Scroll To Top

Taidepolitiikan kohtalosta

Teksti ja kuvat: Marko Gylén

Länsimaiden historiassa taide on ollut sangen merkillisessä suhteessa yhteiskuntaan. Se on ollut voima, jonka totalitaristisetkin yhteiskunnat ovat halunneet valjastaa valtaansa tukemaan. Myös nykydemokratian kehitys on nojannut taiteeseen, yhtäältä kaikenlaiseen ilmaisunvapauteen ja toisaalta kansan sivistyneisyyteen, mikä on tarkoittanut muun muassa yhtäläistä oikeutta taiteen kokemiseen. Taide on myös ollut mukana muokkaamassa taloutta: voi ajatella, että nykyisen keskiluokkaisen kulutusmuotikulttuurin juuret ovat siinä, miten porvaristo on aikoinaan pyrkinyt ilmaisemaan sivistynyttä makua ostamalla ja omistamalla taideteoksia.

Silti nykyisessä demokratiassa taide usein mielletään jotenkin marginaaliseksi tai yhteiskunnassa ylimääräiseksi. Vaikkei sitä sanottaisi ääneen, poliittisten päätösten taustaoletuksena tuntuu usein olevan, että taide on pelkkää korkealentoista viihdettä, johon sitten on enemmän tai vähemmän varaa. Taide ei ole enää perusta vaan yksi kiva päämäärä muiden joukossa, jotain ylellisyyttä siellä Maslow’n tarvehierarkian huipulla. Taiteen nykyinen yhteiskunnallinen asema on siis jotenkin ristiriitainen suhteessa historiaan. Pitäisikö nykyisen arkipolitiikan suhtautua taiteeseen jotenkin perustavasti toisin? Vai onko maailma vain muuttunut?

1. Taide on politiikkaa ja historiaa

Historia, politiikka, uskonto ja kulttuuri määrittävät toisiaan. Taiteen kohdalla nämä suhteet kuitenkin muuttuvat sameammiksi tai sakeammiksi. Missä määrin tunnemme historialliset yhteiskunnat nimenomaan taiteen kautta? Onko kyseessä jopa kehäpäätelmä: meidän näkökulmastamme katsottuna taide näyttää näytelleen merkittävää osaa historiassa täsmälleen siksi, että menneistä kulttuureista on meille säilynyt nimenomaan taideteoksia ja monumentteja? Vai onko asia toisinpäin: syntyäkseen ja pysyäkseen pystyssä jokainen yhteiskunta tarvitsee jonkinlaista jäsentymistä ja itseymmärrystä, ja se, mitä nimitämme taiteeksi – yhteisön itseilmaisua elämän suurten kysymysten edessä – on yksi keskeinen tekijä tässä organisoitumisessa? Tai onko peräti niin, kuten Martin Heidegger sanoo, että taide perustaa historian?

Nämä kysymykset voi tiivistää katharsis-käsitteen ympärille. Aristoteleen Runousopin mukaan katharsis on puhdistava tai vapauttava kokemus, jonka yleisö kokee samastuessaan näytelmän henkilöhahmojen traagisiin ja kohtalollisiin ratkaisuihin ja näiden ratkaisujen kautta tapahtuvaan, usein yllättävään muutokseen ihmisen itseymmärryksessä. Tällä on kasvattava vaikutus. Ihminen ymmärtää kohtalollisten ratkaisujen peruuttamattomuuden ja siten ihmisen epävarman osan hyvän elämän tavoittelussa.

Toisaalta, Platonin Sofisti-dialogin mukaan, katharsis on puhdistava ja vapauttava oivallus, johon päästään filosofisen dialogin avulla. Siinä henkilö tajuaa katharttisesti oman tietämyksensä rajat ja nimenomaan sen, että ei tiedä, vaikka luuli tietävänsä. Platonin filosofiassa tällainen ei-tietämisen oivallus liittyy tietoon hyvästä sinänsä ja kasvatukseen. Siten katharsis-kokemus on edellytys onnellisuudelle ja hyvälle elämälle, ja vain sen kautta ihminen voi kasvaa poliittiseen vastuuseen kykeneväksi ja hyväksi hallitsijaksi, siis sellaiseksi, joka pystyy tekemään kohtalollisia ja historiallisia ratkaisuja. Tunnetusti Platon suhtautuu kuitenkin taiteeseen epäluuloisesti eikä oikein edes käsittele sen mahdollista katharttisuutta samalla tavalla kuin hänen oppilaansa Aristoteles.

En ryhdy tässä ratkomaan Aristoteleen ja Platonin katharsis-käsitteiden suhdetta (työstän sitä parhaillaan toisaalla), vaan hahmottelen hieman, millaisena taiteen, politiikan ja historian suhde tässä näyttäytyy. Puhdistuminen tarkoittaa tässä kontekstissa jonkinlaista arkitodellisuuden kohtaamista nimenomaan sellaisena, ettei siinä ole valmiita vastauksia sille, mitä pitäisi tehdä, mitä olisi hyvä elämä tai miten yhteiskunnan tulisi jäsentyä. Elämän mielekkyys loistaa poissaolollaan, mutta juuri siksi se näyttäytyy etsittävänä ja tehtävänä, rakennettavana ja jäsennettävänä. Valmiiden vastausten puute tarkoittaa vapautta vastata radikaalisti itse, omilla ainutkertaisilla ratkaisuilla. Tämä on taiteen ja politiikan yhdistävä ilmiö, niiden yhteinen ydin.

Taide, etenkin kreikkalainen tragedia, pyrkii ja pystyy tuomaan esiin, millainen henkilökohtainen ja itseä muuttava haaste tämä on. Politiikka taas on tämän haasteen kohtaamista yhteiskuntaa määrittävällä ja historiaa muodostavalla tasolla. Länsimaiden historiassa nämä käsitykset ovat kietoutuneet toisiinsa, merkittävältä osaltaan myös sen vuoksi, miten Platonia ja Aristotelesta on tulkittu toisinaan puutteellisemmin ja toisinaan uudistavammin. Länsimaiden historiaa on pitkälti jäsentänyt pyrkimys katharttiseen poliittiseen vapauteen, mutta välillä se on ollut suorastaan vapautumista pois antiikin filosofian ainaisesta uudelleen tulkinnasta ja sen tuomasta itseymmärryksestä — kuin siihen ei koskaan olisi pitänyt sotkeutua. Taiteella taas on ollut osansa tässä. Se on juhlistanut monumentaalisilla rakennelmillaan vapahdusta ja runoillaan itkenyt vapautumisen vaikeutta.

Länsimainen nykytaide on kuitenkin erilaista. Siinäkin on kenties kyse vapaudesta, mutta sen puoleen ei käännytä enää sankoin joukoin eikä sen anneta määrittää yhteiskunnallisen vapauden suuntaa. Vapaus tuntuu olevan toisaalla, kulutuspäätösten valintamyymälävapaudessa sekä lomamatkojen ja viihteen eskapismissa. Meistä ei ehkä edes jää tuleville polville monumentteja ja runoutta, vaan mainoksia, muovia ja ilmastonmuutos. Tämä vastakkainasettelu nykyisen ja menneen taiteen välillä sekä toisaalta nykyviihteen ja nykytaiteen välillä voi kuitenkin olla näköharhaa. Se, mitä nyt pidämme taiteen historian merkkiteoksina, on aikanaan ollut arkisempaa ja käytännöllisempää sekä liittynyt yhtä ongelmallisiin valtarakenteisiin kuin oma luonnon tuhoamisemme. Kenties Nike-lenkkitossu on taiteellinen ja taidehistoriallinen ”totuus” meidän yhteiskunnastamme samassa mielessä kuin Samothraken Nike-veistos aikansa kulttuurista. Taide-käsite ei ole ilmiselvä ylihistoriallinen silta eikä taiteen suhde kunkin ajan tai kulttuurin omaan historiallisuuteen ole sama. Ehkä on väärin etsiä samastusta ylipäätään. Ehkä ero on yhteismitaton.

Vai voisiko tässä historiallisen vyyhdin purkamisen ja itseymmärryksen kysymyksessä palata politiikkaan? Miten nykydemokratia suhteutuu taiteeseen?

2. Demokratia

Ilmaisunvapaus on demokratian perustassa. Kyse ei ole vain mielipiteen ilmaisemisesta ja sananvapaudesta. Tämä tarkoittaisi, että demokraattisen ilmaisun kaava olisi jo etukäteen päätetty: ihmisillä on mielipiteitä ja ne pitää saada sanoa vapaasti. Demokratian ytimessä on myös se, että tämän kaavan ohi saa puhua.

Ei ole olemassa vain mielipiteitä eikä ilmaisemisen vapaus koske vain niitä. Tämä olisi liian relativistista, kenties jopa nihilististä. On myös argumentteja ja ajatuskulkuja ja ne voivat olla hyviä tai huonoja, eivätkä kaikki mielipiteet ole yhtä hyvin perusteltuja. Lisäksi on myös erilaista ja eritasoista retoriikkaa mielipiteiden ilmaisuissa ja taustaoletuksissa. Retoriikka on mukana siinä, ketkä puhuvat ja pääsevät ääneen ja siinä, mitä puheella halutaan saada aikaan, ja joskus sen ilmeistä sisältöä vastaankin. Eikä ole radikaalisti ”omia” mielipiteitä sikäli, että perustelut ovat aina suhteessa muiden mielipiteisiin ja lopulta siihen, millaiseksi yhteinen kieli ja kielelliset konventiot piirtävät maailman. Silti kaikki mielipiteet ovat radikaalisti omia, sillä yksilö on niihin sitoutunut, omia lähtökohtiaan korostaen, ja ne ovat osa yksilön ymmärrystä ja maailmassa muiden kanssa olemista, ja vasta tämä tekee niistä mielipiteitä, näkemyksiä ja argumenttejakin, eli jotain, jonka kanssa keskustella.

On siis olemassa tämä kummallinen asia, yhteiskunnallinen keskustelu. Se ei useinkaan vain lausu väitteitä siitä, miten yhteiskunnasta tulisi parempi, vaan on aktiivista toimintaa yhteiskunnassa. Toimintaa sanoilla. Laajasti ottaen se on yhteiskunnan mielekkyyden muodostamista, historiallisten ratkaisujen tekemistä siellä, missä yhteiskunta kohtaa ratkaisemattoman. Se on osallistumista sinänsä. Hiekkalaatikko.

Demokratian ajatus ei siis ole vain se, että vapaista mielipiteistä valitaan enemmistöpäätöksellä se, mikä on yhteiskunnalle parhaaksi. Demokratian ajatus on syvemmällä, siinä, että jo osallistuminen kieleen ja todellisuuden jäsentämiseen yhteisellä kielellä, on yhteiskunnan muuttamista. Jokainen osallistuu kielen vähittäiseen muuttamiseen, ajattelutapojen suuntaamiseen, joten jokainen osallistuu jo yhteiskuntaan. Demokratia on vain keino suojata tämä rakenne. Näin se on sellainen yhteiskunnaksi jäsentymisen tapa, joka oikeuttaa itsensä.

Tämä ei tietenkään tapahdu vain jonkin yhden yhteisen luonnollisen kielen kautta, vaan yhteiskunnassa on jatkuvasti meneillään eri kielten ja ilmaisukeinojen keskustelu. Todellisuus jäsentyy moninaisin keinoin ja joskus on jopa vaikea erottaa viestinnällistä ilmaisua ja todellisuuden fyysistä muuttamista. Arkkitehtuuri rajaa liikkumatilaa aivan suoraan, mainokset muokkaavat sosiaalista todellisuutta ja pörssiyhtiön osavuosikatsaus aiheuttaa työttömyyttä. Poliittinen puhekaan ei ole vain oman yhteiskuntanäkemyksen kommunikointia muiden tietoon, vaan tosiasioiden asettamista vastakkain.

Taide on tässä mielessä erityisasemassa. Taiteen voi nähdä näiden jäsennyskeinojen kokeilevana avaamisena. Siten se on keskustelun perustassa.

Taide ei vain kysy, kritisoi ja esitä vaihtoehtoisia hahmottamistapoja. Taide antaa ylipäätään äänen ja kiinnittää huomiota johonkin, joka on aiemmin ollut miltei olematonta. Taide purkaa totuttua ajattelutapaa tai puuttuu suoraan aistimuksiin, tilaan ja aikaan ja niiden mielekkyyteen. Se, mikä oli mielekästä, ei enää sitä ole, vaan mielekästä on nyt kysyä, mitä mieltä asiassa lainkaan on. Eikä vain kysyä vaan kohdata tyrmistyttävä todellisuus. Taide ja politiikka kohtaavat tässä toisensa. Ranskalainen nykyfilosofi Jacques Rancière onkin puhunut siitä, miten politiikan perustassa on erimielisyys tai mielekkyysero siitä, mitä aistitaan ja miten aistimukset jäsentyvät.

Pääministerimmekin on hiljattain valitellut liiallista konsensusta. Todellisuudessa hän kuitenkin valittelee juuri sitä erimielisyyttä, joka hallituksessa vallitsi, liiallista erimielisyyttä joka pakotti kompromisseihin eli hänen kielellään ”konsensukseen”. Voi olla, että hän on sikäli oikeassa, että kompromissit ovat usein se kaikkein huonoin vaihtoehto, sillä niissä yhdistyvät usein vain vaihtoehtojen huonot puolet. Kuitenkin molemmat tavat tehdä politiikkaa, yhtäältä vallitseva kompromissien tekeminen ja toisaalta Stubbin toivoma kokoomuslaisen ideologian omaksuminen realiteetteina ja muiden kantojen syyllistäminen, ovat yhtä etääntyneitä perustavasta erimielisyydestä. Ne eivät aseta kyseenalaiseksi politiikan muotoa kuin retorisesti oikeuttaakseen oman kantansa. Ne eivät ole itsetietoisia, kohtalollisesti vastuullisia, eivätkä kaikkia osallistavia. Ne ovat vain eri tapoja, joilla poliittiset ideologiat voivat komentaa todellisuutta kuvaamakseen. Ne eivät ole toimintaa.

Oikeastaan juuri taide kohtaa sen paradoksin, että tärkeää ei ole, mikä ideologia tai tosiasiaväite on todenmukaisin sisällöltään, vaan mitä väitteillä ja kaikella ilmaisulla lopulta tehdään. Taide pöyhii retoristen vaikuttamiskeinojen perustaa ja tosiasioiden kohtaamisehtoja. Se kokeilee, miten sanat muuttavat lausujansa, siirtävät hänet paikoiltaan, kääntävät tarkoituksen päinvastaiseksi ja auttavat tunnistamaan itsen. Taide antaa äänen, tilan ja ajan sille, millä ei aiemmin ollut näitä keinoja – tai sille, mitä ei aiemmin lainkaan ollut, ja hänelle, joka ei enää ole se, jona aiemmin eli.

3. Arkipolitiikka

Mitä siis tehdä nyt? Ketä äänestää? Taide ei ole tyystin muuttunut sellaiseksi ylimääräiseksi elämysharrastukseksi, joka ei muuta voi kuin taistella budjettiosuudestaan.

Toki on ratkottava monia kysymyksiä arkipolitiikassa: tekijänoikeudet, hyvitysmaksut, perustulo, säätiöt, apurahat, eläkkeet, prosenttiperiaate, kulttuurisetelit, yrittäjyys, laitokset, lipputulot, Veikkaus, valtionosuudet, luova talous, turismi, innovaatiot, osaamisyhteiskunta, viihde- ja peliteollisuus, lama, ulkomaankauppakumppaneiden kulttuurin ymmärtäminen, terveys- ja hyvinvointivaikutukset, yliopistojen autonomia. Toki on pohjattava sellaisiin perustekijöihin kuin sananvapaus, sivistys ja kulttuuri.

Kuitenkin voisi myös kääntää asioita ympäri, kohtalollisesti nurin, ja alkaa pohjata arkipoliittiset päätöksenteot toisin.

Taide ei ole vain osa kulttuuriperintöä, jota pitää vaalia historiallisen identiteetin määrittymisen vuoksi muistoesineinä. Taiteen suhde historiaan on toinen. Taide ei ylipäätään vain tarjoa elämyksiä, vain jotain korkealentoista viihdettä tai historiallisia viitepisteitä ja turistinähtävyyksiä. Taide ei anna ihmisille elämyksiä, vaan se asettaa ihmiset alttiiksi elämälle. Jos taiteen kokemisen tuloksena ei ole toisin elämisen mahdollisuus, edes pieni kohtalollisuuden raotus, itsen muuttuminen, se ei voi olla elämyskään. Taide on pohjimmiltaan katharttista, mutta katharsis pakenee määrittelyitä, elämyksellistä haltuunottoa ja kulutettavuutta, koska se tarjoaa vapauden toisin, toiseuden kokemuksena.

Taide ei ole ideologisesti vasemmistolaista eikä oikeistolaista vaan taide haastaa vallitsevan todellisuuden. Jos taide ei haasta, vaan vain tukee jotain vallitsevaa ideologiaa, se kaventuu propagandaksi. Jos taas suurin osa taiteesta näyttää jotain ideologiaa kritisoivalta, voi melkoisella varmuudella pitää tuota ideologiaa jollain lailla vallitsevana. Jos siis taide ei sovi omaan ideologiseen suuntautuneisuuteen, pitäisi ehkä huomata, että todellisuutta hallitsevat jo oman ideologian mukaiset rakenteet. Siten, nykyisin, talouden suhde taiteeseen ei sekään tarkoita vain sitä, että pitäisi suosia taidetta, jotta luova talous, design ja innovaatiot kukoistaisivat. Taide voisi ennemminkin olla sen keskustelullis-kokemuksellista avaamista ja määrittämistä, mitä haluamme kaiken talouden meille tuottavan, millaista mielekkyyttä. Taide voi olla perustavaa politiikkaa, kokemuksen toiseutta ja vapautta.

Taide on perustavanlaatuinen kysymys, jonka yhteiskunta esittää itselleen. Kauhea, riemukas, ammottava kysymys. Sen voi yrittää siivota pois tai vaientaa eri tavoin, muuttamalla sen propagandaksi tai kulutustavaraksi. Tämä tarkoittaa kuitenkin aina korvien sulkemista ja silmien ummistamista siltä haasteelta, mitä yhteiskunta oikein haluaa itseltään.

Lähteitä:

Aristoteles, Runousoppi.

Heidegger, Martin “Der Ursprung des Kunstwerkes”, Holzwege, 1–74. Frankfurt am Main: Vittorio Klosterman, 1994.

Liljeström, Marianne ja Gylén, Marko (toim.) Säännellyt vapaudet. Tulkintoja toiseuden tuottamisesta. Turku: Utukirjat, 2014.

Nancy, Jean-Luc. The Experience of Freedom. Translated by Bridget McDonald. Stanford, Calif.: Stanford University Press, 1993.

Platon, Sofisti.

Platon, Valtio.

Rancière, Jacques. Erimielisyys. Politiikka ja filosofia. Suom. Heikki kujansivu. Helsinki : Tutkijaliitto, 2009.

frontpageteaser: 
Länsimaiden historiassa taide on ollut sangen merkillisessä suhteessa yhteiskuntaan. Se on ollut voima, jonka totalitaristisetkin yhteiskunnat ovat halunneet valjastaa valtaansa tukemaan.
articleimage: