Tero Nauha halukoneen jäljillä

5.7.2008 Saara Hacklin

Tero Nauhan Elimiä ilman kehoja Galleria Katariinassa 18.6–6.7.2008

Tero Nauha (s. 1970) on monipuolinen taiteilija, hän tekee mm. videoita, piirtää ja kirjoittaa. Kuitenkin kenties parhaiten hänet tunnetaan performansseistaan. Parhaillaan Nauha tekee tohtorinopintoja Teatterikorkeakoulussa, jatko-opintojen aihe liittyy performanssitaiteen yleisösuhteen murrokseen.

Teoriaa ja taidetta

Galleria Katariinan näyttelyn nimi, ”Elimiä ilman kehoja”, avaa erityisiä odotuksia, joista irti ravistautuminen tuntuu vaikealta. Otsikko yhdistyy elimettömän ruumiin käsitteeseen, jonka Nauha on poiminut Gilles Deleuzelta ja Félix Guattarilta. He puolestaan löysivät sen Antonin Artaudin, ranskalaiselta näytelmäkirjailijan ja ohjaajan, teksteistä. Mikä on Deleuzen ja Guattarin elimettömän ruumiin suhde Nauhan työskentelyyn ja hänen ajatukseensa elimistä ilman kehoja, eli ruumiittomasta elimestä? Entä millaisia suhteita syntyy käsitteiden, teosten ja katsojan välille?

Voin tietysti vain puhua omasta puolestani, mutta minut näyttely saa ennen kaikkea miettimään teoreettisen ja taiteellisen työskentelyn suhdetta. Olenko katsojana liian ahtaasti sanojen pauloissa, siis yrittämässä miettiä elimetöntä ruumista tai ruumiitonta elintä, niin etten oikein pääse kohtaamaan teoksia? Siis ilman, toki kovin epämääräisiä, ennakko-oletuksia. Kuitenkaan Nauhan tarkoituksena ei varmasti ole synnyttää kuvitusta vaan pikemminkin ajatella kuvin. Miksi teoria silti tuntuu tunkevan takavasemmalta mukaan galleriatilaan ja aivan teosten pintaan kiinni?

Teorian, tutkimuksen ja taiteen suhde tai suhteettomuus on askarruttanut tekijöitä vuosikaudet, mutta viime vuosina taiteellisen tohtorintutkinnon myötä siitä on tullut keskeinen kysymys. Uudet taiteen tohtorit ovat pakotettuja kukin omalla tavallaan ratkaisemaan suhteensa näihin.

Nauhan valitsema tematiikka, ruumis (tai hillitymmin: keho) ja toisaalta Deleuzen ja Guattarin ajattelu, on ilmeisen ajankohtaista. Kuvittelisin, ettei kysymys ei kuitenkaan ole siitä, että taitelija hyppäisi mukaan johonkin juuri nyt erityisen suosittuun ajatusperinteeseen, vaan kiinnostuksen kohteet ovat yksinkertaisesti kohdanneet. Hyppy buddhalaisuudesta Deleuzen & Guattarin skistoanalyysiin tai uuden työn problematiikkaan ei ole tuulesta temmattu.

Entä voiko teorian ja taiteen suhde olla tasapainossa, vai lähteekö aina jompikumpi ohjailemaan? Jo tämä kysymys voi olla väärin asetettu, sillä se olettaa, että taide ja teoria olisivat jotenkin erillisiä: Eikö ylipäätään ajattelu, tematiikka tai kysymyksenasettelu voi olla yhtä lailla filosofiaa ja taidetta?

Piirrosvyöry

Mitä Nauhan elimet ilman kehoja ovat? On lähdettävä liikkeelle elimettömästä ruumiista. Mielikuvissani ajatus elimettömästä ruumiista pyrkii sivuuttaman subjektin, siirtymään virtuaalisen tasolle, jossa ruumis olisi jonkinlaista persoonatonta materiaa, joka kuitenkin reagoi erilaisiin tilanteisiin ja kohtaamisiin. Deleuze ja Guattari kirjoittavat Anti-Oidipuksessa siitä, miten halukoneet tekevät meistä organismeja ja miten ruumis kärsii siitä, että se on organisoitu tietyllä tavalla. Elimetön ruumis olisi sitä vastoin tuottamattomuutta: ”Täysi elimetön ruumis on vastatuotantoa; mutta silti se on konnektiivisen tai tuottavan synteesin piirre, tuottamisen kytkemistä vastatuotantoon, yhteen vastatuotannon elementtiin” (s. 16).

Nauhan valitsema elimettömän ruumiin käsite tuntuu erityisen haasteelliselta – Deleuzen ja Guattarin elimetön ruumis kun tuntuu pakenevan nimenomaan kuvallista esitystä. Erotuksena osin fenomenologian myötävaikutuksella syntyneeseen nykytaiteen kiinnostukseen ruumiiseen Deleuzen ja Guattarin elimetön ruumis ei pysähdy omaan ruumiiseen tai ruumiin kuvaan. He venyttävät mielikuvitusta kuvaamalla tilannetta, jossa ruumis tuntuu muuntuvaisuudessaan rajattomalta. Entä saako tästä asetelmasta mitään piirtämällä irti? Tai toisin päin, ovatko Nauhan piirrokset suhteessa tähän maailmaan?

Nauhan uusien teosten tekniikka vaihtelee, töissä on käytetty tussia, hiiltä, lyijykynää ja pastellia. Kookkaat, lähes parimetriset työt, täyttävät galleriatilan niin, että kun kuljen huoneiden väliä, huomaan miettiväni miltä ripustus näyttäisi hieman väljempänä. Työt tuntuvat vyöryvän toinen toisensa ylitse. Toisaalta, juuri hengästyttävä vaikutelma lienee se, mitä Nauha on teoksillaan hakemassa.

Nauha kirjoittaa, kuinka hänen työskentelyssään käsitteistö muodostaa työkalupakin. Käsitteistö toimii siis yhtä aikaa rajoittavana ja sallivana apparaattina. Nauhalle elimetön ruumis on kiinnostava juuri yhteyksiä luovana ja toisiin kehoihin kytkeytyvänä käsitteenä. ”Tällainen elimetön ruumis voi olla täysin fragmentoitunut, mutta se voi olla myös pelkkää vetovoimaa täynnä oleva musta aukko”, Nauha kirjoittaa. Elimettömän ruumiin ajattelu on myös avannut leikittelemään toisella vaihtoehdolla, ruumiittomalla elimellä. Mitä se voisi olla? Jos ruumiin organisoiminen elimiksi oli halukoneiden tekemisiä, olisiko ruumiista irrotettu elin sitten halutuotannon ikiliikkuja?

Nauhalle elimet ovat ennen kaikkea piirroksen osia, järjestettävissä ja muokattavissa.
On kiinnostavaa, että Nauha on valinnut välineekseen nimenomaan piirroksen, jonka keinot ovat (useimmiten) rajoitettu kaksiulotteiseen pintaan. ”Piirroksen rajaaminen paperille on jo organisoimista, tilan jäsentämistä”, Nauha kirjoittaa. Paperin pinta voi tuntua ahdistavan rajoittavalta, mutta toisaalta, toisin kuin performanssissa, paperilla ruumiin monimuotoisuus mahdollistuu paljon helpommin: Se voi muuttua esimerkiksi hajoamisen kuvaksi (Dispersona). Nauhan monikerroksiset ja vyöryvät teoksensa synnyttävät vaihtelevia vaikutelmia. Toiset, kuten BWO, näyttäytyvät hyvin elimellisinä, keskitettyinä, toiset, esim. Mutantti, taas viittaavat jonkinlaiseen tilaan, jota kattaa erilaisten kytköksien verkosto. (Entä olenko ainoa, jonka mielestä Eliöytyminen ja Ranskan kartta ovat kuin kaksi marjaa?)

Näyttelyn teoksista yksi poikkeaa hieman muista: Toistetuista, auttamatta vinoon kaartuvista viivoista koostuva meditatiivinen tussityö Paluu saa ajattelemaan Jan Olof Mallanderin WANG hiilipiirrosten sarjaa – Mallanderin teoksen nimi viittaa käsittääkseni tiibetin buddhalaisuuteen, Nauha puolestaan on ollut kiinnostunut soto zen-buddhalaisuudesta.

Toinen, näyttelyn lopulla mieleen hiipivä taiteilija on niin ikään kuvataiteen ja performanssin alueilla liikkuva Eeva-Mari Haikala. Hänen teoksistaan Tableaux Vivants -sarja, mutta myös erilaisilla syötävillä, kuten punajuurella, spagetilla tai karkilla, ruumiista tutkivat videoperformanssit. Näissä töissä keskeisenä vaikutelmana on ruumiin intensiivinen läsnäolo ja rajallisuus.

Galleriasta pois kävellessäni kuitenkin päällimmäiseksi mielikuvaksi tunkee tunnistamaton orgaaninen möykky, siis hyvin elimellinen kuvasto. Edes ajatuksen tasolla ruumiin tai ihmisen kuvan häivyttäminen ei ole helppoa. Onneksi teoksia katsoessa tulee myös muistaneeksi, ettei ruumiista noin vain päästä eroon. Keho tai ruumis ei kaikesta huolimatta ole Deleuzen & Guattarin tai Nauhan ajatuksista täysin kadonnut – kyse on vain hyvin erilaisesta tavasta jäsentää ruumista, tai siis sitä mikä jää jäljelle.

Linkkejä

Tero Nauhan kotisivut
teronauha.com

Artikkelien selaus