7.9.2010 Pirkko Holmberg
Luvassa lämpenevää – Ilmastonmuutos kuvataiteessa
17.6.-30.9.2010 Joensuun taidemuseo
Katarina Reuter, Marjukka Hakala, Merja HeinoAluksi minun on ilmaistava tyrmistykseni, ensiksi siitä että ensimmäinen ilmastonmuutosaiheinen taidenäyttely järjestetään Suomessa vasta nyt, toiseksi siitä, että se järjestetään ainoastaan Joensuussa. Kolmanneksi ihmetyttää valtamedian näyttelylle osoittama vähäinen huomio. Ei ole kyse siitä, että ympäristökriittistä taidetta ei Suomessa tehtäisi, mutta sitä ei ole tuotu esiin järjestelmällisesti.
Mistä sen marginaalinen asema johtuu? Ehtikö ilmastohuolen muotivirtaus mennä jo ohi ennen kuin taiteilijat ehtivät innostua asiasta? Vai haluavatko museot mielistellä katsojia pehmennetyllä todellisuuskuvalla yleisökatoa peläten? Vaikka epätavallisen lumettomia talvia onkin jo aiemmin nähty, ilmastonmuutoksen vahingolliset seuraukset näkyivät Suomessa toden teolla vasta tänä kesänä myrskyjen ja syöksyvirtausten muodossa. Nämä ilmiöt eivät voi olla näkymättä myös taiteessa, sillä kyse on yhteisestä todellisuudesta, jokaisen ihmisen elämään vaikuttavista asioista, josta taide on suoraa jatkumoa.
Joensuun taidemuseolle näyttelyn teema vaikuttaisi tulevan lähinnä kylkiäisenä. Etupäässä se ylpeilee voidessaan esitellä kokoamaansa suomalaisten nykytaiteilijoiden tähtikaartia kuten esim. Maaria Wirkkala, Kari Cavén sekä taideyhdistyksen Dukaattipalkinnon saanut Petri Eskelinen. Vanhassa ja arvokkaassa koulurakennuksessa sijaitsevan museon kokoelmiin kuuluu myös Oscar Parviasen maailmanloppua ja kuolemaa käsitteleviä maalauksia 1910-luvulta, jotka keskustelevat osuvasti teemanäyttelyn kanssa. Jos onkin niin, että taide on näyttelyssä pääosassa ilmastonmuutoksen kustannuksella, onko se paha asia? Helppo on kysyä, onko jokainen yritys valjastaa taide minkä tahansa sanoman välittämiseen tuhoon tuomittu? Onko taiteen tehtävä toinen, ja tekeekö se siitä todellisuudelle vierasta?
Ismo Kajander: Saaste ja Maailman meno…
Entä riittääkö pelkkä kierrätysmateriaali, kuten Jaakko Tornbergin roboteissa, tai luontoaihe kuten Merja Heinon Paratiisikuvia-videossa (2007), tekemään taideteoksesta ilmastoaiheisen? Voiko Jenni Tieahon taidokkaasti pajusta punomia hevosia pitää erityisen kantaaottavina? Merja Heinon kasviaiheinen slideshow ei ole juuri muuta kuin viihdyttäviä tunnelmakuvia taustalla, vaikka sen toki voi tulkita myös kommenttina luonnon monimuotoisuuden vähenemiseen.
Tätä näyttelyä voi kritisoida monesta asiasta, mutta ei yrityksen puutteesta. Muuallahan tällaista näyttelyä ei ole edes yritetty tehdä. Odotetusti mukana on tieteellistä tutkimusta itseensä sisällyttäviä teoksia kuten Terike Haapojan Dialogue, huone, jossa sijaitseviin sensoreihin puhallettaessa kuuluu kasvien yhteytystoimintaa kuvaavia ääniä. Toinen keskeinen teostyyppi on kursailematon, perinteinen suomalainen käsitetaide, esimerkkinä Ismo Kajanderin Maailman meno eli KUSESSA OLLAAN (2010), jossa pikkuihmiset ovat ahtautuneet jäälautalle yöastiaan sijoitetun maitolasipallon pinnalla.
Anni Rapinoja: Lämpötila kohoaa huomenna
Anni Rapinojan hauraista luonnonmateriaaleista kuten lehdistä ja tupasvillasta rakentamat vaatekappaleet kuuluvat nykytaiteen herkimpiin, kauneimpiin ja syvällisimpiin teoksiin. Sisältä valaistulla kasvihuoneteoksellaan Lämpötila kohoaa huomenna (2010) Rapinoja tuottaa pienen pettymyksen. Sekä teoksen nimi että sen tekotapa vaikuttavat turhan alleviivaavilta ja teennäisiltä. Luonnosta koko sydämestään huolestuneiden ja asiaan tunteella suhtautuvien voi olla vaikea pukea viestiään uskottavaan muotoon. Tällaisessa tilanteessa tieteeseen ja teknologiaan uskovien ”turkoosien” post-vihreiden on valitettavan helppoa saada jalansijaa. Älyllinen argumentointi ydinvoiman ja geenimanipulaation puolesta vaikuttavat houkuttelevilta, sillä todella uudet ja kokonaisvaltaiset ajattelutavat eivät vielä ole lunastaneet paikkaansa.
Marja Kanervo: Maalaus
Mielenkiintoisimpiin teoksiin kuuluu Marjukka Korhosen Halusin mennä uimaan (2008), joka kutsuu pohtimaan rikoksen käsitettä sekä ympäristöetiikan keskeisiä kysymyksiä. Taustalla on Korhosen tekemä rikosilmoitus poliisille, jonka pohjalta hän on tehnyt videoteoksen. Korhonen tunnustaa saastuttaneensa Itämerta muunmuassa tiskaamalla meren rannassa sekä epäsuorasti ajamalla henkilöautolla ja syömällä suomalaista viljaa. Hän kutsuu ihmisiä puhdistautumaan ilmoittautumalla kanssaan syyllisiksi kollektiiviseen ympäristörikokseen ja arpomalla ilmoittautuneiden kesken vuodeksi käyttöön kajakin.
Virkistävä ja ajatuksia herättävä poikkeus näyttelyssä on Marja Kanervon Maalaus (2010), joka on tehty poistotekniikalla suoraan seinään. Suikaleittain poistetut maalikerrokset muodostavat hillityn kauniita kuvioita, mutta ennen kaikkea teos herättää pohdintoja taideteoksen etiikasta. Onko ylipäänsä oikein tuottaa maailmaan aina kokonaan uutta esinettä? Voisiko poistaminen ja historiaan palaaminen nykyaikana olla lisäämistä enemmän?