Irmeli Hautamäki 7.9.2011
Amos Andersonin Taidemuseo 19.8. – 31.10.2011
Terike Haapojan taiteellinen työ on etsiytynyt alueille, missä taiteen ja tieteen, tunteen ja älyn ja lisäksi ihmisen ja luonnon rajat tulevat näkyviin. Nämä ovat isoja teemoja, ja iso teema on jälleen käsillä uudessa teoksessa Edge of the World, jossa mennään kirjaimellisesti Maailman rajalle. Haapojan teokset ovat kokeellista taidetta, joissa vallataan uusia kokemuksen ja mielen alueita teknologiaa käyttäen.
Edge of the World teoksessa saattoi kulkea virtuaalitodellisuudessa ja kokeilla kaikessa rauhassa miltä se tuntuu. Edellisestä kerrasta, jolloin kokeilin VT:tä, oli jo kulunut parikymmentä vuotta. Ateneumissa järjestettiin 90-luvun alussa tilaisuus jossa saattoi tutustua tähän teknologiseen keksintöön VT kypärän avulla. Ateneumin VT tilaisuudessa kävijä pystyi ottamaan haaviin virtuaalisia kaloja, joita leijui havaintokentässä. Kypärä oli aika massiivinen ja keikkui päässä holtittomasti. Muistaakseni tuo Ateneumin VT retki oli aika kalpea kokemus verrattuna Edge of the World teoksen tilanteeseen, jossa todella mennään fyysiseen tilaan matkalle outoon maisemaan. Edge of the Worldissa aika tuntui katoavan tilan mukana, kun mikään tavallinen tila-aika-koordinaatti ei pitänyt paikkaansa.
Edge of the World on museoon rakennettu tila, johon astutaan sisään ja jossa kuljetaan virtuaalikypärällä ja selkäreppuun pakatulla tietokoneella varustettuna. En tietoisesti halua kertoa millainen tila on sisältä päin, jotta asia jää lukijalle itselleen koettavaksi. Voin kuitenkin paljastaa, että tilassa kulkeminen oli aluksi hieman vaivalloista ja outoa, sillä monet normaaliin fyysiseen tilaan ja sen kokemiseen liittyvät seikat on teknologian avulla häivytetty. Teosinstallaatiossa ollaan todellakin jossakin maailman laidalla tai syrjällä, josta voi kysyä, mikä avaruus tämä oikein on? Toinen kysymys koskee tilan eli paikan ja ajan kokemisen reunaehtoja sinänsä. Kenen avaruudessa tässä oikein ollaan?
Jokainen kävijä kokee teoksen tilan omalla tavallaan. Minulle kulkeminen eteenpäin tuossa oudossa ja sokkeloisessa paikassa tuotti aluksi avuttomuuden tunteen. Koko se varmuus, jolla tavallisesti kävelen ja havainnoin ympäristöäni, oli poissa, ja sen paikalla oli ehkä hieman pelottava uppoamisen, kaatumisen ja suuntien häviämisen tunne. Asiaa auttoi huomattavasti, kun otin kengät pois jalasta ja aloin hiihdellä eteenpäin sukkasillani.
Terike Haapoja: Installaatiosta Edge of the World, 2011, lämpökamerakuvaVaroen ja jokaista askelta tunnustellen kuljin hitaasti eteenpäin kuten museovirkailijat olivat neuvoneet. Aloin havainnoida eri puolilta ja oudoista suunnista tulevia valoja ja ääniä. Sukkasillani tulin ajatelleeksi että tällä tavoinko eläimet liikkuvat? Tältäkö tuntuisi olla eläin? Eläimetkin tietävät, minne ne ovat menossa, mutta niiden kulkukoordinaatit ovat aivan toisenlaisia kuin ihmisen. Eläin paitsi katsoo, myös tunnustelee ja kuulostelee ympäristöään.
Jälkeenpäin teos toi mieleeni huvittavan muiston Nirvana-kissasta, joka pääsi monien kaupunkiasunnossa vietettyjen vuosien jälkeen luontoon. Nirvana eteni varoen pihamaalta polkua pitkin rantaan päin metri metriltä, mutta pysähtyi ja palasi pian samaa tietä takaisin. Kerta kerralta Nirvana uskalsi polulla hieman pidemmälle, pysähtyi, kuulosteli ja tarkkaili ympäristöä huolellisesti, kunnes palasi taas takaisin. Näin tämä jo melko vanha eläin hivuttautui edemmäs oudolla polulla. Nirvana-kissa oli oman maailmansa laidalla, kun sitä oli pidetty suljettuna kaupunkiasunnon vankeuteen yli puolet sen elämästä. Entä miksi ajattelen että kissa oli viisas? Oliko kissan varovaisuus viisautta? Mitä kissan mielessä liikkui?
Ihmisen ja luonnon suhde sekä havainnon tutkiminen ovat kuvataiteen keskeisiä, klassisia kysymyksiä, joita ei ole viime aikoina paljonkaan problematisoitu. Terike Haapojan uusi teos pohdiskelee ja kyseenalaistaa näitä itsestäänselvyyksinä pidettyjä asioita taiteen ja teknologian keinoin.
Kun normaali aistiminen on estetty ja havaintokenttä on muunnettu teknologian avulla toisenlaiseksi, Edge of the world teos panee katsojan ajattelemaan myös koko sitä visuaalisen viestinnän valtavaa määrää ja nopeutta, jonka keskellä elämme. Mitä kaikki tämä audiovisuaalinen ärsykelataus tekee ihmisen havaintokyvylle ja laadulle, kun aistimme ovat kuitenkin melko samanlaiset kuin aina ennenkin? Ovatko aistimet joltakin osin rappeutuneet vaiko kehittyneet ja sopeutuneet?
Jos ajattelee liikkumista uusissa ympäristöissä, niin uuden teknologian avulla se on tehty tavattoman helpoksi. Tuskin tarvitsee katsoa eteensä. Autojen navigaattorit johdattelevat meidät uusiin paikkoihin vaivattomasti, luemme vain screeniltä kartan ohjeita. Viekö tämä helppous senkin vähän suuntavaiston ja ympäristön lukutaidon, joka on joskus tullut hankittua? Hävittääkö teknologia herkkyyttä ympäristön suhteen vai muuttako se sitä jotenkin?
Itse olen havainnut, etten enää osaa pois tietystä paikasta, jonne olen mennyt navigaattorin avulla. Tarvitsen navigaation homeen. Nirvana-kissa opetteli polun homeen aistiensa ja muistinsa avulla. Nirvanalla oli ehkä sisäänrakennettu navigaatiosysteemi, jota hän opetteli käyttämään.
Silti teknologia on neutraali asia. Ei hyvä eikä huono. Teknologian avullahan tämäkin eksperimentaalinen ja ajatuksia herättävä Edge of the World -teos on tehty. Uusien medioiden ja teknologian kautta on jo tapahtunut sopeutumista virtuaalisiin ympäristöihin, joiden vaikutusta ihmisen psyykeen ja käyttäytymiseen ei tiedetä. Onko niin, että pian ainoa käyttöliittymämme luontoon ovat kotieläimet, jotka reagoivat ympäristöön alkuperäisellä tavalla?
Amos Andersonin museossa olevaan teokseen voi tutustua yksi henkilö kerrallaan ja kierros kestää kokonaisuutena noin 15 minuuttia. Ajatuksia herättävään teokseen liittyy myös näyttelykirja jonka tekstin on kirjoittanut näyttelyn kuraattori ja toimittaja Susanna Luojus. Teksti puhuu romantiikan luontosuhteesta siteeraten Rousseauta ja Wordsworthia mikä tuntuu aika kaukaa haetulta. Olisi luultavasti paljon kiinnostavampaa saada lukea mitä taiteilijalla itsellään on sanottavana teoksestaan ja pyrkimyksistään.