Scroll To Top

Taiteen puolueettomuuspolitiikkaa

Otso Kantokorpi

Kirjoitin nelisen vuotta sitten Yle:lle kolumnin, jossa arvioin puolueohjelmien kulttuuri- ja taidepolitiikan sisältöjä edellisten eduskuntavaalien alla. Tulos oli joltisenkin masentava. Tuolloin trendikkäitä ajatuksia ja ilmeisen hyviä keppihevosia olivat luova talous ja kulttuurivienti. Nyt molemmat taitavat jo olla kriisissä, eikä luova talous tarkoittanut koskaan käytännössä mitään muuta kuin pelimaailmaa.

Kokoomus aavisti jo tuolloin taiteen ja hyvinvoinnin suhteen,tällä hetkellä vallalla olevan trendin. Tosin vielä suppeasti – he liputtivat liikunta- ja kulttuurisetelin puolesta: ”Työnantajia voidaan kannustaa huolehtimaan työntekijöidensä voinnista ja jaksamisesta.” Kulttuuri oli siis kokoomukselle jotain, jonka avulla työntekijät jaksavat tehdä töitä työnantajilleen. Yhtä välineellistävä ja lattea oli Keskusta: se halusi ”jatkaa määrätietoisesti kulttuuriviennin kasvattamista ja edistää luovan talouden kasvua”. Puolue halusi myös ”edistää taiteen soveltavaa käyttöä poikkihallinnollisesti”. Vihreät kytkivät myös kulttuurin voimakkaasti talouskasvuun: ”Luovuudesta on tehtävä Suomen talouskasvun keskeinen perusta. Globaalissa maailmassa menestyvät ne, jotka pystyvät synnyttämään avoimen ilmapiirin luovuudelle ja uusille ideoille.”

Kuva: Marko Gylén

Demarit olivat varovaisia: ”Luovuudelle on annettava tilaa yhteiskunnan moniarvoisuuden turvaamiseksi. Kulttuuri ja taide tarjoavat elämyksiä kaikille ja työtä monille.” Samanlaista yleistä litaniaa tarjosi myös vasemmistoliitto: ”Taiteen on oltava vapaa poliittisista, uskonnollisista ja taloudellisista rajoituksista. Kaikilla on oltava mahdollisuus laadukkaaseen julkiseen kulttuuritarjontaan ja taideopetukseen.”

Ruotsalainen kansanpuolue sai omassa välineellistämisinnossaan aikaan surumielisen hymyn. Heidän mukaansa ”koulujen antamaa taidekasvatusta on voimistettava – taideaineet tukevat lukuaineiden oppimista”.

Eniten huomiota taiteeseen kiinnittivät perussuomalaiset, mikä myös herätti eniten yleistä keskustelua – ja tietenkin naurua: ”Perussuomalaiset kokevat suomalaisen kulttuuriperinnön säilyttämisen olevan ensisijaista postmodernin nykytaiteen tukemiseen verrattuna. Valtion myöntämiä kulttuuritukirahoja on ohjattava siten, että ne vahvistavat suomalaista identiteettiä. Tekotaiteelliset postmodernit kokeilut sen sijaan olisi syytä jättää taloudellisesti yksittäisten henkilöiden ja markkinoiden vastuulle.”

Päädyin neljä vuotta sitten humoristiseen noidankehään: ”Kai sitä on sitten mukauduttava luovaan talouteen. Ja onhan se oikeastaan minulle jo muutenkin tuttua: on oltava tavattoman luova, jotta saisi pidettyä taloutensa edes jossain kuosissa ja mahdollistettua siten luovana olemisen, jonka avulla saa pidettyä taloutensa edes jossain kuosissa...”

Aloin taas tehdä samanlaista kartoitusta. Ehdin lukea demareiden vaaliohjelman lauseen: ”Taide ja kulttuuri kuuluvat kaikille ja ovat tärkeä osa henkistä kasvua ja täysipainoista elämää.” Näin minäkin uskaltaisin sanoa, mutta oleellistahan olisi tuoda esiin se, millä nämä jalot perusajatukset käytännön politiikan tasolla toteutetaan. Siitä en löytänyt mitään konkreettista. Sitten yritin etsiä kokoomuksen kulttuurivaltuuskunnalta mielekästä sanottavaa, ja kun klikkasin kokoomuksen kulttuuripoliittisen ohjelman auki, vastaus oli ”Not found – Error 404.” Yritin googletella ja löysin vain arkistoituna ohjelman, joka on hyväksytty puoluevaltuuston kokouksessa 17.4.1985. Hyvä taidehan ei tunnetusti vanhene, mutta en jaksanut ryhtyä lukemaan 30 vuotta vanhaa ohjelmaa, vaikka tunnustaudunkin usein nostalgikoksi. Kristillisdemokraattien sivulta haut “kulttuuri” ja “taide” eivät tuottaneet lainkaan tulosta. Arvasin kuitenkin sen, että pdf:t eivät ole mukana haussa, ja niinpä avasin dokumentin Rohkeus rakentaa tulevaisuutta – Eduskuntavaaliohjelma 2015. Siinä ei mainittu sanaa “taide” kertaakaan, eikä kulttuuripolitiikastakaan sanottu varsinaisesti mitään. Samoin kävi perussuomalaisten kanssa, mutta ehkä sieltä on vielä tulossa jytkäyttävä kulttuuripoliittinen ohjelma – toistaiseksi sivuilla oli vain maaseutuohjelma, maahanmuutto- sekä puolustuspoliittinen ohjelma.

Kuva: Marko Gylén

Mutta on tilanne muuttunutkin jonkin verran. On kaksi puoluetta, jotka kiinnittävät aidosti huomiota taiteeseen – muun vaikeasti määriteltävissä olevan tai jopa semanttisesti tyhjentyneen “kulttuurin” lisäksi. Molemmat tekevät myös harvinaisen eron taide- ja taiteilijapolitiikan välillä. Vasemmistoliitto ja vihreät ovat ainoat puolueet, jotka ovat taiteen lisäksi kiinnostuneita myös taidetta tuottavista henkilöistä, taiteilijoista, ja esimerkiksi heidän sosiaali- ja eläketurvastaan. Molemmat ovat myös tajunneet, että taiteilijaa on vaikea pakottaa yrittäjäksi. Vasemmistoliitto: ”Työttömyysturvan ehtoja on kohtuullistettava niin, että taiteilijat tulevat lähtökohtaisesti tulkituksi kohdelluksi muuna kuin yrittäjänä. […] Taiteilijoille, kulttuurityöläisille ja luovien alojen ammattilaisille on maksettava työstään elämiseen riittävä toimeentulo. Kulttuuriväen sosiaali- ja eläketurva on nostettava työelämän yleiselle tasolle.” Vihreät: ”Työvoimaviranomaisten edellytyksiä neuvoa ja ohjata taiteilijoita tulee kehittää siten, että taiteilijoilla on mahdollisuus löytää tilanteeseensa parhaiten sopiva toimeentulon muoto. Esimerkiksi yritysmuotoinen toiminta ei sovellu kaikille taiteenaloille, mutta toisiin se on luonteva ratkaisu.”

Yksi hiertävimmistä tosiseikoista taiteen ja puoluepolitiikan välillä on se, miten vasemmistolaista – tai ehkäpä vihervasemmistolaista – taide todellisuudessa on, vaikka se on aina tavalla tai toisella ollut myös vallan ja rahan välineellistettävissä ja on sitä edelleenkin. Tämä on asia, josta on ilmeisen vaikea puhua, mutta ehkä juuri siksi siitä pitäisikin yrittää avoimesti puhua.

Ei ole perussuomalaista taidetta – lukuun ottamatta puolueestaan erkaantuvaa Juha Väätäistä, ja hänkin on harrastelijataiteilija. Ei ole kokoomuslaista taidetta – lukuun ottamatta Osmo Rauhalaa, ja hänkin taitaa tunnettuna jokisimpukkasuojelijana ja luomuviljelijänä olla arvoiltaan vihreä vaikka kaveeraakin mieluusti kauppakamarilaisten kanssa. Ei ole keskustalaista taidetta. Kristillistä taidetta toki on, mutta suurin osa siitä elää käyttötaiteena varsinaisen taidemaailman ulkopuolella ja sen suurin sankari Jeesus on hänkin varsin vasemmistolainen.

Teemu Mäki on kuvannut tilannetta osuvasti Ruukussa (2/14): ”Äärimmäisen karkeasti yleistäen voi todeta, että valtaosa nykytaiteesta on vasemmistolaista, sillä yleensä se esittää ihmiset hauraampina, vähemmän autonomisina, vähemmän rationaalisina, vähemmän oman itsemme herroina ja rouvina ja väittää meidän olevan enemmän toistemme ja kuolevaisuutemme armoilla kuin kulutuskapitalismi olettaa, vaatii, toivoo tai uskottelee meidän olevan.”

Taiteen vasemmistolaisuudesta puhumisen vaikeus selittyy osin sillä, että taideväki saa elantonsa myös porvareilta. Miksi porvarit haluaisivat rahoittaa sellaisia tahoja, jotka kertovat avoimesti olevansa vasemmistolaisia? Sellaisia ihmisiä, jotka haluavat kulutuskapitalismin, kasvun ja tuottavuuden sijaan tasa-arvoista hyvää elämää ja aineettomia arvoja, jotka pohjaavat kestävään kehityksen.

***

Kuva: Marko GylénEnsin on opittava perusasiat. On palattava perustuslakiin, jonka 16. pykälän mukaan ”tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu”. Olemme epäilemättä kohtuullisen yksimielisiä siitä, mitä taide on. Mutta mitä on “vapaus”? Ja mitä on “turvaaminen”? Näistä asioista olisi syytä käydä laajempaa keskustelua, ja ne myös johtavat nopeasti taiteilijapolitiikan alueelle. Minä ainakin uskon, että taiteen vapaus turvataan keskeisesti turvaamalla taiteilijan vapaus ja siihen liittyvät taiteellisen työn edellytykset.

Eija-Liisa Ahtila on juuri (11.2.) todennut kolumnissaan Taiken sivuilla: ”Kuvan avulla artikuloimme ympäröivää todellisuutta merkitykselliseksi. Se, millaisen kuvan sallimme ja mitä suosimme, on poliittinen valinta.” Ahtilan mukaan ”keskeisiä kysymyksiä ovat, kenen maailmankuvia esitetään, kuka saa käyttää kuvaamisen ja määrittelyn valtaa, tai kenellä on oikeus ja mahdollisuus olla osa tätä esittämisen toimintaa ja kuka ja kenen kulttuuri kelpuutetaan näkyväksi.”

Perustuslaillinen ilmaisunvapaus ei toteudu, jos sitä ei mahdollisteta. Perustuslaki ei perustu vahvemman lakiin. Jos lähdemme taide- ja taiteilijapolitiikassamme esimerkiksi yrittäjyydestä, missä prosessissa linjauksiltaan ailahteleva OKM:kin on väliin ollut voimakkaasti mukana, kavennamme vapauden mahdollisuuksia. Aivan vastaavasti taiteen tukeminen vientituotteena, mitä myös OKM:ssä aikoinaan voimakkaasti intoiltiin, tuottaa sisällöllistä – joskin vaikeasti osoitettavissa olevaa – ohjailua, joka on perustuslain hengen vastaista.

Nyt tuntuu käyvän niin, että taiteen hyvinvointivaikutukset nousevat seuraavaksi trendiksi tukikohteita haarukoitaessa. Olen itsekin ollut yhteistyössä erään sairaalan gallerian kanssa jo kohta 15 vuotta, ja olen varsin innostunut palautteesta. Taiteen hyvinvointivaikutuksista on jo runsaasti tieteellistä näyttöä. Vaarana on kuitenkin se, että taiteen muutenkin liian vähäisistä tuista tullaan lohkomaan osa hyvinvointihankkeille. Vaikka taiteen tuotoksia voidaankin välineellistää monin tavoin, on syytä taata ensin sen vapaus. Taidetta voi käyttää ja mielestäni pitääkin käyttää hyvinvointipalvelun tavoin, mutta itse alkutuotanto on syytä turvata välineellistämättä ihan luomuna. Jos OKM esimerkiksi aikoo tukea taidetta sosiaali- ja terveyshuollon lisäpalveluna, on syytä kehitellä uusia tukimuotoja vanhojen lisäksi, vanhoja leikkaamatta. Tai ehkä olisi parempi jättää näiden asioiden hoito kokonaan STM:lle. OKM voisi uskaltautua miettimään taiteen mahdollista itseisarvoa ja olla ylpeä tontistaan.

Jos haluamme demokraattisena maana taata taiteen vapauden ja kelpuuttaa kaikkien kulttuurin näkyväksi, on meidän tuettava taidetta ehdoitta ja monipuolisesti sekä otettava tyynesti vain riski ja sallia myös epäonnistuminen – näin liike-elämässäkin tehdään.

Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancekriitikko ja vasemmistoliiton ehdokas eduskuntavaaleissa 2015, mutta hän ei ole ollut mukana laatimassa puolueensa kulttuuripoliittista ohjelmaa.

articleimage: 
Kuva: Marko Gylén
Kuva: Marko Gylén
Kuva: Marko Gylén