Scroll To Top

Keskustalainen taide?

Teksti: Risto Autio
Kuvat: Risto Aution kotiarkisto

Nykyistä Suomen Keskustaa ei taide-puolueena tunneta muuten kuin surullisen kuuluisista vaalirahasotkujen taulukaupoista.

Kun sijoitan itseni taiteilijana keskustalaiseen viiteryhmään, sisälläni kuohuu. Kansanedustajaehdokkaana olin vain julkkis – en edes taiteilija, politiikan osaajasta puhumattakaan. Ehdokkaana jouduin välittömästi sivuraiteille. Sain potkut Yleisradiosta neljä kuukautta ennen vaaleja. Keikat peruuntuivat, olin yhtäkkiä työtön, vailla toimeentuloa. Ja kun tulin valituksi, sekä lehdistö että edustajakollegat ilmaisivat identiteettini samoin kuin ihmiset kadulla: Kotikadun Hanneshan se siinä! Lukijoissa on varmasti niitä, jotka eivät TV-1:n Kotikatu-sarjaa seuranneet. Näyttelin sarjassa ja olin yksi sen kirjoittajista. Olen ohjannut ja kirjoittanut lukuisia kuunnelmia, näytelmiä ja tv-ohjelmia. Koulutukseltani olen näyttelijä, teatteritaiteen maisteri.

Risto ja Simo Autio.

Politiikkaan en lähtenyt kulttuurin vuoksi. Isäni sairastui alzheimerin tautiin ja hoidin häntä kotona. Omaishoitajuus teki minusta sosiaalipoliitikon. Valitsin Keskustan puolueekseni asuinpaikkani ja perhetaustani vuoksi. Tulin valituksi Eduskuntaan ensi yrittämällä Etelä-Hämeen vaalipiiristä. Seuraavissa vaaleissa tipuin ja sen jälkeen on ollutkin aikaa miettiä, mitä tuli tehtyä. Miksi keskustalainen taiteilija ei ole uskottava poliitikko tai miksi taiteilija ei ole uskottava keskustalainen?

Teollisen yhteiskunnan murros 1800-luvun lopussa synnytti vastakkainasettelun suomalaiseen yhteiskuntaan. Työväestö alkoi ajaa omia etujaan, omistava luokka puolustaa itseään, valtaansa ja omaisuuttaan. Sosialismin aate huusi vallankumousta ympäri Eurooppaa. Suomessa lakot johtivat mellakoihin ja väkivaltaan. Kun Venäjä hävisi yllättäen sodan Japanissa 1905, se ajautui ensimmäiseen vallankumoukseensa. Maa sai uuden valtiomuodon eli perustuslaillisen monarkian, duuma perustettiin. Suomelle muutokset merkitsivät sortokauden päättymistä ja oman parlamentaarisen muodon valmistelua. Uudet valtiopäiväsäännöt julistettiin 1906. Vaalit pidettiin 1907.

Tähän murrokseen ajoittui myös Maalaisliiton synty. Eduskuntaan valitusta laihialaisesta Santeri Alkiosta, joka erosi ensin liberaalisesta Nuorsuomalaisesta Puolueesta, tuli nykyisen Suomen Keskustan edeltäjän Maalaisliiton ideologi, liikkeen sielu, pitkäaikainen poliitikko ja kirjailija. Alkion ihanteita olivat maaseudun väestön sivistäminen, itseopiskelu, nuorisosta huolehtiminen ja kulttuuritoiminta.

Puolueen perustamisella Santeri Alkio pyrki estämään maaseudun väestön yhdistymisen sosiaalidemokraattiseen liikkeeseen, mutta myös ajamaan itsenäisen Suomen asiaa ja edistämään demokratiaa.

Maailmansodan puhjettua 1914 sotatoimet ylsivät heti myös Suomeen, johtaen Kansalaissotaan. Itsenäistyminen ei muuttanut poliittisia asetelmia, päinvastoin. Punaiset olivat entistä punaisempia ja voittajat valkoisia porvareita. Mutta Suomessa oli paljon ihmisiä, jotka eivät työskennelleet tehtaissa tai olleet rikkaita, he olivat tavallisia suomalaisia maaseudun ihmisiä, jotka tarvitsivat omat edunvalvojansa. Niitä eivät olleet Lapuan liikkeen tai Isänmaallisen kansanliikkeen eli IKL:n muiluttajat, jotka vastustivat kommunismia henkeen ja vereen ja yrittivät kaataa Suomen laillisen hallituksen. Oikeistoradikaaliliike menetti maltillisen porvariston sekä maalaisliiton luottamuksen, työväen puolueista puhumattakaan.

Toinen maailmansota yhdisti suomalaisia, mutta vanhat poliittiset asetelmat eivät muuttuneet. Neuvostoliiton voitto Suomesta merkitsi kielletyn kommunistisen puolueen vapauttamista ja niin SKP:sta tuli kymmenien tuhansien suomalaisten etujärjestö. Kun SKP liittyi Suomen Kansan Demokraattiseen Liittoon, SKDL:sta tuli heti Eduskunnan suurin puolue vuonna 1946. Tämä toistui vuosina 1958–62. SKP:n jäsenistä monet olivat entisiä punavankeja, jotka vapautuivat puolueen laillistamisen myötä. Tietysti näillä ihmisillä oli isoja tarinoita kerrottavanaan ja kansan syvien rivien sympatiat puolellaan. Nykytermein: matskua taiteeseen.

Sodan jälkeinen Suomi kasvoi ja kansainvälistyi kohisten. 1966 ensi-iltansa saanut Ylioppilasteatterin 40-vuotisjuhlanäytelmä Lapualaisooppera repi taas kansaa erilleen, teos muistutti liian läheisesti oikeistoradikaalien väkivaltaisuuksista Lapuan liikkeen toiminnassa. Ja koska musiikkinäytelmässä kommunisteista tehtiin pasifisteja, provosoitu kulttuurikeskustelu oli valmis. Kaiken kukkuraksi näytelmän kirjoittaja Arvo Salo valittiin ensi-iltapäivänä eduskuntaan. Taiteilijoilla oli nostetta politiikassa. Ehkä on liian suoraviivaista vetää johtopäätös, että Lapualaisooppera jakoi Suomen, mutta poliittisesti aktivoitunut teatteriväki sai julkisuutta ja nosti tekijöiden itsetunnon korkealle. Uho oli kova. Kommunistien keskuudessa taistolaisuus levisi ryminällä ja Neuvostoliittoa jumaloitiin ainoana oikeana maana elää. Yhtä lailla kuin kansan, Lapualaisooppera jakoi taiteilijat eri leireihin.

Näytelmä: Vaaran vuodet eli Peppone on aasi, TEAK -83, ohjaus Hanno Eskola, kuva Jouko Leskelä, kuvassa seisomassa Risto Autio.

Kansainvälisessä nuorisovallankumouksessa, hippiliikkeessä oli tilaa mihin piiloutua; sai soittaa rokkia, ajaa prätkillä, polttaa pilveä tai tehdä politiikkaa. Länsi-maailmaa potki persuuksille rock-, rauha- ja rakkausaate. Politikointi levisi myös kouluihin. 70-luvulla Teiniliitto oli voimissaan, kouluneuvostoissa kamppailtiin ääriteemoin. Sadantuhannen levikin Teiniliitto-lehdessä riemuittiin, että se oli ainoa aviisi, joka pystyi julistamaan vasemmistoaatetta suomalaisiin porvarikoteihin. Oppilaista monet kantoivat rinnassaan joko punaista kommari- tai keltaista Ole Porvari -nappia. Ne, jotka eivät kantaneet nappeja, olivat ihmeissään — ja luusereita.

Kulttuurivallankumous epäonnistui. Taistolaistaiteilijoiden sokea Neuvostoliiton ihannointi jakoi kansaa niin vasemmiston, taiteilijoiden itsensä ja tavallisen kansan kesken. Ja kun Neuvostoliitto ja itäblokki hajosivat, murenivat myös suomalaisen taideradikalismin perustat. Taistolaisuudesta on tehty muistelmia ja tutkielmia, niitä kelpaa lukea.

Omaa, itsenäisen maan kulttuuria on nyt luotu vajaa sata vuotta ja yhä seisomme samanlaisessa poliittisessa asetelmassa. Vasemmisto, keskusta, oikeisto, ja muutama muu puolue, jotka löyhästi sijoittuvat kolmikarttaan riippuen ajasta ja teemoista.
Aktiiviset politisoinnin vuodet leimaavat suomalaista taidekäsitystä.

Vasemmisto rokkaa, runoilee, maalaa, kirjoittaa ja kuvaa pienin varoin yhteiskunnan tuella, poikkeuksena kunnalliset teatterilaitokset. Vasemmistotaiteilijat ovat määritelleet itsensä älymystöksi. Vasemmistolainen taiteilija on poliitikko jo itsessään, tai kääntäen vasemmistolainen poliitikko on taiteilija. Ikään kuin taidekenttä olisi vain vasemmistolaisten temmellyskenttää. Näin, vaikka entiset stallarit ovat hiljaa kuin hiiret.

Julkiporvaritaiteilija sen sijaan on rohkea uhmaaja, vastarannan kiiski, joka haluaa julistaa vastavoimaa. Ei niinkään taiteessaan vaan puolustaakseen omistavan luokan etuja. Porvarien taidekenttää ovat elitistiset ooppera, baletti, sinfoniamusiikki, arkkitehtuuri, muotoilu, Kansallisteatteri, eli kaikki korkeakulttuuri, missä raha viihtyy ja jota raha ruokkii.

Parlamenttibändi -08. Kuvassa: edessä Mikko Alatalo kitara, laulu (Kesk), Tuula Peltonen laulu (SDP), Lyly Rajala rummut (Kok). Takana Markku Pakkanen basso (Kesk), Risto Autio kitara. laulu (Kesk). Kuvasta puuttuvat Minna Sirnö laulu (Vas) ja Jutta Urpilainen piano (SDP)

Keskustalainen taidekäsitys puolestaan on alkiolaisen jäyhä tavan kansan sivistämisen missio, jota varten on perustettu muun muassa Maaseudun Sivistysliitto. MSL on aikuiskasvatuksen ja kulttuuritoiminnan piirissä toimiva valtakunnallinen vapaan sivistystyön järjestö. Sen tavoitteena on edistää tasa-arvon, ihmisyyden ja maaseutukulttuurin päämäärien toteutumista. MSL:n kulttuuritoiminta on hyvin vireää ja kansainvälistä. Yllättävää on marginaaleissa tapahtuva taidetoiminta, mutta vain otsikkotasolla. Käytännössä toiminta tarkoittaa lasten-, vanhusten ja vajaakykyisten taideaktivointia. Siinä ei ole mitään pahaa, päinvastoin, mutta toiminnan vertaaminen ammatilliseen taidetoimintaan ei ole relevanttia.

Suomalaiset taiteilijat potevat edelleen 60-luvulla alkaneen kulttuurivallankumouksen jälkeistä krapulaa. Harva tekee nykyään politiikkaa politiikassa. Ehkä on opittu, että yhteiskunnallisiin epäkohtiin voi parhaiten tarttua omalla osaamisella eli taiteen keinoin. Osoitetaan ongelma ja luotetaan katsojan, kuulijan, lukijan päättelykykyyn. Taiteen keinoin voidaan käsitellä yhteiskuntaan liittyviä epäkohtia hyvinkin syvältä raapien.

Mutta kansa tietää ja muistaa. Suomalaisen taiteilijapoliitikon osaamista ja motiiveja epäillään. Häntä kutsutaan säälittä julkkikseksi, jolla ei voi olla muita tavoitteita kuin raha tai lisäjulkisuus. Valtaa hänelle ei hevillä suoda. Että taiteilijako olisi yhteiskunnallisten asioiden hoitamisessa jotenkin tyhmempi kuin muut kansalaiset? Tai, että puoluevalinnallakin olisi merkitystä poliittisen uskottavuuden luomisessa? On sillä. Keskustalainen julkitaiteilija ei ajele moottoritiellä, hän tarpoo sen keskihetteikössä. Tai seisoo pellossa. Jossain syrjässä. Tekemässä ITE-taidetta.

Kirjoittaja on teatteritaiteen maisteri ja näyttelijä. Hän toimi Keskustan kansanedustajana vuosina 2007–2011.

articleimage: 
Kuva: Pirkko Kanervisto.
Risto ja Simo Autio.
Näytelmä: Vaaran vuodet eli Peppone on aasi, TEAK -83, ohjaus Hanno Eskola, kuva Jouko Leskelä, kuvassa seisomassa Risto Autio.
Parlamenttibändi -08. Kuvassa: edessä Mikko Alatalo kitara, laulu (Kesk), Tuula Peltonen laulu (SDP), Lyly Rajala rummut (Kok). Takana Markku Pakkanen basso (Kesk), Risto Autio kitara. laulu (Kesk). Kuvasta puuttuvat Minna Sirnö laulu (Vas) ja Jutta Urpilainen piano (SDP)