Scroll To Top

Pystyykö taide politisoimaan puolueet?

Teksti: Marko Gylén ja Mikael Kinanen
Kuvat: Mikael Kinanen

Eduskuntavaalit eivät ole aina ovella. Taide on. Taide on alituiseen kolkuttamassa oveen, sujahtamassa jo saranapuolelta tai kynnysraosta, herättelemässä ja havahduttamassa todellisuuteen, törmäämässä päistikkaa. Taide painaa summeria, mutta päästävätkö poliitikot sen sisään?

Taide on usein sen verran notkeaa ja radikaalia – poliittistakin – toimintaa, että se herättää poliitikoissa epäluuloja. Filosofi Michel Onfray kiteyttää hyvin taiteen ja poliitikkojen perinteisen vastakkaisuuden: Eräät utopistit pyrkivät vain ja ainoastaan runoilijoiden sulkemiseen kaupungin ulkopuolelle, toiset taas heidän rehtiin ja siistiin muuttamiseensa alamaisiksi; toisaalta historian loppu taas sekoitettiin taiteen loppuun ja taiteilijat sulautettiin lopullisesti yhteiskuntaruumiseen. Onfray löytää kuitenkin vieläkin hätkähdyttävämmän kauhukuvan: entä jos poliitikko tekeytyykin taiteilijaksi ja politiikka taiteeksi edistääkseen taiteelle vieraita päämääriä?

Taiteen ja puoluepolitiikan alistaminen toisilleen on vaarallista. Nostamalla jommankumman toisen yläpuolelle luomme keskustelun tavan, johon toisen oikeutus ei enää mahdu. Niiden tulisikin ennemminkin keskustella, kysyä ja haastella keskenään, ehkä osallistuakin toistensa aloille, mutta itsenään pysyen.

Kuva: Mikael Kinanen

Viime aikoina puolueet ja niihin sitoutuneet ovat keskustelleet taiteesta kiitettävän paljon julkisuudessa. Taide on nostettu määrärahaosuuttaan suuremmaksi kysymykseksi suomalaisessa poliittisessa keskustelussa. Tämä kertoo osaltaan tietenkin kulttuurikentällä työskentelevien ja työn tuloksista nauttivien määrästä, mutta aivan yhtä lailla sen voi väittää kertovan myös onnistuneesta vaikuttamistyöstä. Taide- ja kulttuuripolitiikasta puhutaan harvoin ja vielä harvemmin sitä nostetaan poliittisen kiistakysymyksen asemaan.

Viime marraskuussa huomiota herätti erityisesti Suomen taidepoliittinen huippukokous Helsingin kaupungintalolla. Se oli osa Suomen Taidepoliittinen Tapahtuma – Make Arts Policy -kokonaisuutta, jonka järjestivät Baltic Circle, Checkpoint Helsinki ja Public Movement -ryhmä. Huippukokous ja sen jälkimainingit olivat poliittista taidetta parhaimmillaan. Tapahtuma nosti itsensä ja omat ennakko ehtonsa kysymykseksi poliitikkojen huulille. Sittemmin kantoja on myös päivitetty. Vielä marraskuussa kokoomuksen edustaja puhui Natosta, keskusta kielsi taiteen itseisarvon ja perussuomalaiset keräsivät osakseen tyrmistystä. Nyt jokainen näistä puolueista on löytänyt sisäisen kulttuurieliittinsä tai ainakin ääneen on päästetty puolueiden taideaktiivit ja sovittelevat puhujat.

Samaan aikaan on tapahtunut muutakin. YLE:llä näkyy vahvasti #kulttuurinvälikysymys, joka on osa Nuoren Voiman Liiton TAIDE2015-kampanjaa, jota tekijät esittelevät myös tässä Mustekalan teemanumerossa. Muutama viikko sitten järjestettiin Taidekentän kulttuuripoliittinen tapaaminen, jossa tailteilijat ja taiteilijayhteisöt etsivät yhteisiä tavoitteita rikkonaisen ja riitelevän puheen tilalle. Maaliskuun alussa Taiteen iltakoulu -keskustelutilaisuudessa politiikasta jo poistuva Jörn Donner ehdotti YLE:n saneerausta, Oopperan väliaikaista sulkemista ja huippu-urheilun tukemisen lopettamista taiteen ja kulttuurin hyväksi. Taiteilijajärjestöt ovat myös koonneet omia tavoitteitaan, ja esimerkiksi ammattiliitto TAKU ry. esitteli puolueiden linjauksia jäsenlehdessään.

Puolueiden taidepoliittisen keskusteluaktiivisuuden nousun voi nähdä osittain sellaisena ”politiikan paluuna puoluepolitiikkaan”, jota monet ovat kaivanneet. Puoluepolitiikka on nykypäivänä usein vääntöä rahoista ja resursseista. Tällöin arvokysymykset näyttäytyvät lähinnä siinä, mille annetaan rahaa ja mille ei. Tämä perusrakenne ja sen mukaiset ajattelutavat ja diskurssit ovat vuosikymmenten saatossa vakiintuneet suomalaiseen puoluepolitiikkaan ja julkiseen päätöksentekoon yleisemminkin. Asiat vain hoidetaan näin, kuten aina ennenkin. Puoluepolitiikka voisi kuitenkin olla nykyistä aatteellisempaa ja yhteiskunnan dynaamista kokonaisuutta tarkastelevampaa. Esimerkiksi julkisen sektorin budjeteissa ei ole kyse vain tulojen ja menojen tasapainottamisesta, vaan siitä, miten kansantalous saadaan kokonaisuutena elpymään, kestävällä tavalla niin ympäristön kuin yhteisvastuunkin kannalta nykyisessä globaalissa tilanteessa. On riskialtista myydä osaamisyhteiskunnan siemenperunoita. Kun ne on kerran syöty, uusien saaminen on paljon vaikeampaa.

Tässä katsannossa taide näyttelee – tai ainakin se voisi näytellä – merkittävää osaa, koska sillä on olemuksellinen yhteys talouden luovuuteen. Tosin kaikki talouspäättäjät eivät vielä ole havahtuneet siihen, että innovaatiot eivät synny vain teknologiaan panostamalla eivätkä edes taiteesta saatuna satunnaisena virikkeenä, vaan luovuutta opetetaan aivan yhtä systemaattisesti kuin teknologiaa ja luonnontieteitä. Luovuus on toki luovaa ja siksi talouslaskelmointiin tottuneen on toisinaan vaikea nähdä, miten se oikein toimii tai miten ihmeessä sitä voisi opetella. Kyseessä on taito vaihtaa näkökulmaa, taito huomata aiemmin huomaamaton, taito vaihtaa ajattelun muotoa tai sen liikkumisen tapaa eikä vain sen sisältöä, taito ratkoa sitä mihin ei ole yhtä ratkaisua, taito sietää mielettömyyttä ja nähdä mahdollisuus siellä, missä sitä ei ole ennen kuin se nähdään, taito keskustella ja tulkita itsekriittisesti, taito ihmetellä ja kokeilla kurinalaisesti, taito tuntea oman ajattelunsa liike. Kyseessä on kaikkien kielioppien perustavan kieliopin osaaminen – taide.

Mutta eikö tällainen ajattelu ole taiteen välineellistämistä? Ei välttämättä, sillä taiteen aseman kysyminen, jonka taide herättää omalla merkillisen luovalla toiminnallaan, palauttaa politiikkaa perustoihinsa. Politiikka voisi olla päätöksenteon muodon ja yhteiskunnan suunnan päättämistä eikä vain kompromissien tekemistä budjettileikkauskohteista.

Käsillä oleva Mustekalan teemanumero on puoluepoliittisesti sitoutumaton läpileikkaus puolueiden taide- ja kulttuuripolitiikasta. Se koostuu puolueiden edustajien haastatteluista, politiikan, taiteen ja kulttuuripolitiikan suhteiden analyysista sekä kahdesta puolueellisemmasta puheenvuorosta.

Teemanumeron runkona toimivat Marko Gylénin ja Risto Viitasen toteuttamat videohaastattelut, joissa taide- ja taidepoliittisita näkemyksistään kertovat edustajat kaikista eduskuntapuolueista sekä kahdesta kulttuuripoliittisten näkökulmiensa vuoksi kiinnostavasta eduskunnan ulkopuolisesta puolueesta: Piraattipuolueesta sekä Suomen Kommunistisesta Puolueesta. Haastattelut syventävät taidepoliittisesta keskustelua, jota Suomessa on viime aikoina käyty eri foorumeilla. Haastattelujen ohessa kulkee tiivistelmä haastattelujen kokonaisuudesta.

Kriitikko Eeva Kemppi haastatteli numeroa varten tutkija Pauli Rautiaista, joka on kulttuuripolitiikan asiantuntija. Tekstissä keskiöön nousevat taidepolitiikan reaalipoliittiset ennakkoehdot: Missä taiteesta päätetään ja miten? Kuka päättää? Nykytilan analyysia pohjustaa kulttuuripolitiikassa 1960-luvulta alkaen tapahtuneiden muutosten kertaaminen. Rautiainen nostaa esiin yllättäviäkin liittoumia nykytilanteen takana ja mahdollisuuksia nykyisten taidekentän ja -rahoituksen ristiriitojen ratkaisemiseksi.

Kriitikko ja kuraattori Otso Kantokorpi aloittaa artikkelinsa “Taiteen puolueettomuuspolitiikkaa” viittaamalla puolueohjelmien kulttuuri- ja taidepoliittisiin linjavetoihin neljän vuoden takaa ja tänä päivänä. Tekstissä nousee esiin taiteen näkyminen ensi sijassa välineenä muiden tavoitteiden saavuttamiseen. Kantokorpi myös kääntää kysymyksen puolueiden taidepolitiikasta ympäri kysymykseksi taiteilijoiden puoluepoliittisuudesta. Toisaalta hän on itsekin Vasemmistoliiton eduskuntavaaliehdokas. Hänen näkökulmansa rinnastuu Suomen Keskustan entisen kansanedustajan, näyttelijä, ohjaaja ja käsikirjoittaja Risto Aution artikkeliin. Autio reflektoi eduskuntatyötä ja omaa taiteilijuuttaan, erityisesti kysyen taiteilijan mahdollisuutta olla uskottava politiikassa. Kuten Rautiainen ja Kantokorpi, myös Autio yhdistää henkilökohtaisen näkökulmansa Suomen poliittiseen historiaan

Nuoren Voiman Liiton Taide 2015 -hankkeen tausta-ajatuksia valaisee Jan Liesahon ja Laura Serkosalon vuoropuhelu. Keskustelussa käsitellään kysymystä taiteesta suomalaisen yhteiskunnan osana, ja siihen yhdistyy omakohtaisia ja ihmisläheisiä näkökulmia taiteen arvosta ja merkityksestä. Esiin nousevat niin hankkeen yhteistyökumppani YLE:n kuin kirjastolaitoksen merkitys kulttuurin levittämisen alustoina. Kulttuuri on julkinen palvelu ja kuuluu kaikille.

“Taidepolitiikan kohtalosta” -tekstissä Gylén käsittelee taidetta historiallisena voimana, ilmiönä ja vaikuttajana, nostaen näkökulmina esiin niin Platonin ja Aristoteleen katharsis-käsitykset kuin Heideggerin ajattelun. Taide on osa yhteiskunnan toimintaa ja yhteiskunnan perusrakenteita, mutta se on myös kieli, jolla keskustelua käydään ja politiikan arkisen toiminnan kohde. Teksti perustelee taiteen haasteena koko politiikalle puolueisiin katsomatta.

**

Taiteen ja kulttuurin kentillä on pysyttävä valppaina. Vaikuttamistyö ei ole vielä tehty. Kaksi tärkeintä koitosta maamme taide- ja kulttuuripoliittiselle tulevaisuudelle ovat vielä edessä — vaalipäivä 18.4. ja sitä seuraavat hallitusneuvottelut Säätytalolla. Näkyykö käyty kulttuurikeskustelu lopulta äänestäjien valinnoissa? Entä eduskuntaan valittujen poliitikkojen toimissa, kun he seuraavan kerran katsovat kulttuuribudjettia?

Tärkein vaikuttaminen tehdään vaaliuurnilla. Kulttuurin ammattilaisilla ei ole lobbariarmeijaa, eikä satoja tuhansia ääniä. Jäämmekin tässä jälkeen niistä monista, joiden ääni kuuluu eduskunnan päätöksissä vuodesta ja hallituksesta toiseen. Sen sijaan meidän tulee pyrkiä tuomaan mahdollisimman moni tietoisiksi kulttuurialojen kysymyksistä ja kasvattaa osaltamme sivistystä kansalaisten keskuudessa: saada heidät ymmärtämään ja ajattelemaan poliitiikkaa uusiksi.

Vaalien alla emme saa unohtaa, että voimme läpi hallituskauden vaatia puolueita ja kansanedustajia tilille: seurata, kuka noudattaa lupauksiaan kulttuurille, olivat ne sitten kuinka varovaisia tahansa. Niitä on taltioitu tähänkin julkaisuun.

Lähteet:

Onfray, Michel 2005, Kapinallisen politiikka - Tutkielma vastarinnasta ja taipumattomuudesta, käänt. Tapani Kilpeläinen. Tampere: Eurooppalaisen filosofian seura ry, s. 248.

articleimage: 
Kuva: Mikael Kinanen
Kuva: Mikael Kinanen
Kuva: Mikael Kinanen

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.