Scroll To Top

Tehdäänkö tällä hetkellä taidepolitiikkaa?

Teksti: Eeva Kemppi
Kuvat: Marko Gylén

Keskustelu taidepolitiikan asiantuntija Pauli Rautiaisen kanssa

Millaista on suomalainen taidepolitiikka ja miten se on muuttunut viime vuosikymmenten aikana? Taloudelliset resurssit ja näkymät ovat hallinneet taidepoliittista keskustelua enemmän kuin puolueiden ideologiset erot. Mutta mikä on puoluepolitiikan ja poliitikkojen rooli taidepolitiikassa?

Hyvinvointikaudelta siirryttiin 1990-luvun laman kautta uusliberalistiseen aikaan ja niukkuuden jakamiseen yhä useamman toimijan kesken. Niukkuus ei johdu pelkästään taloudellisen tilanteen kiristymisestä vaan kentälle on tullut runsaasti lisää sekä uusia taiteilijoita että taiteenaloja. On selvää, että niukkuus tuottaa vastakkainasetteluja, mutta kenen pitäisi käydä keskustelua siitä miten resurssit jaetaan? Kuka päättää keneltä otetaan pois?

Pauli Rautiaisen näkemyksen mukaan suomalainen ja yleisemmin koko pohjoismainen taidepolitiikka on perinteisesti ollut enemmän hallintoa isolla H:lla kuin politiikkaa isolla P:llä. Taidepolitiikan hallitsevia piirteitä ovat olleet ammattiliittojen, etujärjestöjen ja vertaisarviointielimien vahva merkitys sekä sosiaalipoliittiset kysymykset kuten työttömyys- ja eläketurva.

Rautiaisen mukaan suomalaisessa taidepoliittisessa keskustelussa on aina suorastaan vältetty sisältöpuhetta. Poliittisia sisältökantaja ei keskusteluissa juurikaan nosteta esiin. Taiteen sisältö on noussut keskeiseksi osaksi taidepoliittista puhetta vain harvoissa kriisi- ja skandaalitilanteissa, kuten Hannu Salaman jumalanpilkkasyytteen yhteydessä.

Tällä hetkellä keskustelua hallitsee taiteen instrumentalismi, eli taide nähdään talouden veturina tai hyvinvoinnin palvelijana. Rautiaisen mukaan mittaamisen mekaniikkaa toimii kaikkialla. ”Vallitseva ideologia haluaa typistää kaiken muutamaan numeroon vaikka taiteen kaltaisten asioiden mittaaminen on mieletöntä ja lähes mahdotonta.”

Jopa taiteilijajärjestöt ja taidekenttä ovat huutaneet objektiivisten mittareiden puolesta. ”Jos väärät kaverit tekevät subjektiivisia ratkaisuja, niin sitten huudetaan, että pitäisi olla objektiivisia mittareita. Vaikeus alkaa siitä, että meillä ei ole mitään järjellistä kiinnekohtaa, että mitä pitäisi mitata, puhumattakaan siitä miten.”

Näetkö ilmapiirissä muutoksen?

”Kyllä. Kaikkien toimijoiden epäluottamus toisiaan kohtaan on kasvava trendi. Epäluottamus vallitsee taiteilijoiden välillä, järjestöjen välillä sekä hallintoelimien ja poliittisten intressiryhmien välillä. Positiivisessa mielessä se on konsensusajattelun murtumista. Pahimmillaan konsensus voi peittää alleen kaikki eriävät näkemykset. Eikä epäluottamus itsessään ole tuhoavaa.”

Rautiaisen mukaan Suomi on ollut pitkään konsensusyhteiskunta, jonka vahvin kausi ajoittui 1960-80-luvuille. Tämä näkyi myös taidepolitiikassa. ”Oli olemassa yhtenäinen me, joka tuottaa yhtenäisiä ratkaisuja. Uskottiin, että ketkä vain valitaan päättämään, tekevät meille kestäviä ja hyviä ratkaisuja. Se oli vallitseva ideologia, johon kaikki arvioinnit perustuivat.”

Suunnitteluyhteiskunta ja kasvuoptimismi

Konsensusajatteluun liittyi vahva suunnittelu-usko: ”Voimme yhdessä suunnitella esimerkiksi miten haluamme kehittää maatamme alueellisti.” Rautiaisen mukaan suunnittelu-uskoon siirryttiin 1960-luvulla, samalla kun ryhdyttiin tekemään aktiivista yhteiskunta- ja hyvinvointipolitiikkaa sekä taidepolitiikkaa sen osana. ”Suomi oli yhteiskunta, joka synnytti laitoksia kuten Valtakunnansuunnittelutoimiston.”

Pohjoismainen taidepolitiikka edusti suunnittelu-uskon lisäksi vallalla olutta hyvinvointipolitiikkaa ja kasvuoptimismia. Uskottiin resurssien jatkuvaan kasvuun: taide oli positiivinen asia, jolla on valtava kansansivistyksellinen arvo ja taiteelle haluttiin kanavoida lisää resursseja. Hyvinvointikaudella luotiin muun muassa teatteriverkko koko maahan sekä läänitaiteilijajärjestelmä.

Pohjoismaista taidepolitiikkaa leimaa myös vahva aluepoliittinen painotus. ”Erotuksena muista Pohjoismaista Suomessa kunnille on annettu poikkeuksellisen vahva ja autonominen asema taidepolitiikassa. Se näkyy parhaiten maanlaajuisessa taidelaitos- ja koulutusverkossa sekä vieraudessa, joka meillä on kiertäviä instituutioita kohtaan.”

”Taiteen aluepolitiikka sisältää ajatuksen, että taiteilijat toimivat luontaisesti väärin, he pakkautuvat Helsinkiin ja tekevät hieman liian elitististä taidetta. Tämä on taidekenttää koskeva klassinen poliittinen ongelma, jota on pyritty ratkomaan läpi vuosikymmenien. Eli samalla kun taidetta tuetaan, tarvitaan mekanismi joka siirtää taiteilijan suppeaa makua edustavan teoksen helsinkiläiseltä suppealta kentältä kaikkialle maahan.”

Suunnitelma kunnantaiteilijajärjestelmästä kuvastaa hyvin 1970-luvun politiikkaa. ”Valtio suunnittelee minkälaisen ja minkä alan taiteilijan kunta tarvitsee. Valitulta taiteilijalta ei tietenkään kysytä haluaako hän lähteä työskentelemään osoitettuun kuntaan. Taiteilija on yhteiskunnan palvelija ja heitä pitää olla riittävästi ja kaikkialla.

Keskustelussa oli kuitenkin nykyisen instrumentaalisen ajattelun sijaan mukana vahva taiteen itseisarvollinen poljento. Tämän päivän näkökulmasta tuntuu lähes mahdottomalta, ettei taiteen merkitystä tarvinnut rahoituksen näkökulmasta juurikaan perustella.

”Yhteiskunnallinen vakaus ja suunnitelmallisuus olivat taidepolitiikan perustana. Työpaikkojen luominen ja toimeentulo olivat merkittäviä tekijöitä.” Rautiaisen mukaan tämä liittyi vahvasti konsensusajatteluun. ”Nuoressa valtiossa taiten tehtävä on rakentaa kansallista identiteettiä. Tämä kansallinen tehtävä oli tässä vaiheessa jo hoidettu.”

Vuosisadan alkupuolen kansallisen identiteetin rakennusprosessi kiinnittyi vahvasti harvoihin taiteilijayksilöihin ja muutamaan instituutioon. ”1970-luvulla käynnistyi demokratisoitumisprosessi, eli taidekentän mahtiyksilöiden asema heikkeni, mutta taiteilijoita tuli kentälle kokoajan enemmän.” Rautiaisen mukaan 1970- ja1980-luvut voidaankin nähdä myös taiteilijan ja taiteen erityisaseman hiipumisen aikana, vaikka taiteen rahoitus kasvoi jatkuvasti. ”Kansallisesta yksilötaiteilijoiden ajasta, jolloin rahoitus oli pitkälti mieltymyskysymys, siirryttiin hallinnoivaan järjestelmään.”

Taustalla tuntuu olevan vasemmistolainen näkemys?

”Hyvinvointiaikakaudella taidepolitiikka oli hyvin vasemmistolaista. Koulutuksen ja taiteen piirissä vasemmistolaisten, tai ainakin sosiaalidemokraattisten ajatusten on perinteisesti annettu kukoistaa. Tämä kaikki sopi hyvin sekä maalaisliittolaiseen aluepolitiikkaan että sosiaalidemokraattiseen ajatukseen tasa-arvosta.”

Taidepolitiikassa vallitsikin pitkään kepulaisvasemmistolainen konsensus. ”Kun taiteilija sai hyväksynnän tältä osalta kenttää, hän sai temmeltää aika vapaasti, koska loppu poliittinen kenttä oli suhteellisen välinpitämätön taiteen suhteen.”

Elettiin vahvasti politisoitunutta aikaa. ”Puoluepolitiikalla oli suuri merkitys yksittäisissä taideinstituutioissa ja nimityksissä eli yksittäistapauksissa, mutta kun keskustellaan järjestelmätasolla, konsensushenki oli vahva.” Poliittisella kentällä oli puolueiden lisäksi yksi vahva poliittinen toimija, Kekkonen. ”Monet ratkaisut, olivat puoluepolitiikan sijaa Kekkosen ratkaisuja. Häntä lähellä olevissa kysymyksissä – kuten koulutus- ja taidepolitiikassakin – oli vain vähän tilaa eriäville mielipiteille. Niistä oli jo Kekkosen näkemys.”

Edes 1960- ja 1970-lukujen kulttuuriradikalismi ei juurikaan kyseenalaistanut konsensusajattelua. Työtilaisuudet lisääntyivät, rahoitus kasvoi, olosuhteet paranivat. ”Kulttuuriradikaalit temmelsivät helsinkiläisellä eliittikentällä ja maakunnissa he yleensä epäradikalisoituivat nopeasti.”

Öljykriisistä lamaan

Ennen vuoden 1973 öljykriisiä taidepolitiikka oli perustunut vahvaan kehitysuskoon ja resurssien kasvuun. ”Kasvu-usko näkyy muun muassa kattavan taidelaitosverkoston rakentamisessa. Suunnitelmat ja päätökset rakentaa esimerkiksi suuria ja komeita kaupunginteattereita maakuntiin tehtiin paljon ennen öljykriisiä, mutta monet näistä laitoksista valmistuivat vasta kriisin jälkeen.”

Parhaiten kriisi näkyy taiteilijapalkkakeskustelun kuolemana. 1970-luvun alussa Suomeen puuhattiin aktiivisesti taiteilijapalkkaa ja siitä vallitsi poliittinen yksimielisyys. Keskustelua käytiin lähinnä siitä, miten palkka toteutetaan ja ketkä pääsevät sen piiriin. ”Uskottiin vakavasti, että palkan piiriin pääsee suurempi määrä taiteilijoita, kuin sillä hetkellä nautti taiteilija-apurahaa ja apurahojen määrä oli puolestaan 1970-luvun alussa viisinkertaistunut verrattuna aikaisempiin vuosikymmeniin. Kaikki uskoivat vakaasti kasvuun.”

”Öljykriisi oli ensimmäinen hetki jolloin poliittinen kone laittoi taiteen kasvulle jarrut. Samalla taidepoliittiseen keskusteluun tulee mukaan uusi toimija, Valtiovarainministeriö, joka totesi, ettei voi olla tuottamatonta luokkaa, jolle maksetaan palkkaa. Tällä toteamuksella VM tappoi taiteilijapalkkakeskustelun. Tämän jälkeen kaikki puolueet vetäytyivät keskustelusta, syvässä vasemmistossa vaiettiin, kaikki muut poistuvat agendalta.”

Hallinnoivaan, jatkuvaan kasvuun perustuvaan taidepolitiikkaan siirryttiin 1960-luvulta alkaen. Öljykriisi oli notkahdus, joka torppasi villeimmät unelmat, mutta sama kehitys jatkui aina 1990-luvulle saakka ja huipentui vuonna 1992 säädettyyn Teatteri- ja orkesterilakiin. ”Öljykriisistä alkaa hiljalleen etenevä taidepolitiikan ideologinen murros, mutta toiminnan tasolla tämä näkyy vasta 1990-luvun alun laman aikana.”

”Vielä 1980-luvulla taide oli iloinen asia, eikä sen tukemista juurikaan kyseenalaistettu. Lama pakotti tekemään ratkaisuja ja taide puoluepolitisoitui. Puolueet heräsivät ottamaan haltuun taidetta koskevia kysymyksiä ja pakotti ne ottamaan kantaa siihen mitä on varaa tukea ja mitä ei.” Siirryttiin siis kasvu- ja suunnitelmauskosta uusliberalismiin ja niukkuuden jakamiseen.

Niukkenevien resurssien jakamista yhä useammille

Koko poliittista koneistoa on 1990-luvun alun laman jälkeisistä ratkaisuista alkaen hallinnut trendi, jota Rautiainen kutsuu niukkuuden mahdollisimman monelle jakamisen periaatteeksi. ”Lamankin jälkeen on toki ollut joitakin kausia jolloin kulttuuri on saanut lisää rahoitusta, mutta lisä on mennyt lähinnä indeksikorotuksiin ja joidenkin uusien toimialojen ottamiseen mukaan rahoituksen piiriin.”

Rautiainen kuitenkin muistuttaa, että esimerkiksi valtion taiteilija-apurahojen saajien määrä on lisääntynyt jatkuvastivuodesta 1962 vuoteen 2014 saakka. ”Suoran taiteilijatuen määrä, eli se raha joka virtaa valtiolta suoraan taiteilijan taskuun, ei ole vielä koskaan pienentynyt. Toisaalta 1990-luvun lopulla oli vähemmän apurahaa saavia kuvataiteilijoita kuin 10 vuotta aikaisemmin, vaikka kuvataiteilijoiden määrä oli kasvanut roimasti. Tämä johtuu siitä, että tällä välillä oli alettu tukea myös esimerkiksi tanssitaiteilijoita, sirkustaiteilijoita ja valokuvataiteilijoita.”

”Kysymys siitä, kenelle annetaan ja minkä verran, hallitsee koko taidepoliittisen keskustelun historiallista kaarta lukuun ottamatta pistemäisiä hetkiä, jolloin taloudellinen tilanne pakottaa vaikeampiin ratkaisuihin, kuten 1990-luvun lama.” Rautiaisen mukaan laman jälkeen taidepolitiikka on ollut vähenevien resurssien jakamista yhä useammalle. ”Eli jos annetaan sirkustaiteilijoille, niin sitten kuvataiteilijoille ei voida antaa kuin tämän verran enemmän kuin viime vuonna.”

Taidepolitiikka = budjettipuhetta

Rautiaisen mukaan niukkenevien resurssien aikakaudella taidepolitiikka ei ole enää niinkään lakien säätämistä vaan talousarviopäätösten tekemistä. 2000-luvun taidepoliittinen keskustelu onkin todellisuudessa keskustelua valtionbudjetista. ”Hyvinvointivaltiollisen kauden alku ja keskivaiheilla poliittisten päättäjien tehtävänä oli säätää lakeja, jotka sitoivat ennalta talousarviopäätöksen tekijöiden käsiä, mutta nyt lähinnä jaetaan rahaa. Uusia lakeja ei juurikaan säädetä vaan on erityyppisiä hankkeita, joille annetaan erilaisia summia rahaa ja nämä rahat laitetaan erityyppisten kilpailutusmekanismien kautta kentän toimijoiden jaettavaksi.”

Tämä kertoo yleisemmin siirtymisestä mittaamiseen ja budjettivetoiseen politiikkaan. Rautiaisen mukaan taidepolitiikka ei ole anomalia vaan hyvä tyyppiesimerkki yhteiskuntapolitiikasta. Mutta erojakin löytyy. ”Missään muussa kuin kulttuuribudjetissa ei ole niin yksityiskohtaisia rivejä. Rahanjaosta päätetään jo budjettitasolla, eli esimerkiksi taidetoimikunnille jää hyvin vähän liikkumavaraa.”

”Poliitikot tekevät vahvaa taidepolitiikkaa tekemällä yksityiskohtaisia korvamerkintöjä eli tekemällä poikkeuksellisen yksityiskohtaisia talousarviopäätöksiä verrattuna muihin yhteiskunnan aloihin. Esimerkiksi terveydenhuolto- ja koulutussektorilla budjetoidaan isompia könttäsummia ja ministeriöt ja muut asiantuntijaelimet päättävät rahanjaosta.”

Rautiaisen mukaan kansanedustajat tekevät kuitenkin lähinnä vain näennäisesti päätöksiä taidepolitiikan suhteen, koska kulttuuribudjetti on niin vakiintunut. ”Suurin osa budjetin riveistä luotiin hyvinvointivaltiollisella kaudella.”

1990-luvulla rivit ovat vain lisääntyneet, kun mukaan on tullut sirkustaide, mediataide ja muita uusia taiteenaloja. ”Jotta riveille voidaan antaa edes niin paljon kuin niille on aikaisemminkin annettu, tai ei ainakaan hirveän paljon vähempää, poliitikkojen kädet ovat aika sidotut. Budjetista on tullut niin yksityiskohtainen, että sinne ei juuri mahdu varsinaisia uusia rahoituskohteita. Ainostaan jos päätettäisiin luopua jostakin rahoitettavasta kohteesta, rahoitus voisin kasvaa joillain toisella alueella tai rahoitusta voitaisiin siirtää uusille alueille.”

Lukittu budjetti

Tällä hetkellä taiteen rahoitus muistuttaa moneen kertaan paikattua ja korjattua tilkkutäkkiä. ”Millään muulla ministeriöllä ole niin monimuotoista ja monenkirjavaa valtionrahoitusjärjestelmää kuin kulttuurin ja taiteen alueella.” Rautiaisen mukaan tämä johtuu pääosin kenttää hallitsevista kehityskuluista. ”Kenttä on horisontaalisesti laajentunut eli rahoituksen piiriin on tullut kokoajan uusia taiteenaloja ja lisäksi toimijoita on tullut kentälle valtavasti lisää.”

”Tämän seurauksena kulttuuribudjetti on saatu niin tukkoon, että koko järjestelmä on käytännössä täynnä erilaisia lukkoja, kuten esimerkiksi esittävien taiteiden VOS-järjestelmä ja kuvataiteen puolella gallerioiden rahoituksesta käytävä keskustelu.”

Rautiaisen mukaan budjetin tukittu rivisysteemi estää rahanjaosta käytävän keskustelun kaikilla tasoilla, sekä taidekentän sisällä että eduskunnassa. ”Väitän, että vaikka peräänkuulutamme taidepoliittista keskustelua, niin emme oikeasti halua poliitikkoja päättämää ja setvimään esimerkiksi näiden lukkojen äärellä olevia kysymyksiä”.

Vaikenemista ja välttelyä

Rautiainen näkee myös taidekentällä vaatimuksia erilaisista mittareista ja kriteereistä, vaikka lähes kaikki kritisoivatkin mittaamista. Vaatimus mittareista syntyy haluttomuudesta käydä vaikeita keskusteluja ja tehdä hankalia päätöksiä. ”Taidekentän pitäisi ymmärtää tehdä ratkaisut itse, sen sijaan, että peräänkuuluttaa mittaamista ja sitä, että poliitikot tulisivat ja politisoisivat päätöksiä.”

”Taidekenttä välttelee vaikeiden kysymysten avaamista ja passiivisesti toivoo, että joku muu tekisi vaikeat päätökset.” Juuri vaikeneminen tekee tilaa mittaamiselle ja kentän ulkopuoliselle arvioinnille. Rautiainen toivookin taidepoliittista keskustelua, jossa kenttä itse politisoituu näkemään sisäiset ristiriitansa. ”Sisällöllinen taidepolitiikka olisi jatkossakin hyvä pitää kentän sisäisenä asiana. Eli valtiolle jää se rahanjakajan osa, joka sille taidepolitiikassa kuuluukin”

Niukkenevien resurssien jakaminen yhä useammalle on omiaan lisäämään Rautiaisen kuvailemaa trendiä, eli epäluuloisuutta eri toimijoiden välillä. ”Mutta rahoituksen uusjako on tabuaihe taidekentällä. Helposti ei ruveta vertailemaan tai arvioimaan, ainakaan julkisesti.”

”Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että vaikka Suomessa kuten muissakin Pohjoismaissa kirjallisuudella on vankka historiallinen erityisasema taiteenlajien joukossa, kun tarkastellaan taiteilijoiden ja taiteenalan saamaa tukea, niin eritysasemasta ei keskustella. Se ei ole poliittinen kysymys.”

”Jos politiikka on intressien sovittamista, tämän hetken taidepolitiikka on niukkenevien resurssien jakamisen yhteensovittamista” Rautiaisen mukaan juuri nyt pitäisi käydä vertailevaa keskustelua etenkin kentän sisällä. ”Ja tämä on se keskustelu, johon taidekenttä tuskin haluaa yhtään poliitikkoa mukaan.”

Instituutioiden asema on laeilla paalutettu ja ne ovat rakenteellistuneet osaksi järjestelmää. Vapaa kenttä joutuu siis aina ottamaan leikkaukset vastaan rajuimmin. ”Perusmalli on aina ollut, että vakiintuneet instituutiot pelastetaan ja vakiintumattomasta kentästä ei huolehdita samalla tavalla.” Vapaiden taiteilijoiden epävakaata asemaa korostaa myös taiteilijapalkan puute. ”Jos jotakuta pitää lyödä, niin heikkoja on helpompi. Ja niin kauan kuin me emme halua keskustella asiasta, näin tapahtuu jatkossakin.”

Mistä sitten pitäisi keskustella?

Rautiainen esittää taidekentälle kysymyksen: ”Jos hyväksymme sen, että taiteelle ei tule lisää resursseja, ja meidän tulee leikata ja muuttaa rakenteita, niin tuleeko muutosvoiman olla aktiivisemmin kentän sisäisen logiikan mukainen vai tuleeko sen vielä nykyistäkin vahvemmin olla osa yleistä yhteiskuntapolitiikkaa?”

Rautiainen vastaa esittämäänsä kysymykseen itse korostamalla, että kukaan muu kuin kenttä ei voi puolustaa sen itseisarvoa. ”Jos haluamme kunnioittaa taiteen itseisarvoa, muutoksen dynamiikan tulee lähteä kentän sisältä. Jos haluamme kunnioittaa taidekentän autonomiaa, niin niukkenemiskysymykset käsitellään kentän sisällä ja kentän tehtävä on päättää keneltä otetaan pois. Jos taas näemme, että taide on vahva talouden tai vaikka hyvinvointipolitiikan veturi, niin se viisaus asuu varmasti kentän ulkopuolella.”

Rautiainen täsmentää: ”Jos taidepolitiikasta tulee osa yhteiskuntapolitiikkaa, siitä seuraa, että jotkut ei taiteenalan asiantuntijat tekevät päätökset. Tai kuten tällä hetkellä, ei asiantuntijat, eli poliitikot allekirjoittavat hyvinvointiyhteiskunnan kaudella paalutetut kompromissiratkaisut. Ja paalutettu konsensushenki estää todellisen kamppailun resursseista.”

Rautiaisen mukaan tällä hetkellä ei oikeastaan tehdä taidepolitiikkaa. ”Olemme tulleet hetkeen jossa taidepolitiikkaa vältellään kaikilla tasoilla. Toisaalta samaan aikaan, meillä on hyvät mahdollisuudet poliittiselle taiteelle. Tässä ajassa taiteilijat osallistuvat aktiivisesti yhteiskuntapoliittiseen keskusteluun, ottavat kantaan ja tekevät poliittista taidetta, mutta eivät tee taidepolitiikkaa.”

Voidaan ajatella, että kentän sisäinen kamppailu sopii hyvin valtaapitäville, sillä keskenään kilpaillessa ei muisteta vaatia lisää rahoitusta. Tästä huolimatta Rautiainen suorastaan kehottaa kamppailuun. ”Jos kenttä ei käy näitä keskusteluja, niin ne käydään jossakin muualla. Mikään poliittinen puolue, ei edes Vasemmistoliitto tai Vihreät tule ja lupaa lisää ja pelasta taidekenttää.”

Rautiainen myöntää, että kamppailulla voi kuitenkin olla paljon ikäviä seurauksia. Hän kehottaakin kenttää ottamaan opikseen 1990-luvun laman jälkeisestä tilanteesta, jossa toimijat asettuivat kiivaasti toisiaan vastaan, esimerkiksi esittävän taiteen kentällä vapaat ryhmät ja laitokset asettuivat vastakkain. ”Nyt pitää pohtia miten kentän sisäinen kamppailu voitaisiin käydä niin, että syntyisi vähemmän ikäviä lieveilmiötä kuin silloin.”

Pitäisikö siis miettiä miten vähemmällä saadaan enemmän?

Rautiainen peräänkuuluttaa kentän sisäistä keskustelua, jotta edes tiedettäisiin mitä halutaan ja mihin pyritään. ”Pitää uskaltaa tunnustaa kentällä vallitsevat intressierimielisyydet ja tunnistaa mihin ne liittyvät.” Rautiaisen mukaan nyt pitää pohtia mikä on toivottu tila. ”Onko se kohtuullinen taloudellinen hyvinvointi jo kentällä toimiville? Vai se, että kentällä on mahdollisimman paljon toimijoita?”

”Jos kentän sisällä on eriäviä mielipiteitä, eli jos osa on sitä mieltä, että kentän pitää sulkeutua, jotta voidaan turvata kohtuullinen toimeentulo jo kentällä oleville, ja toiset taas sitä mieltä, että kentällä pitää olla mahdollisimman paljon taiteilijoita, niin sitten näitä erimielisyyksiä pitää sovittaa yhteen. Ja sen jälkeen pitää pyrkiä aktiivisesti toivottuun päämäärään.”

Rautiainen myöntää, että keskustelua on vaikea käydä rakentavasti. ”Piirit ovat pienet ja kaverit joutuvat kavereita vastaan. Kun keskustelua käydään yksilötasolla, joudutaan arvioimaan mikä on tärkeää ja mikä kiinnostavaa.”

Rautiainen ehdottaa provokatiivisesti, että jossakin tapauksissa pitäisi miettiä kentän sulkemista. ”Sulkumekanismit ovat tehneet esimerkiksi musiikinkentästä ja laitosteatterikentästä aika pärjääviä. Näiden kenttien sisällä on toistaiseksi aika paljon resursseja.”

”Niin ikävältä kuin se kuulostaakin, niin tällä hetkellä suosittelin sulkumekanismeja esimerkiksi helsinkiläiselle esittävän taiteen kentälle. Eli ei lisää toimijoita, jotta jo kentällä toimiville riittää edes jotakin jaettavaa.”

Rautiainen muistuttaa, että verrattuna muihin aloihin, taiteen kentälle on aina päässyt runsaasti nuoria tekijöitä. ”Jos tunnustetaan nykyinen yhteiskuntapolitiikka ja lisäksi taidetta ajatellaan työnä, niin se tuottaa välittömästi sukupolvikonflikteja. Jo kentällä olevien aseman voi pelastaa lisäämällä taidealojen nuorisotyöttömyyttä.”

Mutta onko se reilua tai edes toivottavaa?

”Pitää miettiä, onko vaihtoehtoja ja jos on, niin mitä ne ovat. Jos nähdään, että taidekentän ongelmat ovat köyhyysongelmia, niin ratkaisuksi voidaan tarjota esimerkiksi perustuloa, mutta sitten emme ole enää taidepolitiikan alueella. Se on sosiaalipoliittinen päätös, joka tosin olisi taidetyövoimalle varmasti positiivinen ratkaisu.”

Pauli Rautiainen on taidepolitiikan tutkija. Hän työskentelee Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiön erikoistutkija sekä yliopistotutkija perusoikeudet syrjäkunnissa -hankkeessa Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulussa. Rautiainen on Kulttuuripolitiikan tutkimuksen seuran puheenjohtaja. 

Eeva Kemppi on kriitikko, tuottaja ja esitystaiteilija. Hän kirjoittaa krittiikkejä esittävästä taiteesta, työskentelee tuottajana Esitystaiteen seurassa ja on Toisissa tiloissa -ryhmän aktiivijäsen. Kemppi valmistelee parhaillaan kirjaa Q-teatterista.

frontpageteaser: 
Millaista on suomalainen taidepolitiikka ja miten se on muuttunut viime vuosikymmenten aikana?
articleimage: