Istun Voimalan pimeässä tilassa lähes yksin. Lavalla yksi illan esiintyjistä varmistelee, että kaikki on kunnossa esitystä varten. Lavaa vastapäätä, Voimalan takaseinän mediateoksessa nainen piirtää meikkikynällä kasvojensa ääriviivoja. Ilmassa on valmistautumisen tuntua. Flow on alkamassa.
Siinä missä aiemmin musiikkifestivaalien kuvataidetarjonta saattoi rajoittua graafisen suunnittelijan kädenjälkeen ja vapaaehtoistyöntekijöiden askartelemiin koristeisiin, nykypäivänä musiikkifestivaalienkin taidekokonaisuudet ovat harkittuja ja tarjoavat yleisölle joko aivan uusia paikkasidonnaisia teoksia tai uusia näkökulmia aiemmin toteutettuihin teoksiin. Festivaalit ovat kuitenkin taiteelle haastava ympäristö. Ääntä on hankalaa tai mahdotonta saada kuuluviin. Väkijoukko luo täysin erilaisen tunnelman kuin esimerkiksi hiljainen galleria. Myös ympäristön hektisyys on otettava huomioon. Ihanteellisimmin toimivat voimakkaan graafiset mutta rauhalliset ja pelkistetyt teokset, joiden äänimaisema on korkeintaan viitteellinen. Virikkeitä täynnä olevaa tilaa taide parhaimmillaan rauhoittaa. Esimerkiksi hitaasti etenevät, luuppaavat videoteokset, jotka eivät sisällä monimutkaista tarinaa, ovat festivaaliympäristöön omiaan. Yleisö tuskin pysähtyisi katsomaan pitkällistä ja yksityiskohtia vilisevää teosta huolella alusta loppuun.
Vuosi vuodelta myös Flow’n kuvataidetarjonta on kasvanut merkittävämmäksi osaksi festivaalia. Tämän vuoden Flow’sta jäivät erityisesti mieleen Emmi Katteluksen kuratoima mediataidekokonaisuus sekä (myös negatiivista huomiota herättänyt) Pink Space, Taika Mannilan ja Fanni Suvilan vaihtoehtoista festivaaliohjelmaa kuten runoutta sekä performanssi- ja videotaidetta tarjoileva turvallinen tila.
”Flow’n mediataideteokset käsittelevät minäkuvaa, minäkuvan muodostumista ja omaa identiteettiä”, Kattelus kertoo. ”Flow’n ainutlaatuinen tunnelma luo viikonlopun kävijöihin rohkeutta pukeutua ja ilmaista itseään uudella tavalla.”[i] Kokonaisuudet tukivat toisiaan käsitellen samoja aiheita eri näkökulmasta ja täysin eri tyylillä. Siinä missä Kattelus valitsi esille teoksia, jotka pohtivat minäkuvaa ja identiteettiä vähäeleisesti ja hitaalla tempolla, räväyttää Pink Space tekijöidensä ajatukset yleisön eteen kovaäänisesti, räikeästi ja kirkkaan pinkisti.
Katteluksen kuratoiman kokonaisuuden muodostavat Hanna Saarikosken Eyeliner sekä Vappu Rossin teokset Avioliitto ja Hyvästi, varjoinen. Teokset esitettiin luuppeina, aina yksi teos yhden illan ajan. Flow Festival esitti teokset samaan aikaan kahdessa eri paikassa, REDIn suurikokoisilla ulkonäytöillä sekä Voimalan The Other Sound -kokonaisuudessa, joka keskittyi kokeelliseen musiikkiin ja performatiivisiin, poikkitaiteellisiin esityksiin.
Saarikosken Eyeliner vuodelta 2013 käsittelee viivaa ja sitä, miten viiva käyttäytyy kolmiulotteisella pinnalla. Myös muotokuvan perinteestä ammentavassa teoksessa Saarikoski pohtii viivan kolmiulotteisuutta hyvin arkisen toiminnan, eli meikkaamisen, kautta.[ii] Meikkaamisen esittäminen festariympäristössä herättääkin teoksessa aivan uudenlaisia merkityksiä. Minäkuvan muodostuminen ja oman ulkonäön ja sitä kautta identiteetin tarkoituksellinen muokkaaminen muita ihmisiä varten korostuu tapahtumassa, johon useat ihmiset pukeutuvat erityisen räväkästi tarkoituksena esitellä viimeisimpiä trendivillityksiä ja korostaa omaa persoonaa. Myönnettäköön, että puin itsekin Flow’hun turhan epämukavat kengät jalkaan, koska ne olivat tennareitani festariuskottavammat.
Festareilla ihmiset kiinnittävät ulkonäköönsä enemmän huomiota kuin arkisin. Arjessakin on absurdia, kuinka paljon aikaa käytämme oman ulkonäön miettimiseen. Eyeliner on alun perin performanssi kameralle, joka Flow’ssa välitetään suurelle festivaaliyleisölle. Teoksen nainen ei meikkaa perinteisesti piirteitään korostaen, vaan piirtää viivaa kasvoille ylhäältä alas. Vapautuneelta ja onnelliselta nainen ei kuitenkaan näytä; meikkaaminen ja laittautuminen ovat sosiaalisia selviytymiskeinoja. Tietyissä tilanteissa kuuluu olla tietynlaiset vaatteet ja meikit, ja malleja vastaan kapinointi on vaikeaa. Myös normista poikkeava ulkonäkö voi olla selviytymiskeino; kun tekee itsestään tarpeeksi oudon, siitä saa voimaa. Festareilla ympäristö on vapaampi ja rajoja ulkonäköön liittyen on mahdollista testata.
REDIn kauppakeskuksen ulkoseinän näytöillä, mainosvalojen keskellä ulkonäkökysymykset korostuvat ja Eyeliner näyttää lähes meikkimainokselta. Kuka hyötyy siitä, että meikkaaminen on normi?
Identiteettikysymykset ovat keskeisiä myös Vappu Rossin teoksissa. Sunnuntaina esitysvuorossa ollut Hyvästi, varjoinen kuvaa elämän koko kaaren ja pohtii olemassaoloa laajalti. Teoksessa, kuten elämässäkin, on alku, keskikohta ja loppu, ja siinä mielessä teos sopii loistavasti festivaalien viimeiseen päivään, kun ilmassa on lopun tuntua. Juhlat alkavat olla ohi ja eksistentiaaliset kysymykset pikkuhiljaa heräävät. Intervallikameralla kuvatussa seinälle heijastuneessa valon muodossa näkyy eläinmobilen varjo, joka muuttuu ja kehittyy yhden päivän aikana. Mobilen eläimet ovat ensin kuin alkioita ja näyttävät keskenään samalta. Pikkuhiljaa, sikiön biologista kehityskulkua noudattaen, alkiot alkavat kehittyä ja muodostua kissaksi, koiraksi, pupuksi ja ankaksi. Loppu on kuitenkin yllättävä: kehittyessään lopulliseen muotoonsa varjot muuttuvat muovisten lelueläinten varjoiksi. ”Halusin teoksesta samalla surumielisen ja vakavan, ehkä hieman pelottavan, mutta loppukäänteen jälkeen selvästi koomisen”[iii], Rossi kertoo.
Teoksen Hyvästi, varjoinen äänimaailma jää festivaaliympäristössä pois. Mobile-eläinten vinkunan ja kellon kilinän puuttuminen muuttaa teoksen surumielisemmäksi. Teoksen äänimaailma on koominen, vaikkakin hieman pelottava, ja tämä puoli ei Flow’ssa tule esiin. Festivaaliympäristössä tulkitsen teoksen kuvastavan sosiaalisten identiteettien muodostamista, hetkellisyyttä ja sitä, kuinka ulkonäöllä voi myös leikitellä ja oma persoona voi kehittyä toisenlaiseksi. Syntyessään alkiot ovat jotakuinkin samanlaisia. Ne varttuvat muovisiksi hahmoiksi, millä symboloidaan luotujen identiteettien keinotekoisuutta. Yksilöt haluavat erottua, mutta ne ovat kuitenkin kaikki vain muovia. Varjot ovat vajavainen kuva, suppea fragmentti todellisuudesta.
Lauantaina 10.8.2019 esitetyssä Avioliitto-kaksoismuotokuvassa puolisot muuttuvat verkkaisesti toisikseen. Muutos on hidasta, mutta pysyvää. Teos viittaa toki humoristiseen lausahdukseen, jonka mukaan aviopuolisot muistuttavat toisiaan vuosien saatossa aina vain enemmän. ”Huumoritason lisäksi hitaasti muuttuvassa kuvassa ovat läsnä myös sukupuoleen ja kumppanuuteen liittyvät kysymykset – kuvassa kun on suurimman osan aikaa kaksi hybridiä – sekä ajan kulumisen ja kuolevaisuuden teemat”[iv], Vappu Rossi kirjoittaa. Rossi on tarkoittanut Avioliiton katsottavaksi silloin tällöin eikä alusta loppuun, minkä vuoksi henkilöt ovat vain satunnaisesti tunnistettavia. Yleisö ei myöskään välttämättä huomaa hahmoissa muutosta. Avioliitto sopii myös festivaaliympäristöön temponsa puolesta. Nopeassa ympäristössä korostuu hahmojen ja niiden identiteettien hidas muuttuminen. Kaksoismuotokuvan hybridihahmot edustavat identiteetin puolta, joka tulee esille vain tietyissä olosuhteissa – avioliitossa tai vaikka festivaaleilla.
Siinä missä Avioliitossa identiteetin muuttuminen ja uudestaan löytäminen tapahtuu vaivihkaa, Mannilan ja Suvilan Pink Space esitti taidetta, jossa omaa identiteettiä muutetaan omaehtoisesti, julkisesti ja ulkonäköä hallitsemalla. Tätä varten esiintyjille ja yleisölle on varta vasten pyritty luomaan turvallinen ympäristö peileineen, kukkineen, tuulikoneineen ja otollisine selfie-taustoineen. Samalla Suvila ja Mannila tutkivat, millä tavoin vaaleanpunainen väri vaikuttaa yleisön tunteisiin. Pinkin tilan ohjelmisto pitää sisällään esityksiä laaja-alaisesti taidekentältä: muun muassa Aura Nurmen ja Emilia Mäenmaan runoesitys Angela, Katri Tikkasen animaatiovideoteos Magical Healing Pony II, Anneli Kannisen, Joonas Kopran ja Jérémy Gaudibertin voguing-tanssiesitys The Iconic House of Ninja: Pink Like the Colour of… sekä Betty Fvckin drag-esitys The Fvck Show.
Betty Fvckin mielikuvituksellinen show kuvastaa, miten omasta persoonastaan voi tuoda kulloinkin esiin ne puolet, joita itse haluaa korostaa. Samaa emansipatorista sanomaa edistivät Pink Spacen selfien ottamiseen innostavat puitteet. Betty Fvck oli esityksissään välillä ihminen, välillä perhonen ja viimeisessä esityksessä sateenkaaren väreissä välkehtivä avaruusolio. Ihmisen identiteetti on rönsyilevä. Festivaalit, Pink Space ja drag-esitys ovat kaikki tiloja, jotka on luotu moninaisten identiteettien sosiaalisesti turvalliseen ilmentämiseen. Irrottautuminen ympäröivästä maailmasta eristettyyn, myönteisille ja yhteisöllisille kokemuksille omistettuun festivaalialueeseen tukee Pink Spacen toteutusta.
Musiikkifestivaali luo ainutlaatuisia mahdollisuuksia nykytaiteen esittämiselle. Ylipäätään festarit ovat otollinen tilaisuus tuoda taidetta sinne, missä on paljon yleisöä. Muusta julkisesta taiteesta festivaalit erottaa taiteen yhteisöllinen, välitön kokeminen. Taidetta ei tarkastella hiljaa ja yksin pohtien. Parhaassa tapauksessa musiikki säestää teoksia luoden näin tyystin uuden immersiivisen kokemusympäristön. Muistan varmasti vielä pitkään elävästi, kuinka Saarikosken Eyeliner kuvitti Ville Valon & Agentsin Badding-tulkintoja yleisön laulaessa mukana.
Teksti: Athanasía Aarniosuo
[i] Kattelus, Emmi, FLOW ART 2019 -tiedote. 2019.
[ii] Saarikoski, Hanna, haastattelu 9.8.2019.
[iii] Rossi, Vappu, haastattelu 10.8.2019.
[iv] Rossi, Vappu, FLOW ART 2019 -tiedote. 2019.