Udusta nousee hahmo – Antti Oikarisen piirroksia Galleria Heinossa

Maalaus, Piirustus, Hiilipiirustus… Ja taas Maalaus, Piirustus. Kokonaisuus on levollinen ja rauhoittava, miellyttäväkin, mutta eikö nyt ole menty alta riman? Aiemmin huimia näköisveistoksia tehnyt Antti Oikarinen (s. 1974) on ripustanut Helsingin Galleria Heinoon maalauksia ja piirustuksia. Ja minkälaisia! Muutamalla hiilenvedolla vedettyjä, suttupaperille sutattuja, spraykannulla hutaistuja. Koska konteksti on mikä on, kuka tässä huijaa ja ketä?

Tietenkin taiteilija katsojaa, kuten aiemminkin. Muistammehan esimerkiksi Oikarisen keskeneräisen näyttelyripustuksen todellisuutta jäljittelevät veistokset Forum Boxissa vuonna 2012. Maalisutia, A-tikkaita tai sähköjohtoa pistorasioineen ei uskonut veistoksiksi ensimmäisellä eikä toisellakaan silmäyksellä. Galleria Heinon näyttelyyn astuessa on ensisilmäyksellä sama hämmennys läsnä. Täälläkö on esillä maalauksia ja piirroksia? Siltä näyttää, mutta ei kai sentään oikeasti.

 

 

Jututtamani gallerian työntekijä kertoo yleisön epäuskoisuudesta: kaikki eivät ole halunneet uskoa, että maalaukset ja piirustukset on todella työstetty puuvärein. Sillä toden totta, kaikki näyttelyn teokset on piirretty suurta kärsivällisyyttä kysyen puukynillä. Niin hiilipiirrokset, spraytöhryt kuin puolihuolimattomat vesivärivedotkin. Jokainen vesivärinroiske, jok’ikinen hiilenmurunen, väripaperien pinta, kaikki.

Näyttelytiedotteessaan Antti Oikarinen määrittelee jokaisen teoksen perusosaksi viivan. Hiilipiirrosten viiva on suora, ”vapaalla kädellä” vedetty. Vielä enemmän kiemurtelevat ”vesivärein” ja ”spraymaalein” maalatut viivat. Viivamaista suoruutta edustavat jonkinlaista teippiä tai tarranauhaa imitoivat työt, joista huikein on katonrajasta roikkumaan ripustettu ja galleriakävijän jalkojen juureen keräksi kiertyvä metrien pituinen Piirustus. Teoksen mitat huimaavat ja huvittavat: 10 000 x 1 cm!

 

 

Viiva, määritelmän mukaan ”yksiulotteinen, mielivaltaisen muotoinen ja mittainen kappale”, voi Oikarisen töissä olla myös pelkkä piste. Lopulta kyse on resoluutiosta ja havaitsemisen rajoitteista; nollaulotteisista pisteistä muodostuva viiva on käsitteellisesti viiva, vaikka ihmissilmä tulkitsisikin sen pelkäksi pisteeksi. Puukynän onnettomalla tarkkuudella tällä premissillä ei tietenkään ole mitään väliä.

Ajatukset viivoista ja pisteistä herättävät galleriavieraassa pohdintaa emergenteistä ominaisuuksista. Palautuuko Oikarisen teosten muoto spraymaalin tai hiilipiirroksen pienintä mahdollista erkaletta esittävään, liki huomaamattomaan roiskeeseen? Tietenkään ei, Oikarinen työstää töitään kokonaisuus edellä. Vesivärin valumista imitoiva värialue on pohjimmiltaan vain ja ainoastaan vesivärin valumista imitoiva alue. Tästä näkökulmasta Oikarisen teokset palautuvat illuusioon, taideteoksen synnyttämään todellisuusvaikutelmaan. Töidensä luojana Oikarinen määrää paperin pintaan tarttuvan värikynän pigmenttimurusen roolin ennalta. Ne ovat kaikki osia pienemmistä elementeistä nousevaa suurta kokonaisuutta, koska tekijä näin määrää.

 

 

Galleria Heinon ilmavasti ripustetussa näyttelyssä mieleen muistuvat fyysikko Richard Feynmanin sanat:

”Onko hiekka toisenlaista kuin kivet? Siis onko hiekka kenties vain erittäin suuri määrä erittäin pieniä kiviä? Onko Kuu suuri kivi? Jos ymmärrämme kivet, ymmärrämmekö myös hiekan ja Kuun? Onko tuuli samanlaista liikettä kuin veden edestakainen liike meressä?”

Vesimolekyyli ei ole märkä eikä synapsien välillä kulkeva kemiallinen viesti tietoinen. Märkyys ja tietoisuus nousevat esiin vasta suuremmissa kokonaisuuksissa ja jonkin elollisen, esimerkiksi ihmisen, havaitsemina. Tietenkään elementtien määrä ei välttämättä johda monimutkaisuuteen. Koostaan huolimatta Aurinko on lopulta lähinnä gravitaation koossa pitämä räjähtävä kaasupallo, ei enempää, kuten Kari Enqvist päättelee kirjassaan Monimutkaisuus (2007). Veden monimutkaisuus palautuu viime kädessä vesimolekyylin piirroshiirenpäätä muistuttavaan muotoon; Auringon ionisoituneet vety ja helium ovat yksinkertaisia pallomaisia rakenneosasia.

 

 

Palatkaamme Galleria Heinoon. Mitä Oikarisen teokset merkitsevät? Mikä on niiden viesti? On helppoa tarttua representaation ja merkityksien teemoihin ja suhteuttaa kokemus välittömään nykyaikaan. ”Näinä valeuutisten aikoina ei enää maalauskaan ole maalaus”, kuulin erään galleriavieraan lausuman aiemmin näyttelyssä vieraillessani. Mutta eikö johtopäätös ”se ei ole sitä, miltä näyttää” ole tähän maailmanaikaan jo perin pohjin lattea?

Oikarinen on näyttelytiedotteessaan kursivoinut merkityksen tunnun, jota ”jokainen teko ja valinta näyttää tuottavan”. Ei ihme, että merkitys on nostettu näyttelyn otsakkeeseen asti. ”Muoto ja merkitys” voisi Oikarisen mukaan olla nimeltään myös ”Piirustuksia”, mikä tuntuisikin loogiselta jatkolta verraten Oikarisen aiempiin näyttelyihin ”Veistoksia” (Forum Box, 2012), ”Näyttely” (Galleria Heino, 2014) ja ”Maalauksia” (Serlachius-museo Gösta, 2017). Jos ”se” tuntuu ”siltä”, se saattaa sitä hyvinkin olla. Jos ei, pääasia, että tuntuu. Antti Oikarisen taide sananmukaisesti tuntuu.

 

Teksti: Tuomas Tiainen

Kuvat: Galleria Heino

 

Antti Oikarinen: Muoto ja merkitys

8.9.–7.10.2018

Galleria Heino

Uudenmaankatu 16–20

00120 Helsinki

ti-pe 11-17

la-su 12-16