kuin silmänkääntötemppuna pitkäksi improvisaatioksi.

Aikana, jona ihmiset vaeltavat kaupungista maaseudulle hakemaan hiljaisuutta, tuntuu sen etsiminen konserttisaleista yhtä aikaa sopivalta ja paradoksaaliselta. Tila tulee täyttää vahvasti äänellä, jotta siinä voi olla vapaasti hiljaa eikä konserttivieraan nahkatakin natina häiritse muuta yleisöä. Conradin improvisaatio tuntui olevan osalle yleisöä liikaa, koska he poistuivat salista ennen aikojaan, mutta musiikista haltioitunut yleisön osa ei taas vaikuttanut edes huomaavan kansan vaellusta ennen konsertin loppua. Konsertti loppui yhtä varkain kuin alkoikin, vaipuen valtavasta jylinästä syvään hiljaisuuteen.