29.8.2005 Irmeli Hautamäki
Mustekala.info esittelee joka kuukauden viimeisellä viikolla valitsemansa näyttelyn pääkaupunkiseudun gallerioista. Ensimmäsenä esittelyvuorossa on Lauri Astalan “Pieni Spektaakkeli” Galleria Forum Boxissa 12.8. – 4.9. 2005. Lauri Astalan uutta näyttelyä on odotettu mielenkiinnolla, onhan hänen edellisestä laajemmasta yksityisnäyttelystään kulunut jo kymmenisen vuotta. Mielenkiintoa uutta näyttelyä kohtaan lisää se, että Astala on tällä välin opiskellut Chicagon School of Visual Artsissa video- ja elokuvailmaisua. (Ainoa videoteos on Chicagon koulun lopputyö As Though Time Was All Around, 2002.)
Kieltämättä ”Pieneksi Spektaakkeliksi” nimetty näyttely tuo esiin uusia puolia Astalan taiteessa. Uutta on ennen kaikkea pyrkimys kokemuksen välittämiseen. Teosten nimissä ainakin puhutaan keveydestä, kohtaamisesta ja jopa läheisyydestä. Tällaisia aiheita aiemmin tieteestä, erityisesti geometriasta, kartoista ja mittaamisesta kiinnostunut taiteilija ei ole ennen käsitellyt. Edellisen yksityisnäyttelyn otsikkohan oli ”Ars Magna Sciendi – Tieteen Suuri Taide”.
Astala selostaa minulle näyttelyään ja sen lähtökohtia kertoen että häntä kiinnostaa, kuinka teknologia luo tilakokemuksia ja millainen teknologian ehdoilla syntyvä kuvatila on. Tekijä on siis itse etääntynyt autenttisesta kokemuksesta tutkimaan sen kuvaamisen ehtoja. Astala on käynyt mielessään läpi myös kuvaan ja tilaan liittyviä teoreettisia kysymyksiä. Hyvä niin, mutta joku voisi kysyä, vaikuttavatko tällaiset tietoiset teoreettiset välitykset teosten kokemiseen? Sanoisin, että katsoja, joka ei tunne kyseisiä välittäviä diskursseja voi nauttia teoksista yhtä paljon kuin katsoja, joka tuntee ne. Teokset on toteutettu videoinstallaatioina ja niissä on käytetty monia erikoisratkaisuja. Katsojan kannalta ratkaisut ovat niin taidokkaita, että teknologiaa tuskin ajattelee. Teosten problematiikka avautuu mainiosti Astalan käyttämien kaunokirjallisten viitteiden ja lainausten avulla. Ne, samoin kuin teosten otsikointi tuovat näyttelyyn monimielisyyttä ja ennen kaikkea ironiaa. Näyttelylle onkin leimallista tietynlainen postmoderni ironia. Käytän tahallani sanoja postmoderni ironia, jotka ovat jo poissa muodista, sillä Astalan uudessa näyttelyssä on vielä läsnä tuollainen 80 -luvun lopun, 90 -luvun alun leikittelevä henki, joka oikeutti kääntämään kaikki asiat vastakohdikseen. Niinpä näyttelyn otsikko: ”Pieni Spektaakkeli” on tietoisen ristiriitainen: spektaakkelihan on jotakin suurta ja suurieleisyyteen pyrkivää, spektaakkeli ei voi olla mitään pientä.
Näyttelyn otsikko kuvaa hyvin teosten monimielistä luonnetta: esimerkiksi teos “Pieni spektaakkeli kohtaamisesta” voisi yhtä hyvin olla nimeltään “Pieni spektaakkeli kohtaamattomuudesta” , samoin kuin “Pieni spektaakkeli läheisyydestä” voisi olla “Pieni spektaakkeli etäisyydestä”. Edellä sanottu ei ole tarkoitettu moitteeksi, päinvastoin: ironinen positio lisää teosten kiinnostavuutta – ja kääntää katseet tekijään. Ironia tuo mukavasti mieleen 80 ja 90 -lukujen vaihteen, tuon Suomen taiteen uuden kultakauden, jossa Astala itsekin oli niin vahvasti mukana.
Astala ei ole jättänyt yhdellä iskulla kaikkea entistä. Hänen vanha kiinnostuksensa karttoihin ja tieteeseen tulee esiin teoksessa “Pieni spektaakkeli kuvankaltaisuudesta”. Videoinstallaatio koostuu teräsvaijeriin pingotetusta tekstistä, joka on lainattu Jose Luis Borgesilta sekä stereogrammi-videoimitaatiosta. Borgerin tekstillä on poliittinen ulottuvuus: se kertoo kartoittajista, joiden tehtäväksi annettiin laatia täydellinen kartta tietystä maasta. Täydellisen kartan haltuun saaminen merkitsee tietysti täydellistä valtaa, mahdollisuutta hallita ja alistaa. Teos kysyy käsitteellisellä tasolla täydellisen informaation mahdollisuutta tai mahdottomuutta.
Vaikka teoksen nimessä puhutaan kuvankaltaisuudesta mainitussa teoksessa ei ole kuvaa. Kuvia näyttelyssä on muutenkin vähän ja ne ovat luonteeltaan käsitteellisiä, kuten teoksessa “Pieni spektaakkeli keveydestä”, jossa nähdään videofilmi huoneesta, jossa on kaksi kadulle antavaa ikkunaa. Tässä näyttelyssä kokemukset ja tunteet on pyritty saamaan aikaan pääasiassa muilla keinoin kuin kuvallisella kerronnalla. Kuvat ovat tässä näyttelyssä usein peilikuvia, katsoja näkee itsensä heijastavista lasipinnoista.
Kaikkein voimakkaimmat kokemukset syntyvät kohtaamista ja läheisyyttä kuvaavista teoksista, siitä huolimatta, että niiden nimissä on tuo vähentävä etuliite ‘pieni spektaakkeli’. Kohtaamisteoksessa taiteilija itse on toisena osapuolena, toisena osapuolena on katsoja. Heidän piirteensä yhtyvät välissä olevan puoliläpäisevän peilin pinnalla. Katsoja, joka istuu samanlaisella tuolilla kuin taiteilija, kuulee tämän esittämän pitkän monologin. Kyseessä näyttäisi olevan kohtaaminen taiteilijan kanssa ja luonnollisesti katsojaa kiinnostaa, mitä Lauri Astalalla on mielessään. Mutta taaskin teos palautuu heijastuksen omaisesti katsojalle.
Monologi, jonka taiteilija esittää, ei ole hänen omansa, vaan lainattu Maurice Blanchot’lta. Kaikesta huolimatta teksti, joka kertoo viimeisestä ihmisestä, on omakohtainen valinta. Olen itse ollut suomentamassa tekstiä ja tunnen hyvin sen kyvyn puhutella. Lukija tai tässä tapauksessa kuulija alkaa reflektoida itseään tekstin henkilöön, Häneen, jonka luonne (tai pikemminkin luonteettomuus) on sitä laatua, että Hän häviää ja muuttuu olemattomaksi. Jokainen vastaanottaja kohtaa teoksen omalla tavallaan, sillä puheenaolevassa Hänessä on piirteitä meistä kaikista. On kiinnostavaa, että tässä vastaanottaja tekee teoksen loppuun ja viimeistelee sen. Peilipinnasta heijastuva henkilö on aina uusi, se on hybridi, jossa on sekä Lauri Astalan ja kulloisenkin katsojan piirteitä.
Heijastavana pintana lasi paitsi näyttää, myös erottaa ja häivyttää. Näin on erityisesti “Pieni spektaakkeli läheisyydestä” -teoksessa, jossa puoliläpäisevä peili erottaa sen molemmin puolin asettuvat henkilöt. Lasin yläpuolella heiluva lamppu luo tilanteeseen uhkaavan ja painostavan tunnelman. Ristiriitainen kokemus läheisyydestä ja sen menettämisestä on voimakas.
Tämä teos on ehkä näyttelyn teatraalisin. Teatterinomaisuuteen liittyy kiinnostavasti myös se, että teoksen luo noustaan ikään kuin näyttämölle, koska teos on muuta näyttelytilaa korkeammalla tasolla. Karu ja tyhjä huonetila on osa teosta. Jokainen katsoja voi kuvitella teoksessa oman spektaakkelinsa, oman näytelmänsä.