Scroll To Top

Alvin Aileyn Cry: Muotokuva ja peili

Teksti ja kuvat: Malin Grahn-Wilder

Toisinaan taiteen omaelämänkerrallisuus kumpuaa joistakin kokemuksista, jotka ovat niin suuria ja pakahduttavia, ettei niitä pysty pitämään sisällään. Ne on pakko ilmaista ja jakaa. Yksilöllinen kokemus ei silti ole yksityinen: taideteokseksi muuttuneena se tarjoaa samastumiskohteen niille, jotka ovat kohdanneet jotakin samankaltaista. Niille taas, jotka eivät, teos voi tehdä nämä kokemukset tunnettaviksi sekä tuttuuden että tunteiden merkityksessä. Juuri näistä syistä tanssija ja koreografi Alvin Aileyn tanssiteokset ovat sekä omaelämänkerrallisia että äärimmäisen puhuttelevia. Koreografioiden aihepiirit kumpuavat eletystä elämästä, mutta käsittelevät laajempia historiallisia tilanteita, kulttuurisia perinteitä, poliittisia epäkohtia ja yleisinhimillisiä kokemuksia.

Alvin Ailey kuuluu merkittävimpiin amerikkalaisiin koreografeihin ja tanssijoihin. Näin taiteilija esitteli itsensä vuonna 1974 dokumenttielokuvassa Alvin Ailey: Memories and Visions: ”Minä olen Alvin Ailey. Olen koreografi. Olen musta mies, jonka juuret ovat Etelävaltioiden auringossa ja mudassa.” Hän artikuloi huolella viimeisen sanan, dirt, korostaen sanan merkityksiä sekä maana että likana. Haastatteluissa ja omaelämänkerrassaan Revelations – The Autobiography of Alvin Ailey hän puhuu verimuistoistaan. Ailey oli syntynyt 1931, ja hänen lapsuutensa ja nuoruutensa Texas oli paikka, missä mustia miehiä lynkattiin ja Ku Klux Klanin valkohuppuiset hahmot pitivät yllä kauhun ilmapiiriä.

Samoin hän puhuu halustaan tutkia ja luoda liikettä, joka Aileyn sanoin on ihmisen hengen ja elämän positiivinen ilmaus: ”Et voi tanssia, jos olet kuollut.” Hän liittyi vuonna 1950 Lester Horton Dance Theateriin, erääseen ensimmäisistä modernin tanssin ryhmistä, jonka riveissä tanssi sekä mustia että valkoisia tanssijoita. Vuonna 1958 Ailey perusti ensimmäisen afrikkalais-amerikkalaisen modernin tanssin ryhmän Alvin Ailey American Dance Theaterin, joka saavutti legendaarisen maineen tuomalla näyttämölle Amerikan mustasta kansanperinteestä kumpuavia tarinoita ja aihepiirejä. Baleteissa soivat Aileyn lapsuudenympäristön blues ja gospelit.

Alvin Aileyn Cry on eräs kiehtova esimerkki hänen kyvystään muuttaa omakohtainen kokemus suurta yleisöä ravisuttavaksi näyttämötaiteeksi. Myös tässä baletissa Ailey palaa lapsuuteensa, mutta nyt erityisen henkilökohtaisten muistojen ja tunnesiteitten pariin. Koreografialla hän halusi luoda muotokuvan äidistään. Samalla hän halusi tehdä yleisen kunnianosoituksen mustille naisille ja heidän kokemuksilleen.

Cryn kolme osaa muodostavat matkan, jonka aikana liikutaan pitkin inhimillisten tunteiden laajaa skaalaa. Tanssijattaren nilkkoihin ulottuva valkoinen mekko ja pitkä valkoinen liina puhuvat siinä missä hänen liikkeensäkin. Valkoinen kangas puhkeaa kukkaan tumman kehon ympärille kuin lilja. Tanssijan käsien väliin kohotessaan helmat muuttuvat siiviksi, joiden iskut tuovat mieleen länsiafrikkalaisten tanssien lintuliikkeet. Pään ympärille kiertyessään huivi voi olla kauniisti taiteltu afrikkalainen päähine, jonka valkoinen väri kertoo arvostuksesta yhteisön vanhempia kohtaan. Toisaalta mytyksi muuttuessaan valkoinen liina on se rätti, jolla musta nainen kuuraa valkoisten kotien lattioita. Kun liinan avaa koko pituudeltaan lavan halki, sitä voi katsella kuin aikajanaa, jolle on merkitty ihmisen koko elämänkulku.

Sana ”cry” on monimerkityksinen. Ihminen voi itkeä (menetystään, suruaan, kaipuutaan, kipuaan), mutta hän voi myös huutaa (suuttumustaan, oikeuksiensa puolesta tai tullakseen kuulluksi). Toisaalta ”cry” on myös vetoomus tai vaatimus. Aileyn baletin nimi heijastaa näitä kaikkia merkityksiä. Baletin kahdessa ensimmäisessä osassa tanssijatar käy läpi surun, ahdistuksen ja tuskan tuntemuksia. Toivon pilkahdukset nostavat hänet siivilleen, mutta todellisuus paiskaa polvilleen raatamaan ja rukoilemaan. Kolmannessa osassa sen sijaan vapaus on voittanut. Tanssiva nainen on voimakas, itsevarma, itsestään ja liikkeestään nauttiva. Hänestä loistavat ilo ja huumori. Alice Coltranen lyyrisestä jazzista on siirrytty Voices of East Harlemin rytmikkään soulin maailmaan.

Ailey loi koreografian vuonna 1971 ryhmänsä tanssijattarelle Judith Jamisonille, jota Ailey luonnehti erääksi poikkeuksellisimmista lahjakkuuksista, joita hän oli koskaan tavannut. ”Hän on kaunis, voimakas, musikaalinen, äärimmäisen ilmaisuvoiminen ja hillittömän karismaattinen”, Ailey kuvaili voimakasrakenteista ja persoonallista Jamisonia. Kuva Jamisonista Cryn valkoisessa mekossa, hiukset aivan päänmyötäisesti leikattuina, on sittemmin ikuistettu lukuisiin valokuviin ja julisteisiin, samoin kuin valtavaan seinämosaiikkiin, joka koristaa Alvin Aileyn tanssistudioiden upean rakennuksen aulaa New Yorkin Upper West Sidella.

Jamison myöhemmin muisteli, että kun Ailey loi teoksen hänen esitettäväkseen, tämä ei oikeastaan koskaan selittänyt, mitä pääosan nainen tarkalleen ottaen käy läpi abstraktin ja monitulkintaisen koreografian aikana. Omaelämänkerrassaan Dancing Spirit Jamison kirjoittaa: ”Minun tulkintani mukaan hän edustaa niitä naisia, jotka ennen häntä kävivät läpi orjuuden kärsimykset, läheistensä menettämisen surun, selviytymisen äärimmäisestä tuskasta ja ahdistuksesta. Hän tulee kivun ja koettelemusten maailmasta, mutta löytää tiensä ulos – voittajana.” Aileyn äiti keräsi puuvillaa ja palveli valkoisten keittiöissä, kuten lukemattomat muutkin mustat naiset. Koreografia tuo siten näyttämön keskipisteeseen Yhdysvaltojen mustien naisten kokemukset ja historian ylipäänsä. Äidin muotokuva on samalla peili, jonka kautta jotkut katsojista saattavat nähdä väläyksen omaa henkilöhistoriaansa – toiset taas osan sitä historiaa, jota he eivät itse ole joutuneet kokemaan, eivätkä ehkä edes ajattelemaan.

Eräs Cryn poliittisista ulottuvuuksista liittyy mustan äitiyden kuvaukseen. Viime vuosikymmenten afrikkalais-amerikkalaisessa feministisessä filosofiassa on käsitelty paljon mustiin naisiin liittyviä rodullistavia ja seksualisoivia käsityksiä. Mustaan äitiyteen liittyvät omat erityiset negatiiviset stereotypiansa. Lukemattomista Hollywood-elokuvista ja elintarvikepakkausten kyljistä tuttu stereotyyppi on epäseksuaalinen ja taloudenhoidolle omistautunut Mammy, joka antaa kaiken äidillisen ja pullantuoksuisen hoivansa palvelemansa valkoisen perheen lapsille. Toinen pinttynyt, toiseuttava stereotyyppi on musta ”sosiaalipummiäiti”, joka on epäonnistunut sekä vanhempana että elättäjänä. Erityisesti 1970-luvulla positiiviset ja moniulotteiset mustien äitien kuvaukset olivat harvinaisia sekä taiteen että populaarikulttuurin kuvastoissa.

Aileyn koreografiassa kenties koskettavinta on se, kuinka vahvana ja itsenäisenä hän äitinsä kuvaa. Vaikka liikekieli kertoo myös kovasta ruumiillisesta työstä, äidin hahmo ei palaudu hänen työhönsä eikä yhteiskunnalliseen asemaansa. Liioin hän ei ole suoriutuja eikä uhrautuja. Koreografia on raikas käsitellessään äidin hahmoa ilman suoria viittauksia äitiyteen. Poissa ovat hoivaamiseen ja hoitamiseen liittyvät äitiyden kliseet.

Erityisesti teoksen lopun äiti on upea ja innostava hahmo, joka bailaa ja bilettää. Hän on viehättävä, hauska, ja elää joka solullaan. Hän on seksuaalinen mutta ei vulgääri. Myös tässä voi nähdä, kuinka Ailey halusi tuoda näyttämölle laajemman kannanoton. Hän on kertonut haastatteluissa halunneensa tanssiteostensa kautta antaa afrikkalais-amerikkalaisten katsojiensa nähdä oman kauneutensa. ”Haluan pidellä yleisöni edessä peiliä, joka kertoo heille, että tällaisia ihmiset voivat olla, näin avoimia he voivat olla”, Ailey sanoi.[2]

Kun Alvin Ailey American Dance Theater esitti Cryn New Yorkin City Center Theaterissa uuden vuoden aattona 2015, kyseessä oli historiallinen esitys. Illan esitykset juhlistivat Judith Jamisonin 50-vuotista tanssijanuraa tanssijana, koreografina sekä Alvin Ailey Dance Theaterin taiteellisena johtajana, missä tehtävässä hän toimi Ailey kuolinvuodesta 1989 vuoteen 2011. Alvin Ailey American Dance Theaterin nuoren polven tanssijoihin kuuluva Linda Celeste Sims esitti soolon Jamisonille, jonka esitettäväksi Ailey alun perin oli koreografian luonut, samalla näyttämölle, missä Jamison itse sen on monta kertaa tanssinut.

Jamison on muistellut, että kun hän aikanaan esitti Cryn, ihmiset itkivät yleisössä. He ylistivät Aileyn koreografiaa ihmetellen: ”Kuinka hän voi tuntea ihmiset noin hyvin? Kuinka hän voi tuntea naiset noin hyvin?” Perustavissa inhimillisissä kokemuksissa on lopulta jotakin, joka ylittää ajan ja paikan. Yhä edelleen kuudentoista minuutin mittainen koreografia kutsuu mukaansa matkalle, joka on sekä historiallinen että henkilökohtainen. Teoksen ainesosat kumpuavat viime vuosisadan Etelävaltioiden tomusta, mutta antavat äänen naisten kokemuksille, jotka voisivat tapahtua – ja tapahtuvat – missä vain. Teoksen naiseen samastumalla katsoja voi myös kokea, juuri kuten Ailey toivoikin, että avoimuus ja sisäinen vahvuus ovat jokaisessa meissä, jokaisessa hetkessä piileviä aitoja mahdollisuuksia.

Viitteet
[1] Ks. esim. Particia Hill Collins: ”Mammies, Matriarchs, and Other Controlling Images”, teoksessa Black Feminist Thought (s. 69-96).
[2] Sitaatti teoksesta Ailey Spirit (s. 93).

Muut lähteet

Alvin Ailey ja Peter Bailey, Revelations – The Autobiography of Alvin Ailey, A Birch Lane Press Books, New York, 1995.

Judith Jamison ja Howard Kaplan, Dancing spirit: an autobiography, Doubleday, New York, 1993.

Robert Tracy, Ailey spirit: the journey of an American dance company, esipuhe Wynton Marsalis, Stewart, Tabori & Chang, New York, 2004.

Collins, Patricia Hill, Black Feminist Thought – Knowledge, Consciousness and the Politics of Empowerment, Routledge, 2000.

Alvin Ailey: Memories and Visions, Phoenix Film, ohjaaja Stan Lathan, tuottajat Ellis Haizlip ja Alonzo Brown Jr., 1974.

Esitys Alvin Ailey American Dance Theater, Blues Suite, A Case of You, Cry and Revelations, New York City Center Theater, 31.12.2015.

Aiheesta lisää, ks. Malin Grahn-Wilder, ”Alvin Aileyn tanssiesitykset vievät pyhän äärelle”, Kritiikin Uutiset 3/2015.

frontpageteaser: 
Toisinaan taiteen omaelämänkerrallisuus kumpuaa joistakin kokemuksista, jotka ovat niin suuria ja pakahduttavia, ettei niitä pysty pitämään sisällään.
articleimage: 
Language: 
finnish