Hyvää yötä, länsi – Sharjahin biennaali 14 (7.3.–10.6.2019)

Sharjahin biennaalin mainos tienvarressa

1

 

Kävin Sharjahin biennaalissa, Yhdistyneissä Arabiemiirikunnissa.

Saavuin Dubaihin 6.3., päivää ennen avajaisia. Kaupunki oli yhtä loisteliasta fasadia. En voinut olla ajattelematta Bysantin läntistä reunaa, Venetsiaa.

Venetsialaiset keskittivät ulkomaankauppansa jo 800-luvulla keskiajalla ylivoimaisen kehittyneisiin muslimikaupunkeihin. Lähetystöjä oli Aleppossa ja Damaskoksessa. Kaupunkisuunnittelu ja arkkitehtuuri saivat itämaisia piirteitä.

Arabiarkkitehdit kaunistivat merkkirakennukset. Kirkot lainasivat moskeijoilta. Kanavarannat kopioivat Levantin (eritoten Syyrian) rivitalomaisia rantarakennuksia.

1800-luvulla pohjoiseurooppalainen yläluokka ”löysi” kaupungin. Charles Dickens kirjoitti San Marcolta kirjeen John Fosterille (1844):

”Venetsian upea ja uskomaton todellisuus on villeimmänkin unelmoinnin tuolla puolen. Oopiumillakaan ei voisi tällaista paikkaa rakentaa (…).”

(Muutkin) eurooppalaiset hakeutuivat Venetsian ”ihmeiden” äärelle kun junarata Milanosta ulotettiin maasillan avulla Cannaregioon (1846). Jo 1870-luvulla venetsialaiset puhuivat halveksien ”turistilaumoista”.

Ei kuitenkaan käynyt kiistäminen, etteivätkö turistit tuoneet kaupunkiin myös rahaa. Gondolivetoinen Venetsia korjattiin kävelykelpoiseksi satojen jalkakäytävien ja siltojen voimin.

Sitten keksittiin biennaali.

1895 avattiin maailmannäyttelyiden (1851–) ja olympialaisten (1896–) hengessä ensimmäinen kuvataidebiennaali, jossa tehtiin edellisten tapaan arvioiva katsaus, tässä tapauksessa ”koko maailman” kuvataiteeseen.

Kidlat Tahimikin rönsyilevä veistosinstallaatio

 

2

 

Vuonna 2019 nykytaiteessa valitetaan biennaaliähkystä.

Espanjan Murciaan suunniteltiin taannoin biennaalia. Kaupunki konsultoi Miami Art Baselin kuraattoria Paco Barragania. Hän sanoi, ettei biennaaleja kannata enää perustaa. Niitä on liikaa ja niiden aika on ohi.

Biennaalien määrä ei sinänsä ole ongelma, mutta osa niistä on paisunut valtaviksi (harvasta selviää kahdessa päivässä). Monia värittää yli äyräiden paisunut urakulttuuri ja tähtikuraattorikultti.

Mitä biennaaleissa sitten tapahtuu? Vähintään muutaman Kiasman kokoinen näyttelytila avataan joka toinen vuosi, yhden tai useamman tematiikan ympärille. Ammattilaiset matkustavat tutkimaan ja arvioimaan sitä. Sikariporras jakaa käyntikortteja avajaisissa. Paikalliset käyvät ihmettelemässä ”taidetta” (ilmiö on tuttu ARS:ista). Yleensä ei olla yhdessä rakennuksessa – New Yorkin Whitney on poikkeus – vaan siroteltuna kaupungille. São Paulossa ja Kasselin Documentassa on käynyt 900 000, Venetsiassa 600 000 vierasta.

Jos biennaalit syntyivät turistien houkuttelun lisäksi vahvistamaan keski- ja eteläeurooppalaisen yläluokan kokemusta itsestään maailman keskipisteenä, nykyään ne ovat aika globaaleja.     

Shiraz Bayjoon pehmeän vaativaa vesivärityötä

 

3

 

Sharjah on Yhdistyneistä Arabiemiirikunnista se tieteeseen ja kulttuuriin keskittyvin osa (1/7), jossa tuetaan näkyvästi yliopistoja ja arabialaista kulttuuriperintöä vaalivia museoita. Teemapuistomaisempi Dubai houkuttelee tornitaloineen, Legolandeineen ja Ferrari-maailmoineen suoraviivaisempia eliittituristeja. Abu Dhabin erityisyys on henkeäsalpaavan hotelliluksuksen lisäksi Louvren haarakonttori ja rakenteilla oleva Guggenheim, jonka kihot ihmettelivät avajaisissa Helsingin projektin vastatuulta.

Sharjahin syvällisempi ja matalampi profiili lienee valistuneen valtiaan, Sharjahin sheikin, Sultan III:n ansiota, joka on historioitsijana ollut innokas sijoittamaan varoja pitkän linjan tiede- ja kulttuuritoimintaan.

Tänä vuonna kolmeen osaan jaettu biennaali – kuraattorit Zoe Butt, Omar Kholeif, ja Claire Tancons vastaavat kukin omasta lohkostaan – on viime vuosina noussut kartalle yhdessä Istanbulin, Lahoren, Dakarin ja kiinalaisten uusbiennaalien kanssa.

Vuoden 2019 teema on ”kaikukammion jättäminen” (Leaving the Echo Chamber), eli talouden, ylikansallisten kuvallisten ikonien, hallitsevien kielten ja maantieteellisten keskusten media- ja kulttuuriluupista irtautuminen.

Sharjahin biennaalia voisi luonnehtia visuaaliseksi, kauniiksi. Sen taide vie eurooppalaisia biennaaleja vähemmän Afrikkaan, mutta huomattavasti enemmän Kaukasiaan ja Etelä-Aasiaan.

Kuraattorien työ näytti samalla kuitenkin globaalin pohjoisen sarjatuotannolta keskieurooppalaisen poliittisen filosofian käsitteineen ja anglosaksisine taiteilijoineen, mutta jos kaikukammiosta halutaan ulos, voisi sanoa, että vahva aistien ja ornamenttien läsnäolo auttoi.

Heather Phillipson: Cyclonic Palate Cleanser (2019)

 

4

 

Mikä oli kaunista? Miten? Miksi?

Shiraz Bayjoon (s. 1979, Mauritius) vesiväriunelmat olivat pastellin värisiä, eivätkä olisi ensisilmäyksellä eronneet laadukkaasta sisustustaiteesta. Syvyys löytyi kaihoisista tematiikoista, jotka nousivat kokonaisuudesta kuin usva. Bayjoo käsittelee kuvallisten asetelmien kautta Mauritiuksen asuttamista. Mauritius oli inhimillisesti katsoen autio ennen saarelle 1600-luvulla rantautunutta orjakauppaa.

Léuli Eshrâgi (s. 1986, Yuwihara Nation territory / Australia) toteutti performanssissaan tagatanu’u avajaispäivänä Al Hamriyahissa seremoniallisen alofisâ-ympyrän samoalaisten esi-isiensä kunniaksi. Se oli periaatteessa vaikuttava, mutta kun avajaisvieraat puvuissaan ja leningeissään seisoivat ympärillä modernissa tuuletetussa salissa tuoremehulasit käsissään, tuntui kuin saliin olisi leikattu ja liimattu palanen toista todellisuutta. Ehkä se oli tarkoituskin.

Joka tapauksessa, poliittisen räksytyksen sijaan postkolonialismi Sharjahissa painottaa kaihoa.

Vietin paljon aikaa Qiu Zhijien (1969, Kiina) karttojen kanssa. Ne olivat sosiologisia, epistemologisia ja filosofisia – käsitteellisiä versioita oikeista kartoista. Ajatus vuorista, joiden nimi on Uteliaisuus, tai merestä, jonka nimi on Rationaalisuus, tuntui banaalilta. Kun käyskenteli maailman palasten seassa, tuli kuitenkin mieleen, että me kaikki kärsimme modernin maailman luokitteluista ja teollisen kapitalismin synnyttämistä ongelmista yhtä lailla, ja että kiinalainen taiteilija oli sen ymmärtänyt ongelmitta, levittänyt ensyklopedisen idealisminsa kaikkialle.

Ihmistä desentralisoitiin Heather Phillipsonin (s. 1978, Englanti) biopoliittisessa manifestissa, jossa tiedekuvaston kauneimmat piirteet yhdistyivät käsityöhön: kun vierekkäin oli liikkuvaa kuvaa baktereista ja ruutua vasten erottui puusta veistetyn koppakuoriaisen varjokuva, kosketettiin oliota meissä kaikissa (Cyclonic Palate Cleanser, 2019).

Ann Veronica Janssenin (s. 1956, Englanti) Volute (2006-2019) pienet yksisanaiset kilvet kuljettivat käsitteitä kokonaisen pitkän seinän verran. Ne pysyivät niin yleisellä tasolla, että tuntui edelliset teokset huomioon ottaen siltä, että jonkinlainen uusi universalismi tekisi tulojaan taiteessa, pyrkimys löytää uudestaan yhdistävät nimittäjät, universaali kieli. Kuten Qiu Zhijienin kartoissa, Rohkeuden ja Ujouden tapaiset käsitteet olivat taiteentekemisen ytimessä. Tekstuaalista taidetta on nykyään paljon, mutta tuntuu, että minimalistisimmillaan se toimii parhaiten biennaalien runsaudensarvissa.

Filippiiniläisen Kidlat Tahimikin (s. 1942) puuveistokset täyttivät kokonaisen hallin. Viikingit, Kaakkoi-Aasian jumalat ja jumalattaret, maailman merenkävijät, hirviöt ja linnut vyöryivät katsojan päälle runsaudensarvena. Tahimikin teokset toivat itselläni mieleen Heri Ronon, uusveiston indonesialaisen gurun, jonka valtaviin, esimerkiksi dinosauruksia kuvaaviin teoksiin voi kiivetä sisälle. Mutta tässäkin oli jotakin tavattoman globaalia, ei paikallista tai autenttista, vaan näkemystä maailmanjärjestyksestä, rinnakkain elämisestä, sen ongelmista ja mahdollisuuksista.

Sharjahissa oli myös perinteistä biennaalitaidetta: arkistoja, pieniä kirjastoja, koppeja joissa voi tutkia jotakin. Lee Mingwein (s. 1964, Taiwan) looseista pystyi lähettämään kirjeitä menehtyneille ja kaukaisille ystäville. Koska tällaista taidetta ei Sharjahissa ollut liikaa, ajatus sai tilaa ja tuntui hyvältä. Kun tällaista aktivoivaa koppitaidetta on konttikaupalla, kuten on tapana, ainakin itseni kaltainen katsoja kokee sen helposti rasittavaksi (”lähetä ite kirjees jätkä!”).

 

5

 

Ennen lähtöä sanottiin, ettei siellä sitten varmaankaan ole mitään poliittista taidetta.

Olipas. Jo aiemmin mainitun postkolonialismin lisäksi paikalla oli Alfredo Jaar. Jaar kuuluu sekä pedagogisesti suuntautuneiden museoiden ja mainstream-biennaalien että vaihtoehto-biennaalien vakiokalustoon. 33 Women -sarjassa (2014–2019) Jaar nosti Sharjahissa esille naisia jotka ovat tehneet hämmästyttäviä yhteiskunnallisia asioita, jottei heitä unohdettaisi. Miten? Pitämällä heidän pieniä, kuin valokuva-albumista repäistyjä valokuviaan seinällä näytillä ja ristivalaisemalla niitä kuin niitä kuulusteltaisiin tai kuin ne olisi nostettu parrasvaloihin. En pystynyt erottamaan tulkintoja toisistaan.

Mukana olivat muun muassa entinen hikipajatyöläinen, sittemmin työaktivisti Kalpona Akter, jonka elämäntyö on ollut kehittää työturvallisuutta, ja Razan Zaitouneh, ihmisoikeusjuristi ja journalisti, joka on puolustanut Syyrian hallituksen uhreja. Monet näistä naisista eivät ole saaneet tunnustusta työlleen. Sitä Jaar haki.

Mutta olihan Sharjahissa nähtävissä myös paljon käsityöläisyyden kukoistusta, jolle ei haettu käsitteellistä tai poliittista alibia. Hrair Sarkissianin sekatyötekniikalla toteutetut kauniit teokset hellivät silmää. Ehkä keskieurooppalaiseen poliittisen huonon omantunnon filosofiaan perustuva vasemmistopopulismi onkin nykyään se kolonialistisin osa taidemaailmaa, se viimeinen yritys saada kaikki puhumaan läntisen yläluokan valitsemaa kieltä – se, jolle tulisi etsiä vaihtoehtoja? Miksei kauneuden avulla?

Hrair Sarkissian: Residue (8x113x192 cm, 2019)

 

6

 

Al Mureiah -aukiolla, Al Hamriyah -studiolla, Taideaukiolla ja ympäri kaupunkia Sharjahin biennaali puhuttelee nyt paikallisia, kun taidemaailman ”kerma” on kaikonnut avajaisten jälkeen.

Jos joku sinne vielä eksyy, on sanottava, ettei biennaalia ole pilkottu liian moneen osaan ja levitetty liian hankaliin paikkoihin. Huippunsa fragmentaatio sai mielestäni Istanbulin biennaalissa 2015, jossa puolet ajasta kului lautoissa, takseissa ja sivukujilla kartta kädessä. Sharjahin biennaali on lähestyttävissä ja sulateltavissa. Se on ihmisen kokoinen, ei luotu leipääntyneelle museojohtajalle, joka roikkuu työkseen biennaaleissa ja jota paikalliset kuljettavat maa- ja vesitakseilla ympäri kaupunkeja kuin lasta huvipuistoissa.

Ala Younisin öljyveistos Art Jameelissa Dubaissa

Emiraatit olivat sinänsä hämmentävä taidematkailun kohde. Dubaissa vietin yhden illan avajaisissa katsoen kazakstanilaisia, huimia post-kommunistisia maisemia, joissa avaruusromu yhdistyi hylättyihin sotilasvaatteisiin ja yllättävään alastomuuteen aavikolla (Almagul Menlibayeva, Koronkova Gallery). Vasta-avatussa Art Jameelissa näytteiltä löytyi muun muassa Alia Faridin ja Aseel AlYaqoubin uskomattomia muotipuita. Murtaza Valin kuratoimassa öljynäyttelyssä puitiin öljyn vaikutuksia. Esillä oli Farah Al Quasimin, Ala Younisin ja Chiharu Shiotan tapaisia kansainvälisesti tunnettuja kauniin käsitteellisen taiteen tekijöitä.

Taide tuntui Emiraateissa miltei ainoalta aidolta asialta esikaupunkien meze-kioskien lisäksi. Vanhat majat on rakennettu uudelleen jostakin tunnistamattomasta nykymateriaalista ja alla on parkkihalli. Työ sinänsä oli vaikuttavaa. Tarvitsin asiantuntijaa (yliopiston taidehistorian professoria) kertomaan mihin Al Seefin historiallinen kaupunginosa loppuu ja mistä kopio alkaa.

Alserkal Avenuen vanhoihin tehdasrakennuksiin siirtyneet galleriat tuntuivat omituisesti oikean kaupungin tuulahdukselta. Kaikkiallahan on joku entinen teurastamo- tai varastoalue, jossa luova luokka nyt istuu läppäreidensä kanssa ja tarjolla on kahvia, jonka pavuilla on nimi, sekä puoliesteettistä kuvataidetta. Kun missään Emiraateissa ei ollut sellaista ”normaalia”, ”perinteistä” (keskieurooppalaista kaupunkimetafysiikkaa soveltaakseni) kaupunkikeskustaa – koko paikkahan on rakennettu kuin Las Vegas, tyhjästä noin viidessätoista vuodessa – juuri tämä ”teurastamo” tuntui kodikkaalta, vaikka yleensä välttelenkin taidekaupunginosia.

Burj Khalifaa (828 metriä) katsellessa mietitytti, miltä paikka näyttäisi, kun kaikki rakenteilla olevat kymmenet pilvenpiirtäjät – mukana Santiago Calatravan kilometrin korkuinen torni – valmistuisivat.

Voisiko biennaalin laittaa pilvenpiirtäjään?

Joka tapauksessa, jos biennaaleihin voi lähteä, valitsisin Venetsian sijasta Sharjahin.

Mikäli kanavia kaipaa, Abu Dhabin Ritz-Carltonista löytyy korvike, ”venetsialainen kylä” kanaalinvarsineen – kuin vastaiskuna Venetsian orientalismille. Se on tietysti omalla tavallaan Venetsiaa loisteliaampi, kuin parannettu versio, ilman länsimaista ”historiallisen aitouden” pölyisen tunkkaista metafysiikkaa ja halkeamia seinissä.

Ja jos on biennaaleja nähnyt, on jo nähnyt kaikki. Vain Sharjahin tapaisissa paikoissa, joissa on särmikästä itsetuntoa ja muista keskuksista poikkeavia tavoitteita tai rajoitteita, syntyy edes hieman uusia yhdistelmiä. Kyllä siellä kannatti käydä.

Hiki oli, aamusta iltaan – vaikka kylmintä vuodenaikaansa elävän maan ravintoloiden ruokalistat olivat täynnä ”talvikeittoja”. Kahdeksan jälkeen paahto loppui ja laskeuduttiin 25 asteen alapuolelle. Unelias esikaupunkialue, jossa ystäväni asuvat, oli kuin mikä tahansa Puotila. Viimeistenä iltana hiljennyttiin teehuoneen terassilla kuulemaan moskeijan kutsua, joka suurten kaiuttimien kautta tulviessaan täytti koko kaupungin. Kukaan ei enää puhunut biennaaleista. Lännessäkin yö teki jo tuloaan.

Lake of Sociology (yksityiskohta Qiu Zhijienin karttamaailmasta)

 

Teksti ja kuvat: Max Ryynänen