Scroll To Top

Sinimustan Suomen historiankirjoituksesta

Teksti: Nuppu Koivisto 23.2.2016

”Ymmärrys on välttämätön avain ilmiön oikeaan arviointiin. Se on erityisen tärkeää nyt, kun eurooppalainen fasismi on tekemässä voimakkainta paluuta poliittiseen elämään sitten toisen maailmansodan.”

Näin argumentoivat historiantutkijat Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius tuoreen Suomalaiset fasistit -teoksensa (2016) alkumetreillä. Ei liene yllättävää, että kirja on herättänyt laajaa huomiota julkisessa kulttuurikeskustelussa – s. o. Helsingin Sanomissa, Aamulehdessä ja Ylen ajankohtaisohjelmissa. Tilanne ei sinänsä ole poikkeuksellinen: tällä tavalla tapahtuu käytännössä aina, kun suurelle yleisölle esitellään uutta tietoa poliittisista ääriliikkeistä. Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen poleemisesta tutkimuksesta käyty debatti osoittaa kuitenkin harvinaisen suorasukaisella tavalla sen, millainen kipupiste fasististen liikkeiden historia edelleen Suomessa on.

Kuten ylläolevasta sitaatista käy ilmi, kirjoittajien pyrkimys on tarjota lukijakunnalle kriittinen ja analyyttinen kokonaisesitys fasististen aatevirtausten vaikutuksista Suomessa. Näkökulma on hyvälle akateemiselle historiankirjoitukselle sangen tyypillinen. Sen sijaan kirjan tarkoitus ei selkeästikään ole mustamaalata yksittäisiä tämän päivän poliitikkoja toisin kuin Perussuomalaisten hätääntyneet reaktiot antavat ymmärtää. Kuvaavaa on, että Suomalaiset fasistit -tutkimusta ovat ennättäneet kommentoida julkisuudessa jo ulkoministeri Timo Soini, puolustusministeri Jussi Niinistö sekä puolueen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Sampo Terho. Sekä Terho että Niinistö ovat koulutukseltaan historioitsijoita ja kommentoivat näin ollen aihetta alan sisältä käsin, mikä antaa heidän kommenteilleen erityisen mielenkiintoisen ulottuvuuden.

Puoluepoliittinen paniikkireaktio

Perussuomalaisten intressinä on toki ensisijaisesti vakuutella, ettei puolueella ole mitään tekemistä fasismin kanssa. Esimerkiksi Terho korosti HSTV:n haastattelussa, että hänen kansallismielisyytensä perustuu nimenomaan snellmanilaiseen kansakunta-ajatteluun, jonka salonkikelpoisuutta on vaikea kiistää. Suurimmalle osalle ihmisistä lienee kuitenkin itsestään selvää, ettei määreiden ”oikeistolainen”, ”kansallismielinen”, ”arvokonservatiivinen” ja ”fasisti” välille voi vetää naiivisti suoria yhtäläisyysmerkkejä, vaikka ne monessa tapauksessa yhteen kietoutuvatkin. Herää kysymys, miksi Perussuomalaisilla on niin suuri tarve todistella linjansa maltillisuutta, mikäli heillä ei kerran ole yhteyksiä ääriliikkeisiin. Esimerkiksi viime kesän Immos-skandaalin valossa tämä varmistelu tuntuu epäuskottavalta. Signaali näyttää pikemminkin olevan se, että puolue pyrkii ummistamaan silmänsä sen sisällä kytevältä radikalisoitumiselta.

Toki on tärkeää huomioida kulttuurinen lataus, joka fasismin käsitteeseen edelleen Suomessa liittyy. Oula Silvennoinen onkin tuonut useissa haastatteluissa esille sen, miten kyseinen termi on kielenkäytössämme assosioitunut vahvasti Neuvostoliiton haukkumasanaksi toisinajattelijoiden arvomaailmaa kohtaan. Tästä johtuu, että käsitettä on hyvin vaikeaa soveltaa millään lailla nyky-Suomen poliittisessa keskustelussa: se tuo välittömästi pöytään iänikuisen ”entäs 1970-luvun taistolaiset” -kortin. Juuri tähän suohon upposivat osaltaan esimerkiksi Taideyliopiston entisen rehtorin Tiina Rosenbergin yhteiskunnalliset kannanotot muutama vuosi sitten. Samasta syystä Perussuomalaistenkin on nyt helppo kuitata puolueen äärisiiven toimintaa koskeva kritiikki kalliolaisen ”punavihermafian” räksytykseksi.

Ministeri Niinistö ja Leopold von Ranken haamu

Fasismin tulenarat konnotaatiot ja Perussuomalaisten luovimistaktiikka eivät kuitenkaan yksinään selitä Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen teoksen tuottamaa myrskyä vesilasissa. Kolmas oleellinen – ja kenties kiinnostavin – pinnalle pulpahtanut kysymys liittyy historiografiaan ja historiapolitiikkaan. Kirjoittajat kritisoivat Jussi Niinistön vuonna 2003 ilmestynyttä, Lapuan liikettä käsittelevää kuvahistoriikkia sen ”sinimustasta tulkintalinjasta” sekä salailemattomasta kyyditysten ihailusta. Sekä ministeri Niinistö että ministeri Soini kiiruhtivat oikopäätä vakuuttamaan, että kuvateoksen näkökulma on neutraali ja ettei ”Jussi ole fasisti”. Kuten useat kommentaattorit – muun muassa sotahistorioitsija Jussi Jalonen – ovat huomauttaneet, puolustusreaktio ampui täysin väärää puuta. Niinistön tulkintoja arvioidaan Suomalaiset fasistit -kirjassa normaalin akateemisen käytännön mukaan niiden metodologisten taustaoletusten tasolla. Tuntuu jokseenkin narsistiselta kuvitelmalta, että tutkimuksen päämääränä olisi tämän sijasta Niinistön poliittisen toiminnan täystyrmäys tai Perussuomalaisen puolueen halveeraaminen.

Erityisen mielenkiintoinen on kuitenkin Niinistön puolustuspuhe, jossa hän vastaa saamaansa kritiikkiin historioitsijana. Kuvaavaa on, että Niinistö ennätti julkaista tekstinsä Iltalehden blogissaan jo ennen tutustumistaan koko tutkimukseen (8.2.2016), mutta ilmoitti silti tahtovansa ”ojentaa” teoksen kirjoittajia. Ikävä kyllä Niinistön historianfilosofiset kannanotot eivät nykyperspektiivistä juuri kestä päivänvaloa. Hän sitoo itsensä jo otsikossaan – ”Wie es eigentlich gewesen ist”Leopold von Ranken kuuluisaan 1800-lukulaiseen historiantutkimuksen koulukuntaan ja ilmoittaa tavoitteekseen yksiselitteisen objektiivisuuden. Lapuan liike -kuvateosta kirjoittaja puolustelee ensinnäkin sillä, että ”puheenvuoro” oli hänen kirjassaan ”mahdollisimman paljon aikalaisilla, jotta ajan henki välittyisi lukijalle aitona ja muokkaamattomana”. Toinen keskeinen argumentti on, että kyseessä ei ollut varsinainen akateeminen tutkimus, vaan ”kansantajuinen esitys” aiemmin paljon tutkitusta aiheesta.

On kiinnostavaa, että Niinistö suorastaan ylpeilee konservatiivisella historioitsijaidentiteetillään ja kysyy, eikö rankelaisia periaatteita enää opeteta nyky-yliopistossa. Kokemuksesta voin kertoa, että Ranken tieteenfilosofia käydään kyllä edelleen peruskursseilla läpi, mutta nykyisin onneksi muistetaan, että 1800-luvun puolivälin jälkeen historiantutkimuksen paradigmoissa on tapahtunut esimerkiksi kielellisen käänteen kautta merkittäviä muutoksia. Jääräpäinen vanhakantaisuuden puolustelu ei siis riitä tuomaan Niinistön väitteille historiografista vakuuttavuutta: 2000-luvulla rankelaisuutta soveltavan tutkijan olisi syytä perustella valintansa erityisen tarkasti. Lisäksi olisi syytä selvittää, mikä muissa näkökulmissa tarkalleen ottaen on vialla. ”Katsokaas, nulikat, kun setä opettaa” -tyyppinen reaktio on tosin intellektuaalisesti vähemmän vaativa ja siksi epäilemättä houkuttelevampi iskevän blogitekstin kontekstissa.

Niinistön puolustusargumentit ovat muillakin tavoilla ongelmallisia. Vaikka taustaoletuksena olisikin idealistinen ajatus historioitsijasta menneisyyden persoonattomana äänitorvena, on melkoisen problemaattista, mikäli tutkijan tulkinnat ja tutkittavien kohteiden äänet eivät erotu toisistaan selkeästi. Jos – kuten Niinistö väittää – kysymys on väärinkäsityksestä, peiliin katsomisen paikka on hänellä itsellään, ei Suomalaiset fasistit -teoksen kirjoittajilla. Kummallista hybristä henkii myös ajatus siitä, että tutkija voisi välittää lukijalle väläyksen jostakin kokonaisvaltaisesta Zeitgeistista. Niinistö ei vaikuta ymmärtäneen sitä tosiseikkaa, että tutkija ei ole kone vaan ihminen, joka tekee työssään väistämättä rajauksia ja valintoja. Tietoisuus tästä subjektiivisuudesta sekä omista ennakko-oletuksista ovat ensiarvoisen tärkeitä historia-alan tutkimuksen uskottavuuden ja läpinäkyvyyden kannalta.

Edes Niinistön ajatus akateemisen ja popularisoidun tutkimuksen välisistä eroista ei ole kovin vedenpitävä. Populaari tiedeteos antaa toki kirjoittajalle eväät laajempaan ilmaisulliseen ja tyylilliseen palettiin kuin vaikkapa opinnäyte tai vertaisarvioitu tieteellinen artikkeli. Tästä ei silti seuraa, että ”kansantajuisuutta” voisi käyttää verukkeena epäanalyyttiselle tutkimusotteelle. Laadukkaasti popularisoitu tutkimus tuo selkeästi esille menneisyyden moniulotteisuuden sekä tutkijan omat näkemykset ja argumentit, mistä erinomaisina esimerkkeinä voisi mainita Mirkka Lappalaisen viime vuosien tietokirjat. Toisin kuin Niinistö tuntuu ajattelevan, popularisoitu tutkimus ei ole tässä mielessä vähemmän arvokas tai kunnianhimoinen projekti kuin tiedeyhteisön sisäpiirille suunnattu esitys.

Historiografisen (itse)ymmärryksen paikka?

Historiankirjoituksen periaatteisiin liittyvä keskustelu saattaa kuulostaa fasismidebatin poliittisessa kontekstissa lillukanvarsien halkomiselta. Ei kuitenkaan ole yhdentekevää, millä ehdoilla äärioikeistolaisten liikkeiden menneisyydestä keskustellaan. Aivan ratkaisevan tärkeää tämä on juuri populaarissa historiakuvassa, joka valitettavan usein edelleen tukeutuu Niinistön propagoimaan rankelaiseen objektiivisuuteen. Oman lusikkansa soppaan tuo lisäksi 1920- ja 1930-lukujen valkoisen Suomen narratiivi, joka elää edelleen maassamme voimakkaana.

Muun muassa näistä syistä tutkijan sosiaalinen ja eettinen vastuu korostuvat poliittisten ääri-ilmiöiden tutkimuksessa vääjäämättä. On naiivia väittää, että historioitsija pystyisi kokonaan irrottautumaan omista arvoistaan ja asenteistaan tutkimusta tehdessään. Olennaista on menneisyyden ilmiöiden laaja-alainen ja avoin ymmärtäminen – niin emäklisee kuin kyseinen toteamus onkin. Ei liene sattumaa, että tästä asiasta jopa Perussuomalaisten kansallismielinen historiasiipi ja Suomalaiset fasistit -tutkimuksen tekijät tuntuvat olevan yhtä mieltä. Tulevaisuudessa oleellista olisikin kiinnittää huomiota siihen, mitkä tällaisen ymmärryksen edellytykset ja aiheeseen liittyvät tabut ovat. Juuri tähän keskusteluun Silvennoisen, Tikan ja Roseliuksen teos on purevuudessaan oivallinen kimmoke.

Lähteet

Jalonen, Jussi. ”Häivähdys sinimustaa”. Blogikirjoitus 16.2.2016. https://jojalonen.wordpress.com/2016/02/16/haivahdys-sinimustaa/

Mahlamäki, Hanna. ”Mitä on suomalainen fasismi?” Studiokeskustelu HSTV:ssä 11.2.2016. http://www.hs.fi/kulttuuri/a1455157420047

Niinistö, Jussi. ”Wie es eigentlich gewesen ist”. Blogikirjoitus Iltalehdessä 8.2.2016. http://blogit.iltalehti.fi/jussi-niinisto/2016/02/08/wie-es-eigentlich-g....

Silvennoinen, Oula, Tikka, Marko ja Roselius, Aapo. Suomalaiset fasistit: mustan sarastuksen airuet. Helsinki: WSOY 2016.

Soini, Timo. ”Fasismin ulvojat”. Blogikirjoitus Soinin verkkosivuilla 15.2.2016. http://timosoini.fi/category/ploki/

Säävälä, Hilkka. ”Tutkija: Suomessa on hyvä kasvualusta fasismille”. Oula Silvennoisen haastattelu Ylen Aamu-TV:ssä ja koosteartikkeli Ylen verkkosivuilla 15.2.2016. http://yle.fi/uutiset/tutkija_suomessa_on_hyva_kasvualusta_fasismille/86...

Virkkula, Simopekka. ”Uusi tutkimus Suomen fasisteista: tahallaan unohdettu historia”. Aamulehti 6.2.2016. http://www.aamulehti.fi/Kulttuuri/1195017064127/artikkeli/uusi+tutkimus+...

Language: 
finnish

Kommentit

Kiitos Nuppu Koivistolle erinomaisesti tekstistä.
Omana kommenttinani teemaan laitan tähän arvioni (löytyy myös kotisivultani www.tuomioja.org)Niinistön yhdestä tuotteesta vuodelta 2005, jolloin sitä ei ainakaan hallituspolitiikkaan voinut liittää)

Heimosotien historiikkia

Heimosodiksi kutsutaan Suomessa niitä suomalaisten vapaajoukkojen Suomen hallitusten enemmän tai vähemmän salaa järjestämän rahoituksen, aseistuksen ja muun tuen turvin tekemiä rajanylisiä sotaretkiä, joiden tarkoituksena oli heimokansojen asuttamien alueiden suojaaminen tai vapauttaminen neuvostovenäläisten vallasta, usein myös niiden liittäminen Suomeen Suur-Suomen toteuttamiseksi. Näitä sotaretkiä tehtiin järjestyksessä Pohjois-Vienan, Petsamon, Repolan ja Porajärven, Inkerin ja Aunuksen alueille, joillekin useampaan otteeseen. Erikoisasemassa oli suomalaisten vapaaehtoisjoukkojen osallistuminen Viron vapaussotaan vuonna 1919.

Näiden tapahtumien sekä niiden taustojen ja seurausten selvittämisessä olisi edelleen runsaasti tilaa ja aihetta vakavalle historiantutkimukselle. Se joka tarttuu Jussi Niinistön lupaavasti otsikoituun kirjaan odottaen aukkoja paikkaavaa ja yleistä historian ymmärrystä lisäävää tutkimusta pettyy pahemman kerran. Vaikka kirjan teksti on asianmukaisesti dokumentoitu ja runsaalla lähdeapparaatilla varustettu, jää se pikemminkin heimoromanttisen historiikin tasolle. Ei voi välttyä ajatukselta, että kauniisti taitettu ja kuvitettu teos on tarkoitettu ensi sijassa suomettumisikeen alta vapautuneille uusnationalisteille sekä heimosotureiden jälkeläisille, jotka ovat kiinnostuneita siitä millaisessa puuhassa heidän isovanhempansa ovat joskus olleet mukana.

Niinistön kirja on ensi sijassa tapahtumien kerrontaa ja muistelua. Yhdellä lauseella tekijä kuittaa sen, ettei ole välittänyt käyttää venäläisiä arkistoja, ”kuten ei moni muukaan suomalainen, joka on heimosodista jotain kirjoittanut”. Ulosrajatuksi on käytännössä tullut yleensäkin sotaretkien laajempi taustoittaminen ja liittäminen kansainväliseen kehitykseen. Heimosotureiden kuvaukset jäävät muutamien värikkäiden johtohahmojen muotokuvittamiseen, yritystäkään ei tehdä joukkojen koostumuksen analysointiin. Samoin sotaretkien kannatus ja asema suomalaisten keskuudessa ja politiikassa jää lähes selvittämättä. Kirjasta välittyy mielikuva, että retket olivat, jos ei nyt ihan koko Suomen niin ainakin porvarillisen Suomen laajalti hyväksymä ja tukema yhteishanke. Tällaisessa kuvauksessa sotaretkien tekijät ja varustajat näyttäytyvät vain tavallista aktiivisemmalta kansalaisyhteiskunnan etujoukolta, eikä sellaisena fasistoidisten laillista menoa halveksivien ammattivehkeilijöiden ryhmittymältä, joka ainakin johtajien osalta olisi oikeampi kuvaus.

Vaikka Niinistön kirja historiantutkimuksena aika vähäpätöinen olisikin, sisältää se toki paljon tietoa ja kuvauksia joiden kokoaminen kansiin voi helpottaa muita historioitsijoita. Ja siitä riippumatta mikä tekijän oma aatemaailma ja suhtautuminen heimosotureihin on, välittyy kirjasta myös aika vastenmielinen kuva koko sotaretkeilystä. Vihollisena oli venäläinen bolshevismi, mutta käytännössä vastassa useimmiten olivat maanpakoon joutuneet toiset suomalaiset melkein kaikilla rintamilla. Heimoveljet, joita oli tultu auttamaan, suhtautuivat parhaimmillaan välinpitämättömästi ja pahimmillaan avoimen vihamielisesti vapauttajiinsa. Jopa virolaiset tuntuivat paikoin saaneen tarpeekseen suomalaisjoukkojen kurittomuudesta ja mellastamisesta. Pahimmat tapaukset sattuivat tosin Latvian puolella, jonne Hans Kalm omapäisesti johti suomalaisjoukkonsa aika lailla ryöstöretkeä muistuttaneessa operaatiossa.

Tunnetuimat heimosoturit, kuten Yrjö Elfengren, Gunnar von Hertzen, Hans Kalm, Eero Kuussaari, Paavo Talvela, Martti Wallenius ja Oiva Willamo, näyttävät pääsääntöisesti käyttäytyneen retkillään omapäisesti ja omavaltaisesti ja ylipäätään tavalla, joka nykymaailmassa veisi heidät Haagin tuomioistuimeen vastaamaan sotarikoksista. Niinistökin toteaa itsestäänselvänä, ettei eläviä vankeja otettu – puolin eikä toisin – ja kertoo myös muutamasta tapauksesta jossa privaattiteloitukset kohdistuivat siviiliväestöönkin. Joskus ne kohdistuivat myös omiin, sillä vapaaehtoistenkin heimosotureiden usko asiaansa ja kuri joukossa joutui tosi kovalle koetukselle vähemmän hohdokkaissa tilanteissa ja olosuhteissa, puhumattakaan asevelvollisista joita lainvastaisesti määrättiin ensimmäiselle Vienan retkelle.

Eikö kirjassa ole sitten lainkaan sankareita? Sellainen on ainakin asevelvollinen seppä Paavo Ylisirniö Taivalkoskelta, joka Vienan retkueen jatkaessa marssiaan Venäjälle v. 1918 kieltäytyi etenemästä, paljasti rintansa ja kehotti jääkäriluutnantti Laaksosta ampumaan; ”Ylisirniö puhui tulleensa kutsutuksi puolustamaan Suomea vaan ei valtaamaan Venäjää”. Häntä ei ihme kyllä ammuttu, mutta pikaoikeus tuomitsi hänelle ja muille kieltäytyjille pitkiä vankeusrangaistuksia. Heidät kuitenkin vapautettiin jo seuraavana vuonna kun kyseinen sotaoikeus ei ollut täyttänyt mitään laillisia muotoja.

lokakuu 2005

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.