Sisäinen maailma Karoliina Hellbergin ja Wuorila-Stenbergin taiteessa (HAM / Helsinki Contemporary)

Teksti: Irmeli Hautamäki 19.2.2016
Kuvat: HAM: Karoliina Hellberg / Helsinki Contemporary: Jussi Tiainen

”Kun uskonto, tiede ja moraali horjuvat … kun ulkoiset tuet uhkaavat sortua, silloin ihmisen katse siirtyy ulkomaailmasta kohti häntä itseään”.

          ––– Wassily Kandinsky, Taiteen henkisestä sisällöstä (1911)

Juuri tällä hetkellä esillä on kaksi hyvinkin erilasta näyttelyä eri-ikäisiltä taiteilijoilta, joissa etsitään totuutta sisäisestä maailmasta.

Vasta taideakatemiasta valmistuneen Karoliina Hellbergin (s. 1987) maalauksissa ollaan paikassa, joka on olemassa vain muistoissa, unissa tai päiväunissa mutta hyvin aistivoimaisesti. Hellberg on kirjoittanut yhdessä Jaakko Uotin kanssa näyttelyn saatteeksi tekstin, joka johdattelee kuvitteelliseen paikkaan ehkä eteläranskalaisessa kylässä tai kaupungissa (ransk. ville): ”Paikassa on vuoria ja vaaleanpunainen taivas auringon laskiessa. Rannalla on hylätty talo, kasvusto on palmuja ja pieniä pensaita.” ”Meri on kumma.”

Keskeiset maalaukset kuvaavat huoneita, jotka ovat täpötäynnä taidetta: veistoksia, tauluja, kasveja. Kirkkaat värit ja yksityiskohtien ylenpalttinen runsaus antavat aavistuksen sisäisesti rikkaasta maailmasta. Hellbergin töissä on poikkeuksellista maalaamisen voimaa ja iloa, jonka katsoja voi aistia välittömästi.

Hellbergin maalaukset ovat esittävää taidetta vain viitteellisesti: niissä on etäännytty melko kauaksi todellisten esineiden kuvaamisesta. Niitä voi verrata Henri Matissen taiteeseen, jossa esittävä aihe oli pelkkä lähtökohta sisäisen kokemuksen esiintuomiselle. Kandinskylle Matisse oli taiteilija, ’joka etsi sisäistä ulkoisesta maailmasta’.

Hellbergin tauluissa ulkomaailma ja sisäinen maailma ovat tasapainossa: ”Gobeliinihuone” -maalauksessa ikkunoista näkyy puiston puita ja sama puuaihe jatkuu lattialla olevassa gobeliinissa. Juuri tällaiseen ulkoisen ja sisäisen jatkumoon sekä harmoniaan Matissen taide perustui.

Hellberg: Gobeliini, 2015

Henry Wuorila-Stenbergin näyttely ”Minä olen Sinun Rakkautesi Ruusutarha” puhuu myös sisäisestä maailmasta. Vaikka Wuorila-Stenberg (s. 1949) on viime aikoina tehnyt hyvinkin vakavahenkisiä töitä, jotka välittävät raskaita kokemuksista, kannattaa muistaa, että nuorena taiteilijana häntäkin pidettiin hyvin epäsuomalaisena ekspressionistina. Hän matkusti Länsi-Berliiniin ja ajan kokemukset tallentuivat värikkäisiin ja eloisiin maalauksiin.

Väri on edelleen mukana Wuorila-Stenbergin uusissa maalauksissa ilmaisevana elementtinä vaikka sisältö on niukkaeleistä. Lähes kaikissa näyttelyn töissä aiheena on ihmisen pää, joka lepää alustalla taustanaan tyhjä horisontti ja yläpuolellaan taivas. Pää ei ole realistinen pääkallo vaan pikemminkin kuvallinen symboli mietiskelylle. Teossarja ”Kun sinä olet poissa” kuvaa ehkä toisen ihmisen läsnäolon tai rakkauden poissaoloa ja sen meditaatiota. Toinen teossarja ”Minä olen Sinun Rakkautesi Ruusutarha” kuvaa puolestaan rakkauden tai merkityksen läsnäolon mahdollisuutta. Kaksi teossarjaa kuvaavat saman asiaa eri kääntöpuolilta.

Wuorila-Stenberg: Minä olen sinun rakkautesi ruusutarha, 2015

Taustalla oleva taivaan väri, joka muuttuu tummista mustan sävyistä vaaleaan ja tummanpunaiseen ja lopulta vaaleaan ruusunpunaiseen, antaa teoksille niiden sisäisen soinnin. Väri kertoo, onko kyseessä ikävä vaiko sisäisen onnen ja toivon tunne. Itse motiivi, lepäävä pää, on maalattu hienoilla sävyillä hyvin kevyesti.

”Omakuvissa” on tiukkuutta ja voimaa: taiteilija katsoo eteensä keskittyneesti ja ankarasti. ”Omakuva”-sarja erottaa sopivalla tavalla taiteilijan henkilönä kahdesta teossarjasta, joiden aihepiiri ei ole henkilökohtainen, vaan hyvinkin yleinen ja ketä tahansa koskettava.

Karoliina Hellberg
Ville
(Helsingin kaupungin taidemuseo HAM 16.1.–28.2. 2016)

Henry Wuorila-Stenberg
Minä olen sinun Rakkautesi Ruusutarha
(Helsinki Contemporary 5.2.–28.2. 2016)