Scroll To Top

Talkootyötä ja instituutiokritiikkiä: kuvataiteilijat kirjoittivat kokemuksistaan – Mänttä vastasi

Sini Mononen 14.10.2015

Kuvataiteilijan asema työmarkkinoilla on puhuttanut jo pitkään. Viime helmikuussa Taideyliopiston Kuvataideakatemiassa järjestettiin 12 tuntia taidemaailmassa -tapahtuma, jossa teemana oli jo tuolloin voimakkaasti ajankohtainen ”Talous ja vapaus”. Taiteilijan toimeentulo on riippuvainen monesta eri tekijästä. Työstä saatava palkka voi vaihdella projektista toiseen paljonkin.

Kuvataideakatemian tilaisuudessa nousi esiin Suomen Taiteilijaseuran tekemä Taiteilijan asema 2010 -selvitys, jonka mukaan 33 % kuvataiteilijoista elää köyhyysrajan alapuolella. Helmikuussa eduskuntavaalit olivat tulossa, ja moni odotti positiivista muutosta taidepolitiikkaan, mutta toisaalta pelkäsi pahinta. Vaalien jälkeisessä porvari-Suomessa huoli taiteilijan asemasta on kasvanut entisestään: leikkaukset aiheuttavat ahdistusta, ja keskustelu taidemaailman rakenteista ja taiteilijan epävakaasta asemasta on herännyt uudelleen.

Viime kesänä kuvataitelijat pitivät hallituksen leikkauspolitiikkaa vastustavassa suurmielenosoituksessa puheen, jossa he kiinnittivät huomiota ammattikuntansa heikkoon yhteiskunnalliseen asemaan.

Kesän aikana ruodittiin myös Suomen kesänäyttelyiden eturivin tapahtumaa, Mäntän Kuvataideviikkoja.

Keskustelun pääpiirteet tiivistyvät Mäntässä esillä olleen taiteilijaduo Harrie Liveartin osallistavassa installaatiossa Nomadic Nanostate (2015). Teoksen keskeisenä ideana on tehdä näyttelyvieraasta vapaaehtoistyöntekijä Nomadic Nanostaten talousjärjestelmässä. Teoksen tekemä huomio taidekentällä tehtävästä talkootyöstä ei ole sinällään uusi. Myös Helsingin Sanomien kriitikko Aino Frilander otti Mäntästä kirjoittamassaan kritiikissä esille kuvataiteilijan tekemän ilmaisen työn.

Alkusyksystä keskustelu levisi Mäntän näyttelystä laajemmaksi instituutiokritiikiksi. 35 kuvataiteilijaa laati Mäntän Kuvataideystävät ry:lle avoimen kirjeen, jossa he toivat ammatinharjoittamiseen liittyviä epäkohtia ilmi. Samaan aikaan Mäntän näyttelyyn osallistunut Martta Tuomaala kirjoitti omista kokemuksistaan esseen.

Tuomaalalla oli Kuvataideviikoilla esillä 15-kanavainen installaatio Siivoojan ääni (2014). Nomadic Nanostaten tavoin se on voimakkaan yhteiskuntakriittinen: laaja kokonaisuus käsittelee siivoojan työn taloudellista, terveydellistä ja sosiaalista epävarmuutta. Esseessä Tuomaala nostaa esiin samoja teemoja, nyt taiteilijan työhön liittyen.

Mustekala pyysi Mäntän Kuvataiteen Ystävät ry:tä kirjoittamaan vastineen avoimelle kirjeelle ja Tuomaalan esseelle.

Vastineessa Mäntän Kuvataiteen Ystävät ry kuvasi toimintansa reunaehtoja. Kyseessä on yksitoistahenkinen yhdistys, joka työllistää toiminnanjohtajan ja näyttelymestarin lisäksi osa-aikaisen tiedottajan. Mäntän toiminnan raamit ovat siis erilaiset kuin esimerkiksi taidemuseoiden tai vapaalla kentällä toimivien gallerioidenkaan. Toimintansa kautta Mänttä sijoittuukin ennen kaikkea suurten taidetapahtumien ja festivaalien joukkoon.

Vaikka Mänttä on nyt keskustelun keskiössä, taiteilijoiden kuvaavat ongelmat eivät ole leimallisesti vain Mäntän ongelmia.

Taiteilijan ammatinharjoittamiseen liittyvät epäkohdat syntyvät useasta taidekentän käytännöstä, joilla kaikilla on oma historiansa. Gallerioiden perimät vuokrat, taiteilijan sosiaaliturva, valtion rahoituksen jähmettyminen 90-luvun laman tasolle ja kova kilpailu apurahoista ovat vain esimerkkejä taidemaailman rakenteisiin liittyvistä kipukohdista.

Rakenteiden ravistelua kaivataan. Muutostahtoa on peräänkuulutettu niin galleriakentältä, taiteilijajärjestöiltä, taidetapahtumilta kuin valtion laitoksiltakin.

Muutoksia on myös näköpiirissä.

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen suunnittelee parhaillaan remonttia valtionosuusjärjestelmään. Kukaan ei vielä tiedä millainen uudistus tulee olemaan ja mitä se toteutuessaan tarkoittaa.

***

Mustekala julkaisee 35 kuvataiteilijan allekirjoittaman kirjeen, Mäntän kuvataiteen ystävät ry:n vastineen sekä Martta Tuomaalan esseen.

Ketkä nyt keskustelevat?

Mäntän kuvataiteen ystävät ry on vuonna 1993 perustettu voittoa tavoittelematon aatteellinen yhdistys, joka järjestää Mäntän Kuvataideviikkoja. Tapahtuman toiminnanjohtajana on toiminut vuodesta 2011 Tiina Nyrhinen.

35 kirjeen allekirjoittanutta ovat Mänttään joko tänä vuonna tai aikaisemmin osallistuneita taiteilijoita. Mukana on myös kuraattoreja. Osa kirjeen kirjoittajista oli mukana myös laatimassa taidetyöläisten puhetta kesän suurmielenosoituksessa.

Martta Tuomaala on tunnettu sosiaalisesti sitoutuneesta taiteesta. Kesällä Mäntässä esillä ollut installaatio Siivoojan ääni (2014) antaa puheenvuoron Suomessa toimiville siivoojille.

Kommentit

Vanha juutalainen sanonta kuuluu: "Jos kaikki on niin hyvin, miksi kaikki on niin huonosti?" Mäntän Kuvataideviikkojen taiteilijoiden yksityiskohtaisia valituskirjeitä lukiessa tulee mieleen: "Jos Mäntässä kaikki on niin huonosti, miksi sitten siellä on kaikki niin hyvin?"

Martta Tuomaala kertoo asettaneensa Mäntän teoksensa ensitavoitteksi "kasvattaa 16 siivoojan haastattelut sisältävää installaatiota 14 haastattelulla". Valmistuneessa teoksessa Mäntän kaupungintalon aulassa oli hänen mukaansa puhetta yhteensä 6,5 tuntia. Voisi kysyä, miten Tuomaala otti huomioon teoksen esityspaikan ja ympäristön ja olisiko hän voinut lähteä työnsä tekemiseen enemmän myös paikan ehdoilla? Ja olisiko katsojaa/kuuntelijaa voinut ottaa jollain tavalla huomioon, vai oliko ideana, että katsoja kuuntelisi ja katsoisi teosta kuuden ja puolen tunnin ajan? Kolmenkymmenen eri haastattelun mahduttaminen kaupungintalon aulan teokseen on ainakin varsin mahtipontista ja ehkä kunnianhimoistakin, mutta jos viestintä on jotain sellaista, jossa pitäisi ottaa huomioon myös vastaanottaja, miten paljon taiteilija arvelee noiden erinomaisten haastattelujen "puhuvien päiden" viesteistä menneen perille? Jos Mäntän organisaatiossa oli heikkouksia, oli sitä myös tämän teoksen dramaturgiassa. Dramaturgiahan voi tarkoittaa muun muassa sitä, että teoksen osat järjestetään siten, että katsoja voi esitystä ylipäätään jollain tavalla seurata.

Kuvataiteilijat joutuvat tekemään paljon ilmaista työtä, se on tuotu esiin kiistatta jo usean vuoden ajan. Miksi taiteilijat eivät saa korvausta teostensa esittämisestä? Jos näyttelyyn osallistuvat taiteilijat saisivat korvauksen osallistumisestaan näyttelyyn, miten asia hoidettaisiin käytännössä? Saisivatko kaikki osallistujat korvauksen samansuuruisena? Vuonna 2014 Taike jakoi 960 tuhatta, siis lähes miljoonan kuvataiteilijoille näyttöapurahoina. Saisivatko palkkion näyttelyyn osallistumisesta myös näyttöapurahan tai jonkin muun kohde- tai työskentelyapurahan saaneet? Entä ne, joiden teos myydään näyttelystä? Jos (tämä on varmasti harvinaista, mutta periatteessa mahdollista) taiteilija saisi teoksensa myytyä, ja saisi näyttöapurahaa ja korvauksen teoksensa esittämisestä näyttelyssä, hän nauttisi kolminkertaisen palkkauksen. Olen kyllä valmis tukemaan ajatusta näyttelyyn osallistumisen korvaamiseksi, mitta pitäisikö kuitenkin tästä asiasta esittää jonkinlaiset pelisäännöt? Ja auttaisiko niiden esittäminen asian edistämistä?

Taiteilijoiden valitukset vaikuttavat muuten ihan aiheellisilta ja järkeviltä. Iso yhteisnäyttely on aina isoa sähläämistä ja näistä kirjoituksistakin heijastuu, että myös Mäntän kuvataideviikkojen organisaation täytyy olla äärimmäisen tiukoilla Kuvataideviikkojen järjestämisessä. Toivotan hyvää tulevaisuutta ja kunnianhimoisia näyttelyhankkeita Mäntän taiteilijoille ja järjestäjille tulevaisuudessakin.

Kiitos Heikki kommenteistasi.

Hyvä, että jaat huolen taiteilijoiden ahdingosta. Ihmettelen kuitenkin, että kirjoituksesi alkaa niin sanottuna pohdintana siitä, että joku voi saada liikaa rahaa, kun nyt taiteilijat eivät näytä saavan edes nimellistä korvausta työstään. Ja kyllä, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että pelisäännöt tarvitaan.

Kuvataideviikoissa suurin ongelma on mielestäni näyttelyn volyymissa. Miksi kutsutaan suuri määrä taiteilijoita, jos siihen ei ole varaa? Vai onko kyse siitä, että valtio, kaupungit, säätiöt & muut suuremmat rahoittajat rahoittavat vain massiivisia hankkeita? Tämä tulisi kyseenalaistaa, jos näin. Kun budjettia mitoitetaan, siinä tulisi olla tiedossa taiteilijoiden määrä ja jonkinlaiset arviot siitä, mitä teokset tulevat maksamaan.

Ja sitten teoksestani:

Omasta mielestäni teos oli tilallisesti hyvässä paikassa. Installaation tarkoitus on se, että katsoja voi luoda oman kokonaisuutensa ajankäyttönsä mukaan. Kyseessä ei ole elokuva, eikä siinä ole haettu perinteistä elokuvan dramaturgiaa. Tosin kun sain tilaisuuden Helsingissä haastatella teoksen katsojia installaation ollessa esillä kolmen viikon ajan Jangvassa, löytyi myös niitä, jotka kävivät useampina päivinä katsomassa kaikki haastattelut. Näitä olivat pääosin työläisaktiivit, tutkijat, siivousalalla toimivat yms. Tietysti kaikkia ei varmastikaan teoksen teemat ja aihe kiinnosta. Enkä väitä, että installaation ideakaan välittyy jokaiselle juuri niin kuin itse haluaisin. Toisaalta, jos tekisin teoksiani sen mukaan mitä katsojat saattavat ajatella tai toivoa, en varmasti saisi niitä valmiiksi (sillä joka ikisellä on aina vähän erilainen ajatus toimivuuden suhteen), eivätkä ne silloin olisi minun teoksiani. Tuosta kommentistasi saa ehkä vähän sen fiiliksen, että ”ihan oikein, ettei saanut rahaa, koska teoshan oli huono”. Haitko sitä kenties tarkoituksellisesti, että voidaan lipua ihan toisenlaiseen keskusteluun? En tuossa kirjoituksessani syytä ketään siitä, etten saanut apurahaa teokseni kasvattamiseen. Koin tarpeelliseksi kuvata koko vuoden prosessin, jotta lukija saa kuvan siitä, miten vuodet yleensä taiteen tekijällä kuluvat. Ei ollut aikaa fiilistellä Mäntän tilojen erilaisia mahdollisuuksia, vaikka se olisi kyllä ollut ihanaa. Pääsin katsomaan installaatiolle sovittua tilaa paikan päälle kerran.

Mielestäni tässä aiheessa ei ole tarvetta keskustella yksittäisistä teoksista, kriitiikistä, sit heti ollaan hairahduttu sivupolulle. Tässä taitelijan asema -aiheessa toistuvasti, koko ajan, hairahdutaan sivupolulle; joko keskitytään yhteen näkemykseen, yhteen galleriaan, yhteen mihin vaan. Ja se on sillon heti turhaa, tämän aiheen kannalta. Se on ihan hukkaanheitettyä aikaa.

Tässä nyt on tilanne, että puhutaan puhumisen vuoksi (näin Suomessa yleisesti). Löpistään ja seminaarioidaan. Sillon se hiljalleen muuttuu itse itseään kantavaksi ilmiöksi. Ennen pitkää joku taiteilija/säätiö saa kuukausipalkkaa, tehtävänä selvittää löpinän seminaarit ja seminaarien löpinät. Ja kohta on kulunut 5 vuotta, sitten 15.

Se on oireiden hoitoa, vaikka koko ajan pitäs hoitaa tautia. Tää ongelma ei ole rakenteessa, vaan rakenteissa rakenteen takana.

Ainoo millä tää koskaan tulee muuttuun (no ei varmasti ainoa oikea, mutta ensiapukin on aina aika radikaalia): Taitelijat lakkoon vuodeksi. Katotaan mitä siitä seuraa.

Koska sitä ei tuu tapahtuun, niin näin: Koko Mäntän organisaation toimijat, nimet, rahotus, kaikki kytkökset, kaikki pitää tuoda esille. Koko historia, ns. liikevaihto, kiinteistöjärjestelyt, vuokrat-vuokranantajat, kaiken pitää olla julkista. Nyt on käynyt, jälleen kerran niin, että tämä nillitys luo vaan toiset 15min feimia esim kyseiselle tapahtumalle, jonka vuoksi se näyttäytyy validilta tapahtumalta, jonka vuoksi jälleen ensi vuonna on sama tilanne. Vuosi toisensa jälkeen, aina uudelleen, uudelleen. Rehellisesti, mietin aikanaan kun ekan kerran kävin Mäntässä, et tää ei voi toimia näin.. ei tää voi mennä näin.

Jokasen maksullisen näytteilleasettajan kohdalla pitäs kaikki olla selvillä, sen gallerian toiminnan "tehokkuus" tms. Se pitää olla papereille, tilastoituna. Koska artisti vähistä tuloistaan "ostaa" gallerian hetkeksi käyttöön, niin miksi hemmetissä ostaa sika säkissä? Merkin perusteellako? Ostaako joku vielä Nokian kännykän koska hienoa uutta virtausta? Eiksne tuulet menneet jo.

Nämä on tietenkin valintakysymyksiä, jonka vuoks sitten ite tein valintani about vuonna 2008 olla tukematta yhtään tollasta järjestelmää joka ei tee töitään. Nehän sanoo että tää on kovaa hommaa. Muttei oo. Ite oon useampaan otteeseen ollut todistamassa henkilökunnan (kuukauspalkalla) lipsuilua. Yhen kerran olin galleriassa likasissa raksavaatteissa ripustushommissa, ja hoidin ulkopuolisten taulukauppaa ja ostajalle vielä sateenvarjon ja lasin vettä, kun ##### maksettua henkilökuntaa ei ollu yhtäkään paikanpäällä. Vaikka olivat kaikesta sopineet. Kelatkaa.

Ihan turha kenenkään sanoa että tää ois taiteilijoiden vika, vaikka onkin, koska taitelijat toivoo vaan parasta ja kaikkea hyvää. Mutta kun laittaa rahaa pyörittävän organisaation pystyyn, niin kyllä siinä pelin täytyy muuttua senverta nextille levelille että hommat tulee hoidetuksi. Ja liikevaihdot avoimeks, työntekijöiden merkatut tunnit kirjataan ja tilastoidaan, et onkse koko galleria edes ovet auki sovittuina päivinä, onksiellä joku tekemässä muutakin ku hakkaamassa pasianssia takahuoneessa! niin se taiteileva gallerianvuokraaja voi päättää, vuokraako Nokiaa vai Maccia niin sanotusti. Aivan liian usein oon käyny kattoon gallerioissa videoteoksia, joissa duunit ei edes pyöri (sähkön- ja vaivansäästöä?) ja sit takahuoneista pitänyt keskeyttää juoruileva kahvituokio. Kuka sen lystin maksaa? Taitelija. Jolla on vissiin liikaa rahaa olla laittamatta stoppia touhulle?

No, mä en osta sikaa säkissä, enkä laita sikaa säkkiin. Mut näähän on valintakysymyksiä.

Lisähuomautus kuvataiteilijoiden toimeentulosta huolestuneelle Kastemaalle: vaikka tämä epätodennäköinen tilanne sattuisi, että taiteilija jonain kauniina päivänä saisi tuloja kolmesta lähteestä (näyttelypalkkiona, kuvataiteen näyttöapurahana ja teosmyyntinä), sehän olisi pelkästään positiivista. Näissä kolmessa on kaikissa kyse erilaisesta maksusta, joka kohdistuu taiteellisen työn eri vaiheeseen.
Taiken myöntämä näyttöapuraha on viiden kuukauden mittaiseen taiteelliseen työskentelyyn, joka mahdollistaa täysipainoisen keskittymisen taideprojektin toteuttamiseen (josta todennäköisesti kuitenkin osa menee tuotantoon). Teosmyynnistä saatu tuotto on maksu teoksen luovuttamisesta toiselle omistajalle näyttelyn päätyttyä. Näyttelypalkkio taas on vuokraa taideteoksen esilläolosta ja tästä aiheutuvasta työstä taiteilijalle (ripustus, edustus yms). Tähän tulolistaan voisi tietenkin lisätä vielä kuvastokorvauksen, joka taas on tekijänoikeuskorvaus Kuvaston jäsentaiteilijoille. Ja luentopalkkio näyttelyn aikana pidetystä luennosta on toinen tai palkkio opaskierroksista. Taiteilijan tulot koostuvat siis useasta erilaisesta maksusta.
Mutta Heikki, ainakin pari vuotta sitten julkaistun Taiteen edistämiskeskuksen erityissuunnittelija Kaija Rensujeffin Taiteilijan asema 2010 -tutkimuksen mukaan “kuvataiteilijoista joka kolmas (33 %) elää köyhyysrajan alapuolella.” Tietääkseni kuvataiteen tulot eivät ole merkittävästi nousseet viime vuosina, eli tilanne on luultavasti vielä sama. Huolesi on siis turha.

Visalle, kirjeessämme emme halunneet kritisoida yksinomaan Mäntän Kuvataideviikkoja, vaan samanlainen suhtautuminen taiteilijapalkkioihin ja teosten tuotantokustannuksiin on myös muissa vastaavissa näyttelyissä, myös useassa museossa. Ja toisin kuin kirjeestäsi voisi päätellä, emme ole sentään joutuneet maksamaan vuokraa näyttelytiloista Mäntässä.
Kollektiivinen lakko on hyvä ajatus, mutta ei ole taidehistoriassa vielä tietääkseni kertaakaan toiminut. Sen sijaan on kiinnostava nähdä, mihin johtaa slovenialaistaiteilija Miha Turšičin 30. syyskuuta alkanut nälkälakko protestina kulttuuriministeriön riittämättömälle tuelle taiteeseen (katso: https://jaccusesite.wordpress.com/category/eng/).

En kuvittele kenenkään saavan liikaa, ei edes runsaasti rahaa korvauksilla taidenäyttelyihin osallistumisesta. Mutta miten oikeudenmukainen olisi järjestelmä, jossa joku voisi saada tukea useammasta lähteestä ja joku toinen taas ei? Toivottavasti näyttelykorvausjärjestelmä ei aiheuta tilannetta, jossa niille joilla jo on, annetaan enemmän ja ne joilla ei ole mitään, saavat vain näyttelypalkkion. Asiasta käytiin eilen paljon keskustelua Facebook-sivullani. Esimerkiksi Mikko Paakkola oli sitä mieltä, että koko taiteen talouspaketti tulisi avata ja yrittää etsiä nk. "hyviä käytäntöjä". Se selvisi keskustelusta, että yksinkertainen asia korvaus kuvataidenäyttelyihin osallistumisesta ei ole. OKM:n keväällä asetettu työryhmä selvittää asiaa ja istuu vuoden loppuun. Sen "... tehtävänä on selvittää nykyiset taiteilijoiden ja näyttelynjärjestäjien väliset sopimus- ja korvauskäytännöt sekä näyttelyiden kustannusten jakautuminen osapuolten kesken. Työryhmä arvioi kehittämistarpeet, joilla selkiytetään taidenäyttelyiden järjestämiseen liittyviä käytäntöjä. Työryhmän tulee myös ehdottaa vaihtoehtoisia tapoja käytäntöjen kehittämiseksi sekä arvioida niiden vaikutuksia muun muassa valtion rahoitukseen." (http://okm.fi/OPM/Tiedotteet/2015/03/korvauskaytanto.html?lang=fi)

Eikö olisi hyvä, jos videoissakin lähdettäisiin myös jollain tavalla siitä, mitä vaatimuksia teoksen esityspaikka ja tilanne asettavat teokselle? Useat taiteilijat tekevät yksinkertaisen pienoismallin galleriatilasta näyttelyään suunnitellessa. En tarkoita että videoteoksissa otettaisiin näin tarkasti huomioon ympäristö, mutta eikö ajatus kaikkialle sellaisenaan siirrettävästä videokuvasta ole aika loppuunkulunut? Jos on kritisoitu näyttelytilojen "valkoista kuutiota", eivätkö "pimennetty kuutio", valkokangas tai näyttömonitori voi olla yhtä lailla arvostelun aiheina? Onko eksessi, siis ylettömyys tai kohtuuttomuus videoissa jotain samaa kuin esimerkiksi kuvanveistossa gigantismi, jossa vaikutukseen pyritään pelkästään suuren koon avulla? Myös monikanavaisessa tai useampimonitorisessa videossa on dramaturgiaa, vaikka se onkin erilaista kuin perinteisen elokuvaesityksen elementtien sommittelu. Kerroin kokemuksestani, kun se jäi vaivaamaan minua nähtyäni teoksen Mäntässä. Ehkä tämä ei ole sopiva taidekritiikin paikka, mutta kriitikkona en voi myöskään olla hiljaa. Anteeksi, että hairahduin kritiikin sivupolulle. :)

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.