Scroll To Top

Kätketty äiti

Teksti: Sini Mononen 11.1.2017
Kuvat: The Museum of Ridiculously Interesting Things -blogi

Luin joululomalla Harri Kalhan toimittamaa teosta Kummat kuvat (2016). Kirja käsittelee noin sadan vuoden takaista kuvallista kulttuuria. Monipuolisessa teoksessa on runsaasti anekdootteja menneestä maailmasta: saksalainen Lilliputti-kylä ja sen minikokoiset prinsessat, ihmisten vaatteisiin puetut eläimet, siivekkäät naishahmot, pullonkaulalla ja munan kuoressa taivaalla seilaavat ihmiset putkahtelevat esiin kirjan sivuilta. Yksi taidehistorian kuriositeetti muiden joukossa oli Max Fritzen artikkelissaan esiin nostama ”kätketty äiti”.

Kätketty äiti on viktoriaanisen muotokuvavalokuvauksen epäsubjekti. Hän on valokuvan lavasteisiin mattojen ja kankaiden alle piilotettu hahmo, joka pitelee levotonta – tai kuollutta – lasta paikoillaan. Viktoriaanisella ajalla potretit olivat suosittuja ja myös pienistä lapsista otettiin muistoksi valokuvia. Pitkistä valotusajoista johtuva kuvaussession venyminen vaati kuitenkin ratkaisuja lasten paikallaan pitämiseen. Paras henkilö tähän on tietysti lapsen oma äiti.

Nykykatsojan silmin tekstiilivuorien alle piilotetut hahmot ovat kuitenkin outoja ja joskus kammottaviakin.

Kankain pois piilotettu äiti on epäihminen: hän on osa studiotarpeistoa, lavaste. Katsoja, joka ei tiedä viktoriaanisen maailman kuvauskäytännöistä voi nähdä kuvissa kankain peitetyn hahmon, joka muistuttaa erehdyttävästi ihmistä. Kaikista kuvista äidin hahmoa ei edes näe, jos sitä ei osaa etsiä. Jotakin kuvaa katsomalla saattaa vaikuttaa siltä, että pieni tyttö seisoo varsin oudon tuolin lähellä. Toisessa kuvassa äiti on piilotettu niin hyvin studiotarpeiston taakse, että hänet voi nähdä vain tietäessään mitä etsii. Eräässä kuvassa verhon taakse piiloutunut äiti saa aikaan oudon vaikutelman kuin ilmassa leijuvasta vauvasta pidellessään lasta mahdollisimman ”luonnollisesti”. Monessa muussa kuvassa ihmishahmo on kuitenkin ilmeinen ja vartalon muodot erottuvat selvästi kankaiden alta. Näissä kuvissa kätketty äiti muistuttaa lastenkirjoista tuttua, makuuhuoneen hämärässä lymyävää kummitusta tai mörköä.

Jos kätketty äiti olikin viktoriaanisella ajalla tavallinen hahmo, läntisessä kulttuuripiirissä kankain piilotettu ihmishahmo ymmärretään nykyisin lähinnä kammottavana. Populaarikulttuurissa on luotu jo vuosikymmeniä mielikuvia piilotetuista, uhkaavista olennoista. Jokainen elokuvia katsellut tietää, että verhon takana lymyää vain väkivaltainen ihminen tai yliluonnollinen olento. Piiloutumiselle on aina syynsä. Tunnetun anekdootin mukaan Pythagoras siirtyi luennoillaan verhon taakse puhumaan, jotta oppilaat kiinnittäisivät huomion puhujan ääneen eikä ulkomuotoon. Tämä teki Pythagorasta akusmaattisen olennon, eli olennon jota ei voi nähdä, mutta jonka äänen voi kuulla.

Akusmaattinen olento on sittemmin popularisoitu elokuvissa näkymättömänä uhkana. Olentoon liittyy jumalallista kaikkivoipuutta: hän voi nähdä ja kuulla kaiken samalla, kun hänen oma identiteettinsä on muilta salattu. Akusmaattisena hahmona itsensä kuvasta häivyttävästä äidistä tulee suvereenin valtaa edustavan isän kaltainen, kaikkivoipa ääni.

Elokuvissa akusmaattiset hahmot ovat jumalolentoja, vainoajia, raiskaajia ja murhaajia. Ne vartioivat uhriaan lakkaamatta ja ovat kaikkitietäviä. Katseelta piilossa olleen hahmon valta-asema oli hyvin myös englantilaisen filosofi Jeremy Benthamin tiedossa, kun hän suunnitteli 1700-luvulla Panoptikonin. Panoptikon-rakennuksissa vartija on vankien elämässä läsnä vain äänenä. Hän kuulee ohuiden tinaputkien kautta vankien kaikki liikkeet ja voi puhutella heitä milloin vain. Panoptikonin popularisoinut Michel Foucault keskittyi Panoptikonista puhuessaan lähinnä vartijan katseeseen. Benthamin alkuperäisessä suunnitelmassa ääni oli kuitenkin se elementti, joka todella yhdisti vartijan vankeihin.

Panoptikonin akustinen keskipiste on Pythagoraan verhontakainen hahmo.

Kätkettyä äitiä katsoessa edellä mainittuja kulttuurisia merkityksiä on vaikea ravistaa mielestään. Millaisena äidin ääni kantautui paksujen kangaskerrosten takaa? Ymmärsivätkö kuvattavina olleet lapset, kuka heitä verhojen takaa kannatteli? Mitä äiti itse ajatteli omasta roolistaan verhoutuessaan paksuihin mattoihin ja studiotarpeistoon?

Kätketyn äidin vieraus liittyy osin myös valokuvaan mediana ja sen luomaan illuusioon omaan aikaansa vangiksi jääneistä haamuista. Valokuva ikuistaa lyhyen tuokion ja jättää kohteensa pysyvästi jo ohitettuun hetkeen. Tästä näkökulmasta katsottuna kätketyn äidin rinnalla poseeraava näennäisen rauhallinen lapsi lisää toismaailmallista vaikutelmaa. Kuvan lapset ovat kaukana 2000-luvun studiovalokuvien pehmoisista, sadunomaisista, kerälle hellyttävästi asetelluista uinuvista vauvoista. Tavallaan on ihme, että kätkettyä äitiä ei olla popularisoitu sellaisenaan kauhuelokuvien vakiohahmona vaikka pikkulapset ovat esiintyneet yliluonnollisina hirviöinä populaarikulttuurissa jo kauan. Ehkä lähimpänä kätketyn äidin populaarikulttuurikuvastoa on Norman Batesin kuollut äiti, jonka järkensä menettänyt lapsi on asettanut elämänsä lavasteeksi.

Kun Max Fritze kirjoittaa kätketystä äidistä, hän muistuttaa käytännön kuuluneen kulttuuriin, jossa läheisistä perheenjäsenistä haluttiin ikuistaa valokuvan kautta kaunis muisto. Viktoriaanisessa Britanniassa lapsikuolemat olivat suhteellisen tavallisia ja kuolema oli muutenkin lähempänä kuin tänä päivänä. Siksi kätketty äiti saattoi pidellä sylissään toisinaan myös kuollutta lasta.

Etenkin tällaisten kuvien kohdalla on vaikea sanoa, mihin suuntaan kätketyn äidin käsivarret lasta kantavat. Välillä vaikuttaa siltä, kuin kuollutta lasta sylissään pitävä kankain piilotettu äiti olisi ojentamassa tätä viimeiselle matkalle. Tässä mielessä äiti on sukua Lemminkäisen äidille, kuoleman virralla lastaan hyvästelevälle hahmolle. Välillä äiti näyttää olevan itse virran tuolla puolen. Paksujen kankaiden takana oleva syli vaikuttaa nyt työntävän lasta kohti kameraa ja nykyisyydessä olevaa katsojaa. On kuin hän pyytäisi meitä katsomaan lastaan, menneisyyden ja jo ohitetun tulevaisuuden asukasta.

Lähteet:

Bathrust, Bella. The lady vanishes: Victorian photography’s hidden mothers. Guardian. Julkaistu 2.12.2013.
Fritze, Max. 2016. ”Hyvästi rakkaani. Viktoriaaniset post mortem –valokuvat.” Teoksessa Kummat kuvat. Näkökulmia valokuvan kulttuureihin, toim. Harri Kalha. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kalha, Harri (toim.). 2016. Kummat kuvat. Näkökulmia valokuvan kulttuureihin. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Hidden Mothers in Victorian Portraits. The Museum of Ridiculously Interesting Things -blogi . Julkaistu 5.1.2012.

Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.