Scroll To Top

Henkilökohtaisuudesta

Teksti: Sanna Uuttu

SANAT, TERMIT, KÄSITTEET

Sanakirjassa henkilökohtainen tarkoittaa

1 yksityinen, yksilöllinen, persoonallinen, omakohtainen
2 määrähenkilölle nimenomaisesti kuuluva tai ominainen, häneen nimenomaisesti kohdistuva.

Sen synonyymeja ovat

mieskohtainen, oma, omakohtainen, persoonallinen, yksilöllinen, yksityinen, intiimi (www.suomisanakirja.fi)

Nykysuomen etymologisessa sanakirjassa ei ole hakusanaa ’henkilökohtainen’.

’Henkilö’ on Volmari Kilpisen vuonna 1857 sepittämä uudissana, joka perustuu muinaissuomalaiseen sanaan ’henki’. Sen merkitys on fyysinen, ’henki, henkäys’. (Häkkinen 2004, s. 186-187)

Henkilö on joku, joka hengittää, ja henkilökohtainen on hänelle kuuluvaa.
Ruotsin, ranskan, englannin ja saksan kielen henkilökohtaisuutta tarkoittavissa sanoissa on samat latinankieliset juuret; persona, privus, intimus. Suomi-latina-suomi -sanakirja antaa niille sellaisia merkityksiä kuin naamio, asema, yksityinen, oma, omituinen, sisin, salaisin, luottamuksellinen, sydämellinen. (Pitkäranta 2001, s. 516, 527 ja 417) Latinaksi henkilökohtainen on proprius, joka tarkoittaa myös tunnusomaista, omaa ja varsinaista.

Eksyn näihin sanakirjoihin. Päätän soittaa Kielitoimiston neuvontapuhelimeen.


NEUVONTAPUHELINKESKUSTELU 1/2
(26.02.2016)

“Hei tässon Sanna Uuttu
mä haluaisin kysyä sellaisesta sanasta kuin henkilökohtaisuus”

Kielitoimiston neuvontapuhelimen asiantuntijalla on miellyttävä puheääni ja huolellinen puhunta.

“Katson nyt ihan ensimmäiseksi Kielitoimiston sanakirjaselitteen eli että mitä kaikkea henkilökohtainen on”

Hän katsoo samaa sanakirjaselitettä kuin yllä ja sanoo
“Tämä on siis hyvin tällainen moniaalle viittaava sana että”

Hän lukee selitteen kohta kohdalta ääneen ja jatkaa
“Eli tällä sanalla voidaan viitata tosi monenlaisissa yhteyksissä ja se ei ole sillä lailla tarkkarajainen kuin vaikkapa jotkin muut adjektiivit
vaikka adjektiiveissa usein onkin kyllä hyvin paljon liukumista merkityksissä”
Neuvoja listaa sanan henkilökohtainen erilaisia käyttötapoja. Neuvoja ei osaa sanoa, onko henkilö-sanan käyttö ollenkaan kansanomaista. Hän arvelee, että ehkä enempi käytetään sanoja yksityinen tai oma.

Kysyn yhdyssanan loppuosasta.
“Joo se ’kohtainen’ tarkoittaa se ’joka kohtaa’ ’johonkin kohdistuvaa’ ’johonkin kuuluvaa’”

Kysyn henkilökohtainen-sanan vastakohdista. Neuvoja vastaa, ettei yhtä vastakohtaa voi tässä yhteydessä sanoa. Hän vastaa, että vastakohdan nimeäminen onnistuu vain jos on hyvin täsmällismerkityksellinen sana ja henkilökohtainen ei ole sellainen.


PALAAN NEUVONTAPUHELINKESKUSTELUUN MYÖHEMMIN

Selailen kirjahyllyäni ja haeksin sieltä jotain apua.

Sain ensimmäisellä teatterihistorian kurssilla Kaisa Korhonen -haastattelukirjan Kiihottavasti totta, joka yhä lojuu kirjahyllyssäni.

Hanna Helavuoren haastattelemana Korhonen puhuu paljon esityksen henkilökohtaisesta tunnusta. Hän sanoo sellaisia asioita kuin ”Tekstiä pitää rakastaa, mutta sen kanssa saa olla korkeintaan avoliitossa” ja ”Eräs opiskelija kertoi havainneensa että ’aiheen täytyy tuntua solutasolla’. Se on minusta hyvä kuvaus.” ja ”Jos hän (ohjaaja) on kokonaispersoonana läsnä, jäljestä tulee ehdottoman alkuperäistä.”

No, en edes tiedä mitä nämä siteeraukset tarkoittavat. Ne tuntuvat pähkähulluilta. Ne eivät vie tätä mihinkään.

Robert Hubbart kirjoittaa Encyclopedia of Life Writing -teossarjan ensimmäisessä osassa, että vaikka länsimainen teatteritraditio on täynnä suurmiesten elämäkertoja, draama ei ole ilmeinen alusta autobiografiselle kehittelylle. Hubbart kirjoittaa, että länsimaisen teatterin ryhmätyö- ja dialoginen luonne suojaavat näytelmää kirjailijan itsereflektiolta. (Hubbard 2001, s. 285)

Teatterissa ja esitystaiteessa henkilökohtaisuuden tai omakohtaisuuden odotus läpäisee koko työryhmän.

Annette Arlander kirjoittaa, että nykyteatterissa ja nykytanssissa on yhä yleisempää, että esiintyjä tai työryhmän jäsen ”ideoi, materialisoi ja kehittelee saamiaan tehtäviä tai tuo mukaan omia elementtejään.” (toim. Ruuskanen 2011, s. 96)

Suna Vuori nimeää Helsingin Sanomien Lauantaiesseessään Antti Raivion, Reko Lundánin, Milja Sarkolan ja Heini Junkkaalan esimerkkeinä omakohtaisesti kirjoittavista näytelmäkirjailijoista. Vaikka Vuoren esseen sävy on toteava, hän kirjoittaa Raivion, Lundánin, Sarkolan ja Junkkaalan henkilökohtaisista ja tunnustuksellisista töistä hyväksyvästi. Syntyy vaikutelma, että juuri nämä työt ovat menestyksekkäitä ja ne ovat ”kestäneet aikaa”. (Vuori 2015, HS)

Vuori kirjoittaa että:
”Monet keskeisimmistä näytelmäkirjailijoistamme kirjoittavat (perheestä) edelleen, varsinkin naiset – ja osa heistä tunkeutuu entistäkin syvemmälle itsensä ja oman perheensä ytimeen. Kiikarin ja suurennuslasin sijasta käytössä on mikroskooppi. Esimerkiksi Milja Sarkolan Perheenjäsen ja Jotain toista ovat preparoineet erityisen henkilökohtaisia asetelmia.” (Vuori 2015, HS)

Vuori kirjoittaa, että Antti Raivio oli ensimmäisiä Suomessa, jotka kirjoittivat ”tunnustusdraamaa”. Skavabölen pojat sai ensi-iltansa Q-Teatterissa vuonna 1991. Vuori kirjoittaa, että juuri Skavabölen pojat on “kestänyt aikaa” toisin kuin Raivion yhteiskunnallisemmat näytelmät.

Innostun sanasta ’tunnustusdraama’, mutta huomaan, että se ei ole vakiintunut. Googlessa Vuoren lauantaiessee on sen ainoa hakutulos.

Historiallisesti muissa taiteissa, esimerkiksi kirjallisuudessa ja kuvataiteessa, henkilökohtaisuus on korostunut enemmän ja paljon aiemmin kuin teatterissa. Augustinus kirjoitti ensimmäisen omaelämänkerran, Tunnustukset, vuonna 397. 1600-luvulla elänyt Rembrandt van Rijn on ensimmäinen kuvataiteilija, joka tuli tunnetuksi omakuvistaan.(Gibbons 2007, s. 9) Rousseaun Tunnustukset on ensimmäinen maallinen omaelämäkerta.

Vuonna 1959 kriitikko M. L. Rosenthal esitteli termin tunnustuksellinen runous The Nation -lehdessä. Rosenthal kirjoittaa Robert Lowell’n runokirjan Life Studies (1959) kritiikissään, että: ”The use of poetry for the most naked kind of confession grows apace in our day.” Rosenthal kirjoittaa, että Lowell poistaa ne naamiot, joita häntä edeltäneet runoilijat pitelivät ja jatkaa, että: ”His speaker is unequivocally himself, and it is hard not to think of Life Studies as a series of personal confidences, rather shameful, than one is honor-bound not to reveal.” (Rosenthal 1959, The Nation)

Rosenthal jatkaa, että: ”It will be clear that my first impression while reading Life Studies was that it is impure art, magnificently stated but unpleasently egosentric (…). Since its self-therapeutic motive is so obvious and persistent, something of this impression sticks all the way.” (Rosenthal 1959, The Nation)

Yli viisikymmentä vuotta vanha ja aikaa sitten vanhennut pieni kirjallisuuskritiikki on minulle tärkeä, koska se ilmaisee selväsanaisesti omat pelkoni taiteen tunnustuksellisuutta kohtaan.

Tuntuu epäolennaiselta osuuko Rosenthal oikeaan arvioidessaan, että Lowell on niin yhtä runojensa puhujan kanssa tai että runojen motiivi on terapia – olennaista on sen tuntuisuus. Rosenthal kirjoittaa, että paljastaminen on vähän häpeällistä, jotakin, mitä kunniallisuus estäisi paljastamasta. Henkilökohtaisuus on egosentristä, henkilökohtaisuus tahraa muutoin ’suurenmoisesti esitetyn’ runouden.

Lisäksi ongelma leviää kuin lika. Kokemukset, joita käytän materiaalinani, syntyvät läheisteni kanssa. Ne eivät ole yksin minun.


HENKILÖKOHTAISUUS ON JONKINLAINEN TAE

Michel Houellebecq kirjoittaa Alistuminen-teoksen ensimmäisessä luvussa että:
”Oli ystävyys miten syvällistä ja pitkäaikaista hyvänsä, ei ihminen puhuessaan koskaan avaudu yhtä perinpohjaisesti kuin tyhjän paperiarkin edessä, silloin kun hän osoittaa sanansa tuntemattomalle vastaanottajalle. Kirjallisuudesta puhuttaessa tyylin kauneus ja lauseiden sointi ovat toki tärkeitä, eikä kirjailijan pohdintojen syvällisyyttä ja ajatusten omintakeisuutta sovi väheksyä. Kirjailija on silti ennen muuta kirjoissaan läsnä oleva inhimillinen olento. Ei loppujen lopuksi ole niin tärkeää, kirjoittaako hän hyvin vai huonosti, olennaista on, että hän kirjoittaa ja on kirjoissaan oikeasti läsnä.” (Houellebecq 2015, s. 11)

Siteeraan Houellebecqiä kuin proosan siteeraamisessa ei olisi mitään ongelmaa. Houellebecq on tässä ehkä ironinen – hän kirjoittaa pian siteerauksen jälkeen, että luemme mieluiten kirjoja sellaisilta kirjailijoilta, joista pidämme eniten ihmisinä. Jotka ovat eniten meidän kaltaisiamme. Mutta näissä lauseissa Houellebecq tietää varmasti, että vaikka hän on luettu, hän on myös vihattu. Että hänen lukijansa rakastavat vihata häntä, hänen oikeistopopulistista maailmankuvaansa, hänen vihamielisyyttään ja pettymystään.

Siteeraan Houellebecqiä, koska hän sopii tarkoituksiini. ”Olennaista on, että hän (…) on kirjoissaan oikeasti läsnä.” Taiteilijan läsnäolo teoksessa toimii jälleen takeena. Viime yönä (25.2.2016) kaverini puhui kahden oluen jälkeen rocklyriikasta ja hän sanoi, että sen täytyy olla henkilökohtaista, no bullshit, koska sitten tietää että “se seisoo sen takana, on oikeesti läsnä”.

Tai Maggie Nelsonin uusimmassa esseistisessä muistelmassa, The Argonauts, aloituskappaleessa kirjailija kuvaa ensimmäisessä persoonassa miten hän sanoi ‘I love you’ sen jälkeen, kun hänen puolisonsa ensimmäistä kertaa nai häntä perseeseen asuntonsa lattialla.

Mutta esimerkkien lukunautinto ei liity kerronnan vastaavuuteen todellisuuden kanssa. Vai liittyykö?

”Fiktiivisen henkilön saa luoda, kun ilmoittaa sen olevan fiktiota.”

Kotimaa24-sivuston kysymykseen siitä, miten usein kirjailijat joutuvat ongelmiin fiktion ja toden vastaavuudesta, Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis vastaa näin: “Kirjailijat joutuvat aika usein tällaisiin skismoihin, kun kirjat ovat ilmestyneet. Varsinkin sukulaiset loukkaantuvat mutta myös vieraat ihmiset. Pari tutkintapyyntöäkin on tehty. Yleensä ne eivät ole johtaneet mihinkään. Ero Enkeli-Elisan tapaukseen on siinä, että fiktiota kirjoittava kirjailija ei esitä tarinaansa totena. Asia ilmaistaan julkisuudessa niin, että kerrotaan kirjan olevan romaani. Fiktiivisen henkilön saa luoda, kun ilmoittaa sen olevan fiktiota.”

Vastaus liittyy Enkeli-Elisa-kohuun vuonna 2012.

Vuonna 2012 Minttu Vettenperä julkaisi omakustanteena kirjan Jonakin päivänä kaduttaa, jossa koulukiusattu Enkeli-Elisa tekee itsemurhan. Ennen omakustanteen julkaisua Vettenperä oli julkaissut muistosivustoa, Facebook-muistosivua ja Enkeli-Elisan vanhempien blogia. Vettenperä esiintyi lehdissä, televisiossa ja radiossa itsemurhan tehneen tytön vanhempien edustajana. Wikipediassa lukee, että “Tapahtumia esiteltiin tosina monissa tiedotusvälineissä, kunnes heinäkuussa 2012 Helsingin Sanomien Kuukausiliite kyseenalaisti tarinan todenperäisyyden ja poliisi aloitti tapauksen rikostutkinnan.”

Rikostutkinnassa selvitettiin, onko Vettenperä syyllistynyt petokseen, mutta esitutkinta lopetettiin, koska poliisin ja syyttäjän mielestä Vettenperä ei syyllistynyt petokseen.

Varis hämmästyi lukijoiden voimakkaita reaktioita HS:n Kuukausiliitteen Enkeli-Elisa-paljastusjuttuun. Varis sanoo haastattelussa että:
“Keskustelijat raivostuivat, että tarinan todenperäisyyttä edes epäillään. Ehkä kysymys oli pettymyksestä. Siitä, että heitä oli huijattu. He olivat menneet sydämellään mukaan sellaiseen, mikä ei ollutkaan totta.” (Iltasanomat 13.07.2012)

Ylioppilaslehdessä Erkka Mykkänen kirjoittaa ilmiöstä otsikolla ”Vahingossa avantgardea” että:
“Hänhän on onnistunut jokaisen kirjailijan perimmäisessä tavoitteessa: saanut ihmiset hetkeksi uskomaan johonkin keksittyyn.” (Ylioppilaslehti 9/2012)

En tiedä.

Vuonna 1975 Michel Foucault sanoo haastattelussa, että:
”Heti kun alat kirjoittaa, vaikka omalla nimelläsikin, alat toimia jonain vähän toisena, ’kirjoittajana’. Asetat itsestäsi itseäsi varten jatkumoja ja sellaista yhtenäisyyttä, jotka eivät ole aivan samaa kuin todellinen elämäsi… Kaikki tämä johtaa eräänlaiseen uusidentiteettiin, joka ei ole identtinen identiteettiisi kansalaisena tai sosiaaliseen identiteettiisi – lisäksi tiedät sen oikein hyvin, koska haluat suojella yksityiselämääsi.” (Foucault 2004, s. 106)

Tässä kohtaa kai saan takaisin kiinni siitä, mitä ajattelen Enkeli-Elisasta, Houellebecqistä ja Nelsonista. Että kirjoittaja on eri kuin ihminen. Että edes mielipidekirjoituksissa, joissa jokin henkilökohtainen on suorimmin kirjoitettuna, en ajattele, että tutustuisin ihmiseen.

Onko tämä kyynistä? Tai olenko ihan väärässä?

Henkilökohtainen näyttäytyy aina huijauksena, mutta haluan sydämelläni heittäytyä mukaan sellaiseen, mikä ei olekaan totta.


LYHYT YRITYS LUONNEHTIA HENKILÖKOHTAISUUTTA TERMINÄ

Kun haetaan esimerkkejä henkilökohtaisuudesta, esimerkit ovat usein omaelämänkerrallisia. Omaelämänkerrallisista teoksista käytetään Suomessa myös lainasanaa ’autobiografia’. Se tulee kreikansanoista auto, eli ’hänen omansa’, ja biografia, joka tarkoittaa elämän kuvausta. (Etymonline.com)

Henkilökohtaisuus ja omaelämänkerrallisuus voidaan kuitenkin erotella. Omaelämänkerrallisuus tarkoittaa omien elämäntapahtumien tai kokemusten suoraa hyödyntämistä kerronnassa. Henkilökohtaisuus on esteettinen tai laadullinen ominaisuus, se voi olla tekotapa tai näkökulma materiaaliin. Jos omaelämänkerrallisuus on sisältöä, henkilökohtaisuus on pikemminkin muotoa.

Ehkä henkilökohtaisuudessa on kysymys vain mausta, tuntuisuudesta tai mielipiteestä
minulle tämä on henkilökohtainen
tämä tuntuu henkilökohtaiselta


NEUVONTAPUHELINKESKUSTELU 2/2
(26.02.2016)

Puhelu on melkein lopussa. On kulunut noin kymmenen minuuttia ja kuulen asiantuntijan äänestä, että minun olisi aika lopettaa. Valitan vielä, että sanaa 'henkilökohtaisuus' käytetään niin epämääräisesti

“Niin se on sanojen ominaisuus kyllä useinkin”, neuvoja vastaa ja nauramme vähän. Sitten hän jatkaa:

“Kieli on monimerkityksisyydessään ja vivahteisuudessaan sellainen ettei se asetu karsinoihin
aina jotain pientä kohtaa sieltä voidaan valottaa
siksi tieteen ja kaikilla aloilla pitää aina määritellä itse
se on hyvin tärkeä koska ihan sama sana jossakin voi jossakin muualla saada ihan eri merkityksiä
ja sitten pitää olla tarkka silloin kun mennään termin puolelle”

Kaipaan, että tällaisiakin sanoja kuten ‘henkilökohtaisuus’ käytettäisiin kuin termiä. Että sillä olisi tarkkarajainen näkökulma, joka kerrottaisiin kunkin tekstin tai puheenvuoron alussa. Että tehtäisiin ero henkilökohtaisuuden ja omakohtaisuuden tai omaelämäkerrallisuuden välille ettei jokin tunnustuksellisuus raskauttaisi henkilökohtaisuudentuntua.
Mitä sillä saavutettaisiin? Kankeita ja pitkiä puheenvuoroja ja sitten jotain tarkkuutta, ehkä konkreettisia rajauksia. Saavutettaisiin jokin selkeä ehdotus jota muu yhteisö voi kommentoida ja tarkentaa.

Kiitän Kielitoimiston puhelinneuvonnan asiantuntijaa ja hän toivottaa minulle onnea opinnäytetyön kirjoittamiseen. Vastaan
“Kiitos hei hei”
“Hei hei”


LÄHDELUETTELO

KIRJAT
Hubbard, Robert. “Drama and Life Writing.” Encyclopedia of Life Writing: Autobiographical and Biographical Forms; Volume 1 A-K. Ed. Margarette Jolly. Chicago: Fitzroy Dearborn Publishers, 2001.

Truth, Power, Self : An Interview with Michel Foucault (25 October 1982)
Michel Foucault. (2004). 'Je suis un artificier'. In Roger-Pol Droit (ed.), Michel Foucault, entretiens. Paris: Odile Jacob.

Eribon, Didier. Michel Foucault. Tampere: Vastapaino 1993

Nykyteatterikirja – 2000-luvun alun uusi skene. Toim. Annukka Ruuskanen. Helsinki: Like 2011.

JGibbons, Joan. Contemporary Art and Memory – Images of Recollection and Remembrance. I.B.Tauris 2007.

LEHDET
Helsingin Sanomat: Lauantaiessee: ”Isien ja äitien valta-asema murenee teatterien lavoilla” (Suna Vuori 17.10.2015)

The Nation: “Books and the Arts: Poetry as Confession” (M. L. Rosenthal 19.9.1959)

Ylioppilaslehti 9/2012: Erkka Mykkänen: ”Vahingossa avantgardea”

ELOKUVAT
The End Of Tour (2015). Ohj. James Ponsoldt

KESKUSTELUT
Kotus-neuvontapuhelin 26.2.2016

INTERNETLÄHTEET
www.etymonline.com, katsottu 25.10.2015

www.suomisanakirja.fi, katsottu 26.10.2015

Ilta-Sanomat 13.7.2016
www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000521924.html, katsottu 26.2.2016

Language: 
finnish