Scroll To Top

Elokuva ja viihteen pyhyys

Teksti: Petteri Enroth 30.3.2016

Läppärin valo loimottaa naamalle puolipimeässä huoneessa, kun yritän alun kolmatta varttia etsiä Netflixistä elokuvaa, jolla päättää päivän. Omalla katselulistalla on jo useamman kuukauden keikkunut esimerkiksi Matteo Garronen Gomorra (2008), sosiaalisesti tiedostava draama viiden eri yksilön ahdingosta Napolin mafian vallan alla. Ei nyt. Samaan limboon on jäänyt brittiläisen Sean Ellisin ohjaama Metro Manila (2013), jossa köyhä filippiiniläisperhe muuttaa maalta pääkaupungin sykkeeseen ja helpomman toimeentulon sijaan joutuu aloittamaan uudenlaisen taistelun olemassaolostaan. Tuntuupa raskaalta. Edelleen listalta on jo pitempään löytynyt ruotsalaisen Lisa Ohlinin toisen maailmansodan aikaiseen Ruotsiin sijoittuva Simon och Ekarna (2011), jossa kahden perheen kohtaloita seurataan lasten ystävyyden kautta. Meinaan alkaa jo katsoa sitä, koska pääosassa on Bill Skarsgård, jonka suorituksesta pöljässä Hemlock Grove -kauhusarjassa (2013—15) pidin. Tajuan kuitenkin, etten tänäänkään jaksa näitä iänkaikkisia, Oscarin-lämpöisiä natsijuttuja (siitä huolimatta, että IMDB:ssä elokuvan avainsanalista alkaa joviaalisti termeillä ”male nudity”, ”male rear nudity”, ”sweden”, ”boy”, ”1940’s”).

Lopulta käännyn DVD-hyllyn puoleen. Siellä katsomattomatta on enää Mathieu Kassovitzin moderni klassikko La Haine (1995), Pariisin monietnisten slummialaluokkien ristiriitoja käsittelevä yhteiskunnallinen tragedia.

Koko kroppa sanoo ”ei”.

Oikeasti haluan jonkun kovan kauhurevittelyn, sci-fi-pläjäyksen, westernin – jotain, joka on niin selkeästi elokuvaa, ettei se läiky yhtään yli ruudulta. Jotain para-normaalia, hyper-realistista, meta-fyysistä.

Niin. Sama tunne on jatkunut jotakuinkin vuoden.

Kaikesta päätellen en ole tilanteessani yksin. Viime syksynä Night Visions -elokuvafestivaalin taiteellinen johtaja (ja mielenkiintoisen Nordic Genre Invasion -projektin vetäjä) Mikko Aromaa totesi, että hiljattain myös isot yhdysvaltalaisstudiot ovat alkaneet satsata valtavirran estetiikasta (ja näin myös ikärajoista) poikkeaviin genre-elokuviin. Toisin sanoen valtavirran ulkopuolella on nyt suuri tilaus puhtaalle elokuvaviihteelle, eikä sen marginaalisuuden tarvitse merkitä kaupallista marginaalisuutta. Muutenhan Hollywood ei noteeraisi koko ilmiötä. Marginaalisuus merkitsee tässä pikemmin tietynlaisiin tuotanto-, jakelu- ja esityskäytäntöihin perustuvaa elokuvaliiketoiminnan kategoriaa, jonka puitteissa kaltaisilleni urbaaneille hiihtäjille myydään näennäisen proto-ironista mutta omistautumisellaan ironian ylittävää audiovisuaalista rouskutusta.

Kehityksessä on jotain tuttua. Muistellaanpa historiaa. Milloin viimeksi Euroopassa on nähty näin pitkään ja laajalla rintamalla kytenyt tilanne, jossa yhdistyvät horjuva kapitalismi, rotu- ja siirtolaisuuskysymykset, luokkaerojen korostuminen, kasvava epäluottamus instituutioihin ja selkeän ratkaisuideologian puute? Aivan oikein, maailmansotien välillä ja erityisesti Weimarin Saksassa. Elokuvaan tämä liittyy tietysti siksi, että täsmälleen tänä aikana Weimarin Saksassa käytännössä syntyivät monet nykyisten genre-elokuvien keskeisistä lajeista, piirteistä ja kliseistä. Esimerkiksi Fritz Langin sci-fi-pioneeri Metropolis (1927) ja vainoharhatrilleri M – kaupunki etsii murhaajaa (1931), Robert Wienen ohjaama hirviökauhun klassikko Tohtori Caligarin kabinetti (1920) sekä Josef von Sternbergin intohimomurhenäytelmä Sininen enkeli (1930) vetivät teattereihin yleisöä ennennäkemättömissä määrissä. Tämä toista maailmansotaan edeltänyt, estetisoituun synkkyyteen ja väkivaltaan nojannut Saksan elokuvateollisuus oli liikevaihdoltaan lähes tuolloisen Hollywoodin kokoluokkaa.

Elokuvahistorioitsija ja Weimarin Saksan aikana myös leffakriitikkona toiminut Siegfied Kracauer on tunnetusti analysoinut tuon ajan elokuvia yhtenäisenä ilmiönä, joka kertoo kansakunnan henkisestä tilasta. Weimar-elokuvat perustuvat yksinkertaisille, vainoharhaisille asetelmille, joissa johtajat ovat hulluja ja/tai korruptoituneita ja pahuus läsnä kaikkialla. Todellista johtajuutta ei ole: rappio, hyväksikäyttö ja sosiaalisen todellisuuden mureneminen on tapahtumien jatkuva motiivi. Kracauerin perusväite on, että elokuvien esittämässä yksinkertaisessa maailmassa näkyy käänteisenä se, mitä todellisuudessa tuona aikana tapahtui. Elokuvissa ongelmat ja pahuus eivät johdu politiikasta ja taloudesta tai muusta tylsästä, ja samalla niissä näkyy kaipuu vahvalle johtajalle, joka kertoo meille, mitä ajatella (toisin sanoen kaipuu ajattelun lopettamiselle). Pohjimmiltaan poliittis-taloudellinen kriisi kääntyi näissä genre-elokuvan edelläkävijöissä kosmiseksi kriisiksi, joka vaatii kosmista ratkaisua.

Ei liene yllätys, että poliittisesti loputtoman hankalassa ja ristiriitojen repimässä todellisuudessa – jossa yhden instituution tai elämänalueen ongelmien voi heti nähdä liittyvän toiseen ongelmaan, kolmanteen ja niin edelleen koko yhteiskunnan ja planeetan kokonaisuuteen – kasvaa tarve elokuvalle, joka kietoutuu elokuvamaisuuteensa. Tässä kohtaa voi alkaa moralisoida, että tällä tavalla eskapistinen viihde kääntää ihmisten huomion pois politiikasta ja pitää heidät lammasmaisena laumana, joka ei ymmärrä toimintansa yhteiskunnallista kokonaisuutta ja on näin kykenemätön vaikuttamaan asioihin rakentavasti. Tältähän kehitys Weimarin Saksassa ainakin jälkikäteen voi helposti näyttää: eskapistinen kulttuuri kertoo poliittisesti kykenemättömästä kansasta, joka halusi vallankumouksen sijaan vain spektaakkelin vallankumouksesta.

Tämä kulttuuria harrastavan keskiluokan mielellään toistelema näkemys on kuitenkin hieman mielikuvitukseton. Ainakin itse huomaan, että juuri todellisuuspakoiset genre-elokuvat saattelevat minut siinä määrin pois jatkuvasta poliittisesta tietoisuudesta, väittelystä ja ristiriidoista, että voin palata kohtaamaan niitä uusin voimin, vahvemman subjektiivisen jalansijan saaneena. Tämä vaikutus edellyttää, että elokuvan fantasiamaailma on niin vahva, että sinne todella imeytyy, että pääsen pois jatkuvasta väittämisen, osoittamisen, syyttämisen ja itsensä umpikujaan ajavan pseudokommunikaation pyörteestä. Tästä syystä esimerkiksi reality-ohjelmat ovat itselleni lähinnä puuduttavia samalla tavalla kuin vaikka maahanmuuttoa tai talouspolitiikkaa käsittelevän keskustelun seuraaminen, yhtä ahdistavia kuin hallituksen kainalopierumaiset perustelut leikkauspäätöksille. Reality-telkkaria on syytetty siitä, ettei se kuvaa ”todellisuutta” vaan on käsikirjoitettua draamaa. Mielestäni sen aneemisuus perustuu kuitenkin päinvastoin sille, että se ei irtaudu todellisuudesta tarpeeksi röyhkeästi, vaan toistaa sitä samaa S-ryhmä-landian keskinkertaisuutta, joka on muutenkin läsnä kaikkialla.

Tässä on hyvä muistaa Walter Benjaminin kuuluisa tokaisu siitä, että vaarallisinta mitä politiikassa voi tapahtua on politiikan estetisoiminen, eli sen yksinkertaistaminen iskusanoiksi, eleiksi, symboleiksi, identiteeteiksi ja julkisivuiksi. Juuri tällaista politiikan epäpolitisointia kokoomuksen kansanedustaja Pia Kauma haki pari kesää sitten aloitettuaan kohun sosiaalihuollon maksamista ”maahanmuuttajien kalliista lastenvaunuista”. Kaumahan puolustautui jossain TV-haastattelussa toteamalla, että ”vaikeina aikoina ihmiset tarvitsevat yksinkertaisia puheenaiheita.” Kauma on sekä täysin oikeassa että brutaalin väärässä. Jos ottaisimme Kauman kaneetin todesta poliittisena strategiana, sille nyökyttelisivät haudoissaan joka ikinen ”vihollisen” valtiostaan löytänyt ja sen massamurhalla uransa tehnyt diktaattori (yhdessä kaikkien meidän aikamme sieluttomien nettirasistien ja ISIS-hullujen kanssa). Juuri tällainen yksinkertaistaminen on se strategia, jolla politiikka estetisoidaan ja muunnetaan tunnepohjaiseksi, moralistiseen marttyyriasemaan vetoavaksi lässytykseksi, jossa turvapaikanhakija on joko länsimaisen syyllisyytemme näyttämöksi kelpaava kärsivä pakolainen tai raiskaava jihadisti.

Sen sijaan väittäisin, että asioiden yksinkertaistamiselle ja estetisoinnille on tarvetta kulttuurin puolella juuri siksi, ettei politiikkaa tarvitsisi estetisoida. Niin valistunutta maailmaa emme tule koskaan näkemään, etteivätkö ihmiset tarvitsisi elämäänsä jotain yksinkertaista, ja tämä humaani seikka meidän on myönnettävä sekä itsemme että kanssaihmistemme suhteen. Yhdeksi kulttuurin tehtäväksi voisikin ajatella yksinkertaistuksien artikuloinnin, kanavoinnin ja myös legitimoinnin juuri sinä mitä yksinkertaistukset ovat: fantasioina. Kyse ei ole yksinkertaisesti typeryydestä, vaan intensiivisestä typeryydestä, jonka typeryys myönnetään ja ymmärretään, ja jolle näin ollen voi myös nauraa. Erityisesti tämän voi nähdä populaarikulttuurin ja viihdeteollisuuden tehtävänä – tai oikeammin käyttöohjeena niille. Käytännössä tämä tarkoittaisi, että voisin tästedes katsoa iltaiset genre-elokuvani täydellisen hyvällä omallatunnolla ja suhtautua poliittisesti epäkorrektiin ja näennäisen vastuuttomaan nautintooni juuri tapahtumana, joka mahdollistaa täysjärkisen osallistumiseni ristiriitojen läpäisemään sosiaaliseen todellisuuteen taas aamun tullen. Tässä viihde tulee unien avuksi todellisuudentajun ja perspektiivin jokaöisessä jälleenrakentamisessa. Näin viihde, rakentavasti ymmärrettynä, voi merkitä kulttuurin kykyä naura itselleen.

Viihdeteollisuuden jalona tehtävänä voi siis ajatella yksinkertaisten asioiden pitämisen siellä, minne ne kuuluvat, eli fantasioiden alueella. Tämän vuoksi viihteen on oltava riittävän hyvää ja rakkaudella tehtyä, upottavaa ja koukuttavaa. Se ei saa ottaa mitään liian suoraan ympäröivästä maailmasta, koska tällöin se yrittää mahdotonta, ja pyrkimys kantaa yhteiskunnallinen vastuu kääntyy vaarallisen vastuuttomaksi yksinkertaistamiseksi. Esimerkiksi aivan täydellisen huikea Breaking Bad (2008—2013) on kaikessa koukuttavuudessaan ja tarkkuudessaan varsin universaali tarina vallasta ja ihmisyydestä – se ei ole oleellisesti juuri meidän aikamme tai jälkiteollisen kapitalismin kritiikkiä, eikä sitä siksi tule nähdä ”yhteiskuntakritiikkinä” vaan juuri sellaisena erinomaisena viihteenä, jollaisena antiikin kreikkalaiset tragediansa nauttivat. En tietenkään väitä, että yhteiskunnallisesti tiedostava elokuva tai sarja on kategorisesti epäonnistunut pyrkimys, mutta sellaisen onnistuminen on aina suhteellista, ambivalenttia ja tarkoitusperistä riippumatonta. Itse ainakin voin helposti kuvitella suuren House of Cards -fanin, joka vihaisena nyökyttelee sarjan satiirille ja juuri siksi aikoo äänestää Donald Trumpia. Tätä vastoin sivistykseen nähdäkseni kuuluu sekä kyky heittäytyä täydellisen irtautuneiden fantasioiden ja kuvitelmien vietäväksi että ymmärtää olevansa niistä vastuussa, eikä tehdä niillä politiikkaa. Tämä näkökulma ei tietenkään sisälly viihdeteollisuuden pyrkimyksiin ja itseymmärrykseen. Siksi viihdeteollisuutta tuleekin puolustaa sitä itseään vastaan.

Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.