Kuvista tanssiin

Juha-Heikki Tihinen 28.5. 2003

Kriitikon työ on selkeä asiantuntijatehtävä. Oman alan tuntemus avaa mahdollisuuden problematisoida ja analysoida taideteoksia ja muita kulttuuriobjekteja. Mutta mitä syntyy silloin, kun uskaltautuu varsinaisen kompetenssinsa rajojen yli?

Nykytanssia katsoessaan taidehistorioitsijan koulutuksen saanut kuvataidekriitikko tajuaa nopeasti sen, miten heiveröiseltä tuntuisi ryhtyä kirjoittamaan esityksestä kritiikkiä. Oma tietämys tanssin nykytrendeistä ja historiasta on kapeaa ja horjuvaakin. Entäpä monilla (taiteenkin)aloilla arvostettu teknisen tietävyyden aste? Väliajalla voi ainoastaan ihmetellä, mikä ihmeen myöhästyminen liikkeessä tai epätäsmällisyys askelissa, johon kanssakatsojat vetoavat arvostellessaan teosta.

Tanssin, teatterin ja performanssin välinen raja on helppo ymmärtää horjuvaksi . Esityskontekstista tai nimeämisestä tuleekin tällöin rajanvedon peruste. Kuitenkin sen ymmärtäminen, että kyseessä on tanssiesitys tai teatteriesitys ei vielä itsessään tee automaattisesti asiantuntijaksi.

Mutta miten kiinteisiin ja paikallaan pysyviin objekteihin tottunut kuvataidekriitikko voi sanoa jotakin liikkeeseen perustuvasta taiteenmuodosta? Onko hänen auttamatta jäätävä puvustuksen, lavastuksen ja valaistuksen tasolle esitystä tulkitessaan? Vai voiko tanssin nähdä kuvina ja jos voi, millaisina? Päätin tutkia asiaa menemällä seuraamaan Tero Saarisen Hunt-tanssiesitystä.

HUNT koreografia: Tero Saarinen valokuvaaja: Marita Liulia
KUVA: HUNT koreografia: Tero Saarinen valokuvaaja: Marita Liulia

Hunt on Saarisen 2002 Venetsian biennaaleen suunnittelema ja toteuttama Igor Stravinskin Kevätuhrin musiikkiin perustuva tanssiteos. Marita Liulian kädenjälkeä ovat multimediaosuudet, jotka ovat teoksen rakenteelle keskeisiä. Teos on hyvä esimerkki kokonaistaideteoksesta, jossa eri mediumien yhteensovitus toimii saumattomasti.

HUNT koreografia: Tero Saarinen valokuvaaja: Marita Liulia
KUVA: HUNT koreografia: Tero Saarinen valokuvaaja: Marita Liulia

Saarisen Hunt-koreografiaa katsoessa voi havaita sen, että tanssin voi todella pysäyttää ja jakaa liikkumattomiksi ”kuviksi”. Huntin ainoan roolin itse tanssiva Saarinen muuttuu välillä inhimilliseksi valkokankaaksi, jonka päälle Liulian kuvavirta heijastuu. Ruumiista tulee kuvien pohja, mutta ruumis on itsessäänkin kuva. Tämä ajatus tulee konkreettiseksi, kun havaitsee sen, miten valaistuksella leikittelevä teos muuttaa tanssijansa välillä pelkäksi profiiliksi tai reunoiltaan kirkkaaksi negatiivikuvaksi.

Teoksessa on kohtaus, jossa Pygmalion-myytti käännetään nurin. Ilmassa leijuva monimutkainen hame laskeutuu esityksessä tanssijan päälle. Tanssija muuttuu reliefimäiseksi pinnaksi. Liikkumattomuus tekee katsojaan vaikutuksen liikkeeseen perustuvassa genressä. Liulian kuvavirta tuo tanssijan päälle heijastuessaan vahvan kyborgi-vaikutelman. Elävä ruumis peittyy elävää simuloivan keinotekoisen alle. Pygmalion-mielleyhtymä vahvistuu entisestään teoksen seuraavassa osassa, jossa jalkapohjat toisiaan vasten istuva tanssija on liikkumattomana ja kuvavirta peittää hänet kokonaan. Elävä ruumis on kadonnut ja jäljellä ovat vain kuvat kehon pinnalla. Elävä ihminen on muuttunut patsaaksi.

Nyt kun tarkastelen tekemääni arviota, epäilen, että tulkinta saattaa sisältää sen ilmeisen heikkouden, että liike ja liikkeen pysähtyminen asetetaan toistensa kategorisiksi vastakohdiksi, eikä huomioida niiden yhteenkuuluvaisuutta? Erityisen ongelmalliseksi asia tulee siinä, että kyseessä on juuri tanssi, jossa liike tapahtuu reaalisesti. Kuvataiteeseen, ja erityisesti maalaukseen, erikoistunut katsoja on löytänyt teoksesta omat ’fetissinsä’. Tanssin näkeminen kuvina on mahdollista, mutta tekeekö se oikeutta tanssille, on aivan eri asia?