Pirkko Holmberg 31.10.2011
Pysäkillä, Venäjä. (Kuva: Rax Rinnekangas)
Elokuun lopulla Helsingin juhlaviikkojen yhteydessä järjestetyssä Rax Rinnekankaan dokumenttielokuvien sarjassa Ateneumissa nähtiin myös uusi dokumenttielokuva Ikaros – langennut Eurooppa (2011). Sen aiheena on säveltäjä Pekka Jalkanen, joka työstää Venäläistä konserttoa. Konsertossa ovat läsnä ortodoksisen kirkkomusiikin sävyt ja lainaukset idän alkuperäiskansojen kansanmusiikista. Kysymys alkuperästä vetää Jalkasen matkalle Venäjälle ja itäisen Euroopan kautta Pariisiin etsimään Euroopan alkuperää. Välillä säveltäjää kuvataan työnsä ääressä Rautalammilla: kalevalainen hahmo maalaamattoman pöydän ääressä kaasulampun valossa piirtämässä käsin nuotteja. Tämä eroaa jokseenkin täydellisesti vaikkapa Kaija Saariahon julkisesta säveltäjäkuvasta jossa ranskalainen eleganssi yhdistyy IRCAMin tietokoneiden välkkeeseen. Tulokulma on erilainen, mutta Jalkanen ei ole yhtään vähemmän kosmopoliitti.
Idänmatkan taustalla ovat säveltäjän ja ohjaajan toisiinsa sulautuvat ajatukset Volgan mutkasta kansojen kohtaamispaikkana ja solmukohtana sekä Bysantista eurooppalaisuuden kokoajana ja kreikkalais-roomalaisen kulttuurin säilyttäjänä ja välittäjänä. Eräs esiin nouseva huomio on se, että tsaarinaikainen Venäjä oli itse asiassa hyvin kosmopoliittinen, ”eurooppalaiset vaikutteetkin” tulivat Suomeen idästä käsin siihen asti kunnes bolshevismi sulki rajat. Samalla Eurooppa tuomittiin kahtiajakautuneeseen tilaan ja erilleen alkuperästään. Pekka Jalkasen ja samalla elokuvan tekijän sisäisenä puhujana toimii Pekka Milonoff, jonka yhteistyö Rinnekankaan kanssa on vakiintunut jo aiemmissa dokumenttielokuvissa. Hänen matala, rauhallinen ja vakuuttava äänensä on Jalkasen jykevän hahmon ohella elokuvan keskeinen taiteellinen elementti.
Konkurssin alla, Portugali. (Kuva: Rax Rinnekangas)
Uusien, itäisten jäsenmaiden mukaantulo Euroopan Unioniin oli merkittävää Euroopan kohtalon kannalta. Se pakottaa meidät ennen pitkää ajattelemaan identiteettiämme uusiksi, etsimään tietä tulevaisuuteen jostain muustakin kuin kovan rahan, lasin ja teräksen vallasta. Elokuvan läpi käy vertaus Euroopasta Ikaroksena, joka lensi liian likelle aurinkoa. Oman alkuperäisen, idealismin aurinkonsa sijasta Eurooppa teki itselleen uuden auringon rahasta, Yhdysvaltain mallia seuraavasta markkinataloudesta. Siipensä polttaneena se on nyt kuitenkin pakotettu etsimään mielekkyyttä muuta kautta.
Kuvat Kosovosta, Pristinan rojuisilta kauppakujilta tuovat hyvin näkyviin sen tulevaisuuden, johon meidän on pakko jossain vaiheessa muodostaa suhde. Tuleeko ”länsimaista” uusi kehitysmaa-alue Aasian talousmahtien noustessa ja spekulatiivisen kuplan romahtaessa? Olisiko se edes niin huono asia? Jyrkkien ja utopististen uhkakuvien maalailu on nykyään äkkiä suosittua ja hyväksyttävää, vaikka luultavampaa on, etteivät ihmisten arjessa näkyvät muutokset ole niin äkillisiä ja rajuja. Kuitenkin yhä useammalle ihmiselle on alkanut avautua näkymä, jota ei ole oikeastaan koskaan aiemmin pidetty mahdollisena: että koko nykyinen, huippuunsa viritetty taloudellis-yhteiskunnallinen systeemimme muuttuu ja että me vieläpä voisimme vaikuttaa muutoksen suuntaan.
Trio, Puola. (Kuva: Rax Rinnekangas)
Ikaroksen lopussa saavutaan Andrei Tarkovskin haudalle venäläisten emigranttien hautausmaalle Pariisin liepeillä. Tarkovski on taustalla myös Rinnekankaan varhaisemmassa elokuvassa Zahara ja Urga (2004). Tarkovskin Peilin tavoin siinä käsitellään tekijän omaa sielunmaisemaa ja lapsuuden muistoja, etsitään henkistä alkukotia. Tarkovskin aihevalintaa moitittiin aikoinaan itsekeskeiseksi, vaikka itse asiassa kyseessä oli valtava lahja samojen kysymysten parissa painivalle katsojalle. Tarkovskin heittämä haaste johti Rinnekankaan tekemään parhaan elokuvansa. Tuolloin hän arasteli laittaa loppuun omistusta Tarkovskille, niin tuo velallisuuden tunnustaminen siirtyi sitten Ikarokseen. Tarkovski on eräänlainen isähahmo kaikille niille, jotka nykykulttuurin puristuksissa etsivät henkistä alkuperäänsä. Kun korkeakulttuurikin tahtoo nykyään olla nopeasti unohtuvaa kulutustavaraa, pelastuksena ovat teokset, joissa vähään on kiteytynyt kaikki; jotka astuvat raamiensa ulkopuolelle, vaativat katsojaa kohtaamaan oman elämänsä ja saavat hänet tunnistamaan yksilöllisyytensä.
Amos Andersonin taidemuseon kattokerroksessa on koko syksyn ollut nähtävillä Rinnekankaan teos Face to face. Lajityyppi ’photo-cinema’ viittaa tässä eräänlaiseen slideshowhun, jossa kuitenkin on dokumentti-elokuvan piirteitä. Materiaalina ovat Rinnekankaan vuosien varrella matkoiltaan Itä-Euroopasta ja Amerikassa ottamat valokuvat ja aiheena Euroopan ja Amerikan oidipaalinen suhde sekä kulutuskeskeisen aikakäsityksen valheellisuus. Jälleen Itä-Eurooppa näyttäytyy alkuperäisyyden kehtona ja säilyttäjänä. Kuvien välillä näytetään suomeksi ja ruotsiksi lausahduksia, joista osa tuntuu hiukan äkkivääriltä ja perustelemattomilta. Ehkei kuitenkaan kannata jumiutua siihen, onko taiteilija oikeassa vai väärässä. Lausahduksissa on kyse tunteesta tai kokemuksesta, ei totuudesta. ”Mikään ei ole itsestäänselvyys… Joskus väittämä auttaa omaan mielipiteeseen, jota ei ole sitä ennen ajatellut”, Rinnekangas sanoo.
Vaihtelua teokseen tuo joidenkin kuvien eriasteinen rakeisuus, kummitusmaiset häiriöt sekä äänimaailma. Ainoissa varsinaisissa liikkuvissa kuvissa kuvataan alhaalta päin hitaasti uima-altaan poikki uivia uimareita. Näiden kuvien voi nähdä viittaavan symboliseen vesielementtiin, kahta mannerta erottavaan valtamereen tai maailmaa huuhtelevaan muutoksen virtaan – jos nyt näin pitkälle haluaa tulkita.
Jokaista kuvaa näytetään minuutin verran, mikä pakottaa todella katsomaan ja näkemään kuvista asioita. Ennen kaikkea se pakottaa rauhoittumaan, mikä on jopa hiukan väkivaltainen vastakohta läheisen Kampin keskuksen kiihkeälle kuhinalle. Tällainen terve muutos kokemisen tahdissa vie viestin perille ehkä vieläkin tehokkaammin kuin kuvien väleihin tiputellut huomautukset. Kaikki taiteen parissa vietetty aika on pois siitä maailman ahkerasta tuhoamisesta, jota kulutukseksi kutsutaan. Rinnekangas on vakuuttunut siitä, että vain taiteella ja kulttuurilla, valolla ja muistilla on kestävää merkitystä ihmiselämille. Kaikki muu pyyhkiytyy pois, myös materiaalinen hyvä ja numerot viivan alla, jotka kuitenkin suomalaisessa päätöksenteossa on nostettu tärkeimmälle sijalle.
Matka Edeniin
Ikaroksen seuraava esitysajankohta televisiossa tai muualla jää epävarmuuden hämärään. Face to face on esillä viimeistä päivää maanantaina 31.10. Pahoittelen syvästi kirjoittamiseni hitautta niille, joilta se vei tilaisuuden tutustua tähän teokseen. Sen sijaan Rinnekankaan ensimmäinen näytelmäelokuva Matka Edeniin pyörii vieläkin elokuvateattereissa. Riojan viinialueille Espanjaan sijoittuvan tarinan keskiössä on taiteen ja kulttuurin parantava voima.
Rinnekankaan yhteydet Espanjaan ja varsinkin Baskimaahan ovat vahvat. Hänen taiteensa on itse asiassa Espanjassa paljon suositumpaa kuin Suomessa. Ehkä sen viesti tavoitetaan paremmin maassa, joka on jo joutunut kohtaamaan kapitalismin varjopuolen pohjia myöten. Espanjalainen kuvataiteilija Nacho Angulo, jonka työskentelyä Rinnekangas on seurannut jo aiemmassa dokumenttielokuvassaan Sielun linna (2005), tulkitsee tässä elokuvassa säveltäjä Ignaciota, joka pakenee tyttärensä auto-onnettomuuden herättämää syyllisyyttä. Hänen kanssaan matkalle Riojan viinialueen halki lähtee sveitsiläinen kuvataiteilija Comaz (Hugo Wirz), joka on menettänyt luottomallinsa Lucian ja samalla kykynsä työskentelyyn. Inhimillisen yksilöllisyyden ja luovuuden symbolina elokuvassa toimivat ihmiskädet, Comazin teossarjan aihe. Ignacio vie Comazin matkalle La Riojan luostarikirkkoihin katsomaan vanhojen maalausten käsiä, jotta Comaz pääsisi työssään uuteen alkuun. Samalla hän pääsee itse ajattelemasta vastuutaan helsinkiläisessä sairaalassa koomassa makaavasta tyttärestään, joka herätettäisiin viikon kuluttua.
Matka Edeniin
Matkan keskivaiheilla auto varastetaan, mikä ajaa kaksikon jatkamaan matkaansa jalan. Näin he ajautuvat kertaheitolla kellojen, karttojen ja kalentereiden ulkoapäin säädellyn maailman ulkopuolelle siihen maailmaan, jossa ihmisen ainoana mahdollisuutena on luoda ja määritellä itse elämänsä. Kirkon oviaukossa nuotiotaan polttaneen salaperäisen kulkurin (Ramon Zuriarrain) ohjeiden mukaan he saapuvat Remellurin viinitilalle, jonka kappeliin tilalla asunut baskikuvataiteilija Vicente Ameztoy oli vuosina 1993–2000 maalannut pyhimyksiä kuvaavan teossarjan.
Lucia oli moittinut agnostista Comazia uskon puutteesta, joka vei hänen työskentelyltään pohjan ja mielekkyyden. Perehtyminen agnostikkotaiteilija Ameztoyn elämään ja surrealismista ja kansanperinteestä ammentavaan tuotantoon vakuuttaa taiteilijakaksikon siitä, että heikkouskoisuus tai heikkous ylipäätään ei ole este elämän syvän mysteerin kunnioitukselle ja yhteyteen pääsemiselle. Ameztoyn teossarja huipentuu maalaukseen, joka esittää Aatamin ja Eevan viimeistä onnellista minuuttia Paratiisissa. Teoksen äärellä taiteilijat oivaltavat, että paratiisillinen olotila merkitsee samalla vapauden puutetta, niinpä lankeaminen ja kärsimys ovat ehtona ihmisenä kasvamiselle. Elämän liian isojen asioiden väisteleminen ei auta, parannuksena toimii ainoastaan kärsimyksen kohtaaminen. Ignacio ja Comaz kokevat eheytyneensä.
”Palasimme takaisin sen luokse, jota emme enää pelänneet”, Ignacion kertojanääni lausuu lopussa. Entä me, uskallammeko palata elämään?
Matka Edeniin
Ikaros – langennut Eurooppa, 2011, Dokumenttielokuva. Ohjaus ja käsikirjoitus Rax Rinnekangas. Kuuluu DocPointin ohjelmistoon.
Face to Face. Photo-cinema-teos Amos Andersonin taidemuseossa 31.10.2011 asti.
Matka Edeniin. Pitkä näytelmäelokuva, ohjaus Rax Rinnekangas. Elokuvateattereissa.