Scroll To Top

Pääkirjoitus: Yksilön yhteiset kuvat

Martta Heikkilä

Lähes kolmekymmentä vuotta sitten Walter de Camp (toimittaja Kari Lempinen) laati raportin ”privaatin aikakaudeksi” kutsumastaan ajanjaksosta Berliinissä. Kirjassa He halusivat vain itseään (1988) hän hahmottelee näitä 1980-luvun alkupuolen vuosia ja nimittää niitä minän ja tyylin ajaksi. Yhteiskunnallisiin muutoksiin suuntautuneet liikkeet olivat haihtuneet, ja tilalle olivat tulleet yksityiselämää ja identiteettiä määrittäneet, feministiset ja sukupuolista tasa-arvoa edistäneet teoriat ja käytännöt, uudet pukeutumis- ja musiikkityylit ja taidemaku, jälkipunk, uusromantiikka ja uusekspressionismi. Tämä oli ”privaatin” aikaa. Sitä johti idea, että yksityinen on poliittista ja poliittinen on yksityistä. Tästä lähtien ihmisen tehtävä oli kehittää itseään tietoisesti ja tyylikkäästi, kuten de Camp kuvailee. Edelläkävijöiden keinot poiketa massasta ja luoda omaa sisäistä ja ulkoista muotokuvaa ulkonäön ja aatteiden keinoin olivat vielä suhteellisen harvalukuiset mutta sitäkin tehokkaammat, eikä erottautuminen ollut vaikeaa.

Walter de Camp tarkkaili Berliiniä hetkillä, jolloin yhtenäiskulttuuri oli Suomessa jo murtumassa mutta jossa suuri osa suomalaisista halusi kuulua enemmistöihin, kävi peruskoulun, idänkauppa veti, valtionyhtiöt huolehtivat peruspalveluista ja työtä riitti tekevälle. Monikaan ei vielä tuntenut tarvetta erottua joukosta. Kuitenkin subjektin merkitys oli noussut filosofiassa ja yhteiskuntatieteissä uudenlaiseen asemaan jo 1800-luvulla. Silloin syntyi käsitys modernista ihmisestä, joka oli samalla sekä tiedon tuottaja että sen kohde, subjekti ja objekti, kuten Michel Foucault luonnehti tilannetta teoksessaan Sanat ja asiat (1966). Myöhemmin eksistentialismin kaltaiset filosofiset suuntaukset korostivat entisestään yksilön ja henkilökohtaisten valintojen merkitystä. Silti kesti vielä aikansa ennen kuin yksilöllisyyden tavoittelusta tuli osa yhä useamman elämäntyyliä ja tavallisuus alkoi epäilyttää muitakin kuin niitä, jotka pitivät itseään tyylin ja kulttuurin etujoukkoina.

Privaatti on ihmisen julkinen omakuva. On luonnollista haluta olla joku ja tehdä itsestään oma muotokuvansa – esitys, jota ei voi verrata kehenkään toiseen. Mutta miten saavuttaa yksilöllisyys ja tulla itseksi: tiedämmekö, keitä olemme, ja onko olemassa jotakin, mikä on meille todella omaa, kuin totuus omasta itsestämme? Saattaa olla, että omakuvan luominen paljastuukin etsinnäksi ja lopulta elämän mittaiseksi projektiksi. Ehkä se, mikä on jokaiselle ominta, onkin jaettu hanke: se yhdistää kaikkia ja edellyttää elämistä joukossa. Oman etsiminen edellyttää privaatin omaksumista vieraan kautta, samastumalla toiseen, ehkä jopa ottamalla mallia toisten muotokuvista – ja tulemista näin yksilöllisesti muiden kaltaiseksi.

***

Maria Säkö

Tässä numerossa omakuvan pohtiminen vei kirjoittajat tarkastelemaan ja määrittelemään termejä, oman kokemuksen sanallistamisen ja oman itsen määrittelemisen vaikeutta sekä sitä, miten poliittiset epäkohdat suodattuvat omakuvan kautta.

Martta Heikkilä tarkastelee esseessään muotokuvaa ranskalaisfilosofi Jean-Luc Nancyn analyysien kautta. Nancy purkaa monia itsestäänselvyyksinä pidettyjä käsityksiä muotokuvista. Pajari Räsänen puolestaan kirjoittaa kirjallisesta muotokuvasta. Mitä on muoto, mitä kuva, ja mitä on kirjallinen? Piirtääkö kirjallinen potretti kuvan, tuoko se jotakin nähtäväksi, sielun silmien eteen, onko tuo muoto jotakin näkyvää tai näkyvän kaltaista? Mitä on näkyvä? Mitä on näkymätön? Mitä on mielikuvitus? Niko Hallikainen tarkastelee esseessään tanssillista ruumista, jota on hyvin vaikea epähenkilöllistää. Esiintyjän henkilöhistoria näyttäytyy nykytanssissa vakituisena olosuhteena tai ehtona, joka ei teknisesti ole yhtä helposti häivytettävissä kuin muissa taidemuodoissa. Malin Grahn-Wilder puolestaan analysoi tanssija ja koreografi Alvin Aileyn tanssiteosten omaelämäkerrallisuudesta avautuvia historiallisia tilanteita, kulttuurisia perinteitä ja poliittisia epäkohtia.

Pipsa Enqvist puolestaan tarkastelee halun tuottamaa puhetta Milja Sarkolan Jotain toista -näytelmässä. Enqvistin analyysin mukaan minuus näyttäytyy teoksessa yhtä problemaattisena kuin seksuaalisuuskin ja siten teos ehdottaa, että olisi vilpillistä yrittää kuvata itseään vain yhdestä positiosta – myös seksuaalisesti. Kirjailija Maija Muinosen "Omakuvassa" omaelämäkerrallisuuden ja henkilökohtaisuuden pohtiminen kiertyy hienovaraiseksi taiteilijan kasvutarinaksi. Kirjoituksessa esikoiskirjan julkaissut kirjailija pohtii, että ehkä hänen ei kannata kirjoittaa, koska hän ei joka tilanteessa löydä sanoja. ”Mutta ehkä minun juuri siksi kannattaa kirjoittaa. Siitä kirjoittamiseni ehkä juuri lähtee, kielen rajalta.” Dramaturgi Sanna Uuttu selvittää "Henkilökohtaisuudesta" -esseessään henkilökohtaisuutta. Onko henkilökohtaisuus esteettinen tai laadullinen ominaisuus, tekotapa tai näkökulma materiaaliin? Jos omaelämänkerrallisuus on sisältöä, henkilökohtaisuus on pikemminkin muotoa.

Omakuva-teema toimi myös prismana, joka tuo taiteenlajien välisiä eroja uudella tavalla esiin. Tanssijan, koreografin, kuvataiteilijan, kirjailijan, näytelmäkirjailijan ja teatteriohjaajan omakuvien pohtiminen tuo esiin erilaisia omakuvaan liittyviä konventioita, rajoituksia ja mahdollisuuksia.

Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.