Virtaa idästä

8.11.2004 Anu Raasakka
Mitä ”itämaisuus” on ja millaisia kokemuksia ja käsityksiä taiteilijoilla siitä on? Katsoja, joka ei ole perehtynyt Kaukoidän maiden kulttuureihin, niiden taiteeseen ja uskontoon, on näyttelyssä vain visuaalisten havaintojensa varassa.

Aasian kulttuureita tutkinut ja niistä viehättynyt taiteilija-kriitikko J.O. Mallander kokosi Amos Andersonin taidemuseoon näyttelyn, joka käsitteli itämaisuutta suomalaisessa nykytaiteessa. Näyttely lainasi nimensä Jan Kenneth Weckmanin teoksesta Näkemisen virta (1979). Teosta voi katsoa ikäänkuin holtittomasti kasvanutta maisemaa. Epäjärjestyksestä kohoaa fallosmainen torni ja erikokoisia kuutioita, jotka ovat kuin taloja ikkuna-aukkoineen. Torni muistuttaa uskonnollisista riiteistä, kuutiot ovat reväyttäneet auki ainokaisen silmänsä: maisema katsoo itseään ja kenties katsojaakin.

Museossa tuntee todella astuneensa yltäkylläiseen virtaan, joka kuljettaa eteenpäin. Teosten runsaus kielii laajasta ja yksinkertaista määrittelyä pakenevasta ”itämaisuuden” käsitteestä. Teosten monilukuisuudella on epäilemättä haluttu korostaa itäisten vaikutusten merkitystä myös nykytaiteelle. Kaukoitä on maantieteellisesti laaja alue, ja sen kulttuurien juuret ulottuvat kauas ja syvälle. Kokemuksia ja vaikutuksia ”itäisestä” on vähintään yhtä monta kuin kokijoitakin.

Mitä ”itämaisuus” on ja millaisia kokemuksia ja käsityksiä taiteilijoilla siitä on? Miten se on heihin ja heidän taiteeseensa vaikuttanut? Minkälaisen visuaalisen ilmiasun nämä kohtaamiset ovat saaneet?

Katsoja lähtee näyttelyyn tämänkaltaisin kysymyksin, mutta kokonaisuus luottaa vain kuvien voimaan, eikä selittäviä tekstejä ole. Taideteoksen ”sisältö” on taas aina tulkinnanvarainen. Katsoja/kokija, joka ei ole perehtynyt Kaukoidän maiden kulttuureihin, niiden taiteeseen ja uskontoon, on näyttelyssä vain visuaalisten havaintojensa varassa. Lähtökohta on mielenkiintoinen ja haastavakin, mutta nykytaiteen katsoja huomaa kuitenkin etsivänsä tottuneesti tekstejä teosten ympäriltä.

Silja Rantasen 8-osainen teos Viivojen muotokuvia (2003) on mainio esimerkki läntisen ja itäisen tradition kohtaamisesta nykytaiteessa. Kussakin taulussa on yksi pehmeäkaarinen, mustalla tussilla ja paksulla siveltimellä piirretty taipuisa, selkeärajainen viiva. ”Muotokuvat” on asetettu vierekkäin kuin kirjainmerkit, jotka liittyvät toisiinsa muodostaen jonkin tarinan tai viestin – jos vain osaisi tulkita. Merkkien mahdollinen sisältö ei vaikuta kuitenkaan oleelliselta, sillä Rantanen on nimennyt teoksen nimenomaan Viivojen muotokuviksi.

Rantasen tapa kuvata mahdollisesti laajempaakin merkityssisältöä kantavaa merkkiä visuaalisena muotokuvana tekee tyhjäksi kysymyksen kuvan sisällön tulkinnasta. Teokset voi kokea myös helpottavan huolettomina: niitä voi katsoa ja näkemästään voi nauttia ilman rationaalisen tulkinnan vaadetta.

Kenties hieman yllättäen Rantasen viivamuotokuvat muistuttavat länsimaisesta taiteesta tunnetun poptaiteilija Roy Lichtensteinin siveltimenvetoja esittäviä maalauksia. Lichtensteinin siveltimenvedot eivät kuitenkaan ole siveltimenvetoja, ne eivät ole sitä, mitä ne esittävät. Samaan tapaan Rantasen viivoja voidaan pitää vain visuaalisina, silmää miellyttävinä kuvina, jotka on lainattu vapaina muotoina toisen kulttuurin traditiosta.

Käsitetaiteesta tutut kirjain- ja päivämäärä -teokset eivät nekään ole kaukana Rantasen Viivojen muotokuvista. Viivat seurustelevat myös näyttelyssä esillä olevien J.O. Mallanderin 70-luvun alun töiden kanssa, joissa hän on yhdistänyt kirjaimia, kirjoitusmerkkejä ja muitakin merkkejä Helsingin kaupunkia esittäviin mustavalkoisiin valokuviin. Esimerkiksi Mallanderin Uforism -teoksessa (1971) Eduskuntatalon yläpuolella ilmassa leijuu ajatusviiva.

Näyttelyn teoksia osittain yhdistävä piirre vaikuttaisi olevan hiljaisuus ja sisäinen keskittyneisyys – jonkinlainen meditatiivisuus – se on itäisen virran tuomaa. Keskittyneisyyttä ja pitkäjänteisyyttä vaadittiin myös katsojalta laajassa teoskavalkadissa. Avara katse kannattaa. Samalla kannattaa myös huomata, että näyttely on yhden henkilön valitsema kokonaisuus, sellaisenaan se muodostaa yhden näkemyksen ”itämaisuudesta suomalaisessa nykytaiteessa”.