Tatsuo Miyajiman teoksista löytyy merkityksiä kaukaa hakemalla

Tatsuo Miyajima: Sky of Time
9.10.2019–8.3.2020
EMMA – Espoon modernin taiteen museo

 

Ensikohtaaminen Tatsuo Miyajiman teoksen Sky of Time (2019) kanssa on tympeä. EMMAn ja Saastamoisen säätiön tämän vuoden tilaustyö on iso, vähän pahanhajuinen huone, jossa on kokolattiamatto ja vihreä yleisvalo. Katossa tuikkivat tähtitaivaan lailla elektroniset numeronäytöt, jotka rullaavat eri tahtiin yhden ja yhdeksän väliä, sammuvat sitten ja aloittavat alusta. Ne on sijoiteltu satunnaisen oloisesti tiheämmiksi ja harvemmiksi tähtikuvioiksi. Taiteilija on valinnut vihreän värin Suomen luonnon ja revontulien innoittamana.

Voi Jeesus.

Minulle eivät tule mieleen revontulet vaan hätäpoistumistien valo. Lattiatyynyllä maatessani yritän päästä tylsyyden yli ja havainnoida tarkemmin: onhan täällä toisaalta rauhallista, vaikka äänieristys on huono ja säännöllisin väliajoin säikähdän, kun seinän takana joku alkaa puhua. Kattoon tuijotellessani muistelen satelliittikuvia maapallosta, jonka pinnalla suuret kaupungit näkyvät tuikkivina valoryhminä. ”Sammuvatkohan valot koskaan kaikki yhtä aikaa?” pohdin. ”Sehän olisi ihan näyttävää.”

 

Tatsuo Miyajima: Sky of Time (2019). Kuva: Ari Karttunen / EMMA
Tatsuo Miyajima: Sky of Time (2019), yksityiskohta teoksesta Kuva: Ari Karttunen / EMMA

 

Mistä Miyajiman teoksissa sitten on kyse? Eri tahtia vaihtuvat numerot assosioituvat laskuriin, joka aloittaa aina alusta. Koska laskureiden nopeus vaihtelee, ne herättävät erilaisia ideoita siitä, mitä ne oikeastaan laskevat. EMMAssa on esillä Sky of Timen ohella kolme muuta Miyajiman teosta, joissa kaikissa toistuvat yhden ja yhdeksän väliä rullaavat numerot. Niistä vanhin Changing Time with Changing Self No. 5, vuodelta 2001, on seinälle ripustettu peili, josta katsoja näkee itsensä ja peilin pinnassa juoksevat punaiset laskurit. Se kaikkein selvimmin neljästä teoksesta johdattaa asettamaan jotain laskureiden paikalle, etsimään metaforia minun ja numeroiden rinnastuksesta. Mitä nämä prosessit minun heijastuksessani tarkoittavat?

Jos Miyajiman työt olisivat maalauksia, en välttämättä etsisi teoksesta filosofista merkitystä. Koska väline on sähköinen, odotan siltä käsitteellistä ajattelua. Numerot ovat merkkijärjestelmä, digitaalisuus on kielellistä ja siksi Miyajiman välinettä on vaikea hyväksyä ei-kielellisenä, siveltimenjäljen kaltaisena, vaikka EMMAn teoskokonaisuudessa se tavallaan on juuri sitä. Miyajima on aloittanut taitelijanuransa öljyvärimaalarina, ja yksi validi tapa tulkita hänen taidettaan on se, että kyseessä on jonkinlainen kuvantuotanto, visualisoinnin keino vain on vaihtunut.

EMMA:n sisääntuloportaikkoon rakennettu Counter Steps (2019) herättää odotuksen, että askelmia noustessaan tulisi jollain tavoin vaikuttaneeksi portaiden sivuihin kiinnitettyihin numerolaskureihin. Mutta Miyajiman numeronäytöt eivät vuorovaikuta. Ne muodostavat suljetun järjestelmän, joka kulkee satunnaiseksi ohjelmoitua tahtia – ja siinä Miyajima poikkeaa monesta muusta digitaalisia keinoja käyttävästä taiteilijasta. Näyttelyn esittelytekstin jakama tieto satunnaisuuteen perustuvasta ohjelmasta on ehkä mielenkiintoista – ehkä – mutta se ei oikeastaan näy teoksissa millään lailla. Miyajiman töiden perusteella digitaalisuuden voisi ajatella tarkoittavan vain etäisyyttä ja toisteisuutta.

Teoksia ei olekaan hedelmällisintä tarkastella digitaalisuuden kannalta. Näyttelyssä on video, jossa Tatsuo Miyajimaa haastatellaan taiteestaan. Käy ilmi, että taiteilija pyrkii ilmentämään buddhalaista ajattelua taiteellisessa työskentelyssään: jatkuvaa muutosta, kaiken yhteyttä ja ikuista toistoa. Miyajima kertoo valinneensa välineekseen numerot, koska ne ovat neutraaleja. Tavallaan siis teosten etäisyys ja tylsyys ovatkin demokraattisuutta. Ne ovat samanlaisia joka katsojalle, ja ne vaativat jokaiselta omaa merkityksen luomista. Numerot ovat ehkä neutraaleja, mutta ne ovat myös täysin kulttuurisia, täysin inhimillisiä siinä mielessä. Miyajiman suhde numeroihin onkin personifioiva. Hän hahmottaa itse digitaaliset teoksensa performanssiksi, joka ei ole sidottu yhteen esitystilanteeseen ja jossa teosesineet ylläpitävät esitystä hänen puolestaan.

 

Tatsuo Miyajima: Changing Time With Changing Self, No. 5, (2001). Kuva: Ari Karttunen / EMMA

 

Juoksevat laskurit ovat myös ajan kulumisen vertauskuva, ja Miyajiman teosten aikakäsitys on selkeän syklinen, koska se alkaa aina alusta, jatkaa tiettyä rataa ulkopuolisista impulsseista piittaamatta. Se on kuin jälleensyntymisen kierto: numeronäyttö sammuu hetkeksi ja alkaa sitten alusta. Iteraatio, laskureiden ohjelman varioiva toisto, kuvaa yhä uusia elämiä, jotka voivat olla keskenään erilaisia, mutta ne ovat saman prosessin, saman algoritmin, toistoja.

Toisto määrittää paitsi teosten numeronäyttöjä, myös taiteilijan tuotantoa. EMMAn teoksista vanhin on tosiaan vuodelta 2001 ja tuorein tältä vuodelta. Kahden vuosikymmenen kuluminen ei näy Miyajiman ilmaisun muutoksena. Hän aivan kuin suorittaa jonkinlaista hartauden harjoitusta luomalla vuosikymmenestä toiseen eri kokoisia ja värisiä digitaalisia numeroita aina vaan eri tahtiin kulkemassa nollan ja yhdeksän välillä.

Kun Miyajiman tuotantoa tarkastelee laajemmin, hän lukeutuu taiteilijoihin, jotka ovat onnistuneet luomaan vahvan taiteilijabrändin toistamalla yhtä näyttävää, visuaalista ideaa, ja viemällä tuon toiston äärimmilleen. Tämä on strategia, jolla saa suitsutusta muuallakin kuin vain suomalaisella taidekentällä. Miyajiman puolustukseksi on todettava, että EMMAssa nähtävä teoskokonaisuus on erityisen yksiulotteinen. Taiteilijan paikkasidonnaiset teokset tai performanssit, joissa sama numerolaskurien idea toistuu, tuntuvat välittömästi monitasoisemmilta. Niissä numerolaskurien rinnastaminen julkiseen tilaan tai ihmisruumiin toimintaan tuottaa uusia merkityksiä. EMMAssa nähtävä liiankin yhtenäinen teosjoukko on sen sijaan pelkkää numerolaskurin installointia valkoiseen kuutioon. Mikään itse teoksissa ei sysää ajatuksia pois pieneltä kehältä, rullaavista laskureista kokonaisuuksissa, jotka vaikuttavat rakennetun ideapussukan pohjan viimeisistä variaatioista.

 

Palatakseni alkuun ja apeaan makoiluun pahanhajuisen huoneen säkkituolilla: Sky of Time -teosta ei voi olla vertaamatta Amos Rexin viime vuoden avajaisnäyttelyyn Massless. Museo houkutti satojatuhansia kävijöitä teamLab-kollektiivin immersiivisellä animaatiopuistolla. En saa hiljennettyä mieleen hiipivää kysymystä, onko pelkkää yhteensattumaa, että vuotta myöhemmin loikoilen taas tässä elektroniikan himmeässä hohteessa katselemassa elämyksellistä nykytaidespektaakkelia. Suuretkin taideinstituutiot ilmeisesti nykymaailmassa tarvitsevat vetonaulansa, eikä EMMAn näyttely sentään ole taiteellinen mainostapahtuma maailman suurimmalle projektorivalmistajalle. Kuitenkin tällä nihkeällä lattiatyynyllä, samalla kun yhä pohdin, mikä täällä oikeastaan haisee, kaipaan maailmaan, jossa suuret taideinstituutiot ensisijaisesti kantaisivat vastuunsa haastavan, varjoon jääneen ja tuotteistamiselle immuunin kuvataiteen nostamisesta.

Kun kuvittelee Tatsuo Miyajimaa rituaalisen tehtävänsä parissa, vuodesta toiseen luomassa uusia variaatioita digitaalisista numeroista, voi uskoa sen olevan tekijälleen syvästi merkityksellistä. Sama rituaalisen toiston merkitys ei kuitenkaan välity EMMAssa nähtävistä teoksista katsojalle asti. Teosten ohittaminen on liian helppoa, ledinäytöt eivät yhdisty mihinkään. Katsoja voi perehtyä buddhalaiseen ajatteluun ja sen myötä tunnistaa vastaavuuksia Miyajiman teoksista. Avoimeksi kuitenkin jää kysymys, onko se mielenkiintoista, ja vielä painokkaammin, sanooko Miyajima aiheesta jotain lisää vai toimivatko teokset kuvituksena ajatuksille, jotka esitellään tässäkin teoskokonaisuudessa taiteesta irrallaan. Virkamiesmäisen digitaidebulkin äärellä mietin usein, missä määrin on katsojan vastuulla tiristää esiin merkityksiä teoksista, uskoa pakkaustekstin lupaukseen syvällisyydestä. Miten tunnistaa tilanne, jolloin saa hyvällä omallatunnolla palauttaa vastuun tekijälle?

 

Teksti: Katja Raunio
Kuvat: Ari Karttunen / EMMA