Scroll To Top

Omakuva

Teksti: Maija Muinonen

Kirjoitan toista romaania. Silloin kun en kirjoita, lausun itselleni rohkaisusanoja siitä, miten toinen romaani valmistuu ja miten mahtava siitä tulee. Niitä sanoja en kirjoita ikinä mihinkään, koska ne eivät liity itse kirjoittamiseen eivätkä itse romaaniin, sanon vain hiljaa mielessäni ja toisinaan ääneen hiljaa tai kovaa, ja kun kävelen merenrannassa ja katson rannattomaan horisonttiin, sanon tuolta se tulee, tuolta se tulee ja tuonne kirjoitan, ja ne sanat voin kirjoittaa johonkin, koska ne liittyvät kirjoittamiseen ja romaaniin.

              ”käsittelemme paperit palonestoainein ja kosteussuojin”

              ”ihmiset jotka muistetaan vain heidän hautajaisiinsa sävelletystä musii”

Silloin kun en kirjoita vaan olen muualla ja seurassa, sanon olevani kirjailija, writer, författare, Schriftstellerin. Työskentelen Mustat paperit -esikoisromaanini ilmestymisen jälkeen täysipäiväisesti kirjailijana. Sen mahdollistavat onnekkaasti kohdalleni sattuvat palkinto, apurahat ja residenssipaikka. Monesta suunnasta neuvotaan, että esikoisteoksen jälkeen ei missään nimessä pidä hylätä päivätyötä ja jäädä vain kirjoittamisen varaan. En halua seurata neuvoa. Koen, että esikoisteoksen julkaiseminen suo minulle eri tahojen silmissä pätevyyden työskennellä kirjailijan ammatissa ja sille minun on oikeus antautua. Minua ahdistaa erityisesti se, miten neuvo liittyy rahaan: siinä piileskelee ihanne, että pitää tienata tasaisesti ja tämmöinen tarpeeksi iso summa, olla sellainen itsenäinen kunnon kansalainen, joka ei esimerkiksi tarvitse mitään tukia koskaan. Apurahoilla ja residenssissä saan työskennellä vapaasti, kirjoittamisen lisäksi miettiä, epäillä ja kehittää työtapojani, yksintyöskentelyn lisäksi työskennellä työryhmässä, kirjan kirjoittamisen lisäksi kirjoittaa esitystä, Suomessa työskentelyn lisäksi työskennellä ulkomailla ja tutustua kollegoihin siellä. Epävarmuus toimeentulosta on stressaavaa, välillä joudun lainaamaan ystäviltä ja yllättävässä elämäntilanteessa turvaudun yhteiskunnan tukeen. Kirjailijan on pystyttävä tulemaan toimeen kirjailijantyöllään. Ja kuten kaikki tietävät, se on äärimmäisen haastavaa. Ratkaisu rahoitusongelmiin ei ole se, että kirjailijat pysyvät muissa töissä ja kirjoittavat vain osa-aikaisesti. Esikoiskirjailijoita pitää rohkaista myös kirjailijuuteen ja ajamaan muutosta alaan liittyviin ongelmiin. Ja ennen muuta on huolehdittava siitä, että ei puhuta vain rahasta.

              ”ihminen sijaitsee puhelimen vieressä”

              ”me voimme antaa hänelle kaiken sen huomion, jota hän tarvitsee”

Äitini ei ole kirjailija. Siksi minusta tuntuu siltä, että osaan olla ja kehittyä omanlaisekseni kirjailijaksi ja siksi minusta tuntuu, että en siinä onnistu.

Lapsena lempilukemistani ovat (mm.) Leena Krohnin kertomus Peruna ei ole esine, Suomen kieltenopettajien liiton lehti Tempus ja Iltasanomien seksipuhelinilmoitukset.

Lapsuudessa ja nykyään tärkeiksi tulevia kirjoja ja tekstejä aina ensimmäiseksi vastustan ja inhoan. Ehkä se on yritys suojautua niiden mahtavilta voimilta, yritys suojella itseä, etten tulisi ravistelluksi.

                                                                                ”arvonimihenkinen!”

Sattuu sellaisia asioita, jotka sysäävät minut kokonaan kielen ulkopuolelle. Mustaa mustetta näkyy, mutta se ei muodosta sanoja vaan valuu, en kirjoita mitään pitkään aikaan, enkä osaa sanoa mistään mitään. Luulen, että tämä tarkoittaa, että minun ei oikeasti kannata kirjoittaa, jos en kerran löydä sanoja joka tilanteessa.

Mutta ehkä minun juuri siksi kannattaa kirjoittaa. Siitä kirjoittamiseni ehkä juuri lähtee, kielen rajalta.

Joka päivä en kirjoita.

Jos en kirjoita päiväkausiin haluan ostaa kaikkea.

              ”samalla tavalla kuin varjosta voi katsoa valossa kylpevää paikkaa”




Kun esikoisromaanini Mustat paperit ilmestyy, pelkään että tulee paljon haastatteluja ja kaikissa kysytään, onko sulta kuollut äiti, ootko kokenut henkilökohtaisesti menetyksiä. Kirjoitan muistiin vastauksen, jolla voin väistää kysymyksen ja jos äiti pitää mainita, onnistun mainitsemaan hänet ilman aikamuotoa. Ei yhdessäkään haastattelussa kysytä asiasta. Ja ylipäätään haastatteluja on vain joitakin.

Haastatteluissa otan itseni liian vakavasti.

”hevospuku, jonka sisällä on kaksi ihmistä”

Pitää olla eri intensiteettejä joilla kirjoittaa, pitää taitaa eri intensiteetit, minun täytyy harjoitella, että pystyn kirjoittamaan eri tiloissa, aggressiivisena, surullisena, onnellisena, aina, hakkaamaan, näpyttämään tai kepeästi pimputtamaan näppäimistöä. Että pystyn milloin tahansa kirjoittamaan vai onko tämä hyvä ja oikea idea?

”ja hänen täydellisesti hallitut tekstiilinsä”

”Jumala koskettaa kirkontornia auringonpais”

Toisinaan haluan olla nopea, kovaääninen, räävitön ja julkisuudessa.

Nautin esiintymisestä, siitä että tila on minun hallinnassani ja minua katsotaan.

En haluaisi naamaani kirjani kansiliepeeseen.

Viime kesänä Künstlerhaus Schloss Wiepersdorfin Sommerfestissa esiintyessäni tunnen ensimmäistä kertaa, että pystyn sanomaan jotakin Mustista papereista, että hahmotan hieman mistä sen kirjoittamisessa ja itse teoksessa on minusta kyse. Monta kertaa olen hävennyt sitä, että en osaa sanoa esikoisestani oikein mitään.

Puoliksi minä olen sukua joka muistelee ja puoliksi minä olen sukua joka ei pidä sukulaisiinsa ikinä mitään yhteyttä.

”hörppää lasista”

En osaa tehdä mitään muuta niin hitaasti kuin kirjoittaa.

En osaa tehdä mitään muuta niin epävarmasti kuin kirjoittaa.

En saa kirjoittamisesta välitöntä mielihyvää.

Marokossa arabian kurssilla. Uudet aakkoset, uusi kirjoitussuunta, uusi käsiala, ihan kömpelö, uudenlaiset sanat suussa. Pisimpään muistan sanat maito, leipä ja mallilauseen: isäni on töissä Yhdistyneissä kansakunnissa.

”ja vasta nyt hän nielaisee”

Tuntuu siunaukselta että saan työskennellä mahtavien, eri alojen ihmisten kanssa. Ja minulla on monta idolia, muun muassa elokuvaohjaaja, taiteilija Chantal Akerman, vaarini, pappi Paavo Muinonen ja kapellimestari Susanna Mälkki.

Kirjoitan käsin ja koneella. Pitäisi kokeilla myös kaivertamista, hakkaamista, tikulla piirtämistä, pimeässä kirjoittamista.

          ”katastrofialkukirjain”

Kirjoittaessa haluan joutua kielen vietäväksi niin että se johdattaa minut kohti vierasta. En halua hallita prosessia. Haluan uskaltaa päättää ja ratkaista mahdollisimman vähän mahdollisimman pitkään. Haluan joutua siihen kieleen, joka ei järjestä, jaa, hallitse, ole nokkelaa juuri sillä tavalla kuin minä keksin haluta tai ajatella oikeaksi. Haluan joutua villin materiaalisen epäsovinnaisen kielen valtaan.

                                                                                ”hän on sellainen fun-loving”

Kirjan avaaminen satunnaisesta kohdasta niin että avatussa kohdassa ei ole yhtään tekstiä ja sitten tunnen valtavaa helpotusta kun avaan kirjan toisen kerran ja sattuu kohta joka on täynnä tekstiä.

Rakastan sitä miten kirjallisuus on sekä niin aineetonta että niin aineellista. Rakastan kirjaobjektia. Vitriinissä vanha kuiva kirja, avattu, näyttää perhoselta. Sivujen lehteily edestakaisin. Kirja voi heittää varjon lukijansa kasvoille. Alleviivaaminen. Kirjassa on kaksi sivua rinnakkain, rinnakkain, ja sivun toisella puolella on toinen sivu. Marxin veljesten elokuva Hevosen sulat, kohta jossa Pinky on käymässä rehtorin kansliassa. Lattialla on kasa kirjoja, takasta tuli on hiipumassa. Pinky alkaa lapioida kirjoja takkaan ja tuli tulee taas terhakkaaksi.


Lainaukset ovat Muinosen työn alla olevasta toisesta romaanista

Language: 
finnish