Pleasures Recommended eli Taikkilaisten teokset eivät kuvia kumarra

Petteri Enroth 30.8.2010
Poimintoja AHNE’10 -festivaalin näyttelystä Suvilahdessa 23.8.–11.9.2010

Taik:n opiskelijoiden järjestämä AHNE -taidefestivaali tottelee kahdeksantena vuotenaan otsikkoa Pleasures Recommended. Festari rakentuu Kattilahalliin ripustetun näyttelyosion lisäksi erilaisista työpajoista, tapahtumista ja performansseista. Tämä teksti esittelee muutamia töitä näyttelystä, ja koska olen allerginen kaikenlaiselle definitiivisyydelle, puheenvuoroni palvelee parhaiten häntä, joka on itse käynyt paikan päällä. Paljon hienoja teoksia jää tämän kritiikin ulkopuolelle, ja automaattisesti päätin jättää sinne tällä kertaa ne, jotka ovat mielestäni vähemmän hienoja.

Ensimmäisten joukossa silmään pistää Sarah Aldénin teos 100 Boats for Aina, joka nimensä mukaisesti koostuu sadasta päivittäisen elämän materiaaleista, kuten karkkipapereista, kaarnasta ja sanomalehdistä, muotoillusta pienestä veneestä, jotka uivat kohti avonaista matkalaukkua. Laukussa oleva teksti ilmoittaa, että tänä vuonna on kulunut sata vuotta siitä, kun tekijän isomummi Aina lähti USA:han. Teoksesta välittyvät kunnioitus, kaipaus ja halu ymmärtää siirtolaisuuden kokemusta. Kyseessä lieneekin eräänlainen muistomerkki, jopa hienovarainen triumfi. Työ on liikuttava olematta melodramaattinen, ja kaikki sen kokonaisuudessa – materiaalivalinnat, asettelu – asettuvat luonnollisesti tekijän sillanrakennusyritykseen sukupolvien välille, kurotukselle kohti mennyttä maailmaa, joka askarruttaa ja inspiroi vain häntä, joka tahtoo nähdä enemmän itsestään.

Myös Kastehelmi Korpijaakko on ihailtavan vapaa materiaalien ja tekniikoiden käytössään. Hänen kolmiosaisen Runo -sarjansa teokset ovat tunnelmaltaan enemmänkin miehittämättömiä performansseja kuin installaatioita. Vaikka sarja perustuu kuville, jotka eivät pysy raameissaan, ja vaikka sen motiivi on selkeän ekologinen, töistä puuttuu kaikenlainen pyrkimys suoraan yleispätevyyteen, osoittamiseen tai väittämiseen. Teossarjan nimi hämmensi itseäni aluksi, mutta hetken päästä olin tajuavinani. Esimerkiksi Runo II, turkoosilla vedellä ja pienellä öljyläikällä täytetty akvaario, jonka pohjaan on kiinnitetty kuva satamassa seisovasta laivasta (joka saattaa olla tankkeri), tekee aiheelleen saman minkä runo tekee sanojen yhteiskunnalliselle, välineelliselle alkuperälle. Esteettisen ulottuvuuden lisääminen tapahtumaan ei ole välttämättä tyhjää estetisointia, vaan juuri eettisen tekemistä näkyväksi sinä, mitä se todellisuudessa on: partikulaarisena. Olisiko ”hyvä” sittenkin oire ”kauniista”, eikä päinvastoin?

Katariina Katlan veistos Haarniska näyttää painajaiselta, jonka Benicio del Toro voisi nähdä liskojen yönään katsottuaan liikaa saksalaisia sci-fi- ja kauhuelokuvia 20-luvulta. Veistokseen liittyvät kaksi maalausta luovat tarinaa haarniskan ympärille; siitä voi myös vapautua. On kuin varhaisen modernismin omat lupauksensa pettänyt, koneöljystä, verestä ja aggressiosta syntynyt henki olisi tiivistynyt yhdeksi aaveeksi, itseään aikaan toistamaan jääneeksi tragediaksi, jonka karistaminen onnistuu vain, jos huomaa itse seisovansa tuossa haarniskassa. Aave ei ole toinen, se ei ole transsendentti vaan läpeensä historiallinen, ja siinä sen pelottavuus piileekin: se on me, meidän pakkomielteisen melankoliamme lapsi. Katlan konseptin lievä epäkypsyys ei juuri vähennä sen tehoa.

Antti Karvisen nimetön valokuvasarja pysäyttää herkkyydessään ja hauraudessaan. Kuvista osa on lavastettuja, osa eristää ympäristömme – sekä luonnon- että urbaanin – jonkinlaisia välitiloja ja ei-paikkoja. Niitä yhdistää autistinen poissaolevuus, pinnanalainen patologisuus ja kirurginen rajaavuus, joiden hämmentävä konfiguraatio muistuttaa tunnetta, joka saattaa nousta esimerkiksi kehitysvammaisen lapsen leikkiä seuratessa. Ikään kuin Karvisen kuvissa vilpittömyys näyttäisi riipaisevan rajallisuutensa, supistuneen uppoutuneisuutensa – jota yhteiskunnan funktionaalisuus hylkii, ja jota voi ymmärtää vain luottamalla. Ultramariini-yhtyeen mainion levynnimen mukaisesti, kuvat ovat juuri ja juuri olemassa; niiden sidos empiiriseen on jatkuvasti vaarassa, psykoosin ja singulaarisuuden partaalla, mutta kuitenkin ne ovat varmasti tästä maailmasta kotoisin.

Tiina Humalojan ilmaisuvoimaisen maalauksen Virkailijan hymy ensivaikutelma on humoristinen: tämä työ on puhtaan kafkamaisen asiointivitutuksen tuote. Nopeasti kuva saa kuitenkin lisäksi traagisen sävyn, sillä toki myös virkailija on (tai oli) ihminen. Niinpä maalaus luotaa juuri sitä synkkää tilaa, joka saattaa muodostua rooleihinsa pakotettujen virkailijan ja asioijan välille. Jossain kaukana sykkii sydän, mutta ristiriita ei formaalisuudessaan välttämättä edistä yhtään mitään.

Lisäksi maininnan arvoisia ovat ainakin Satu Kettusen Pieniä onnettomuuksia -maalaukset, joissa elää jotain surrealismin perinnöstä. Toisin kuin kyseistä suuntausta käyttävät taiteilijat usein, Kettunen ei ota osallistumistaan liian vakavasti, vaan leikkaa ja liimaa -tekniikkaa hyödyntävissä tauluissa on jonkinlaisen pehmeän ideologia- ja mediakriittisyyden lisäksi runsaasti huumoria, lämpöä ja lapsenmielisyyttä. Myös yläkerran yhteen huoneeseen aseteltu Sirpa Kinnusen ja Tommi Vaskon yhteinen, mm. valokuvista, värivaloista ja kivipuutarhamaisesti pinotuista kivistä koostuva kokonaisuus Breath Communication/Unconscious Beauty on vaikuttava. Ennen kuin vedät kännit tai varaat ajan terapiaan, käy vilkaisemassa tämä teos.

Kaiken kaikkiaan Pleasures Recommended on todella monipuolinen, jopa sekava näyttely, mitä toki sopiikin odottaa. Tällaisissa näyttelyissä parasta on se, että koska taide elää yksittäisyyden ja rajauksien luomista keskinäisistä jännitteistä ja negaatioista, eikä yksikään teos ole saari, teokset parhaimmillaan piiskaavat kokemuksen huimaaviin hyppyihin, äkkijarrutuksiin ja shikaaneihin. Toisin sanoen teokset tarjoavat jatkuvasti uutta ulkopuolista näkökulmaa toisiinsa, eikä katsoja ajaudu liikaan loogis-metafyysiseen pyörittelyyn ja implikaatioiden metsästykseen. Vaikka näyttelyssä toki on läsnä nuorille taiteilijoille tyypillisiä, liioittelevia rimanylityksiä, jää tällaisistakin teoksista olo, että ne ovat olleet tekijöilleen välttämättömät tehdä, ja sellaisina toimivat suunnanhaun virstanpylväinä ja tarkistuspisteinä. Näyttelyn nimen harkitussa banaaliudessa on varmasti jokin pointti, jota en tavoita.