Scroll To Top

Kolme kuvaa: Lotta Hänninen, Minna Pöllänen ja Kati Rapia Forum Boxissa

Teksti: Sini Mononen 6.2.2017
Kuvat: Galleria Forum Box ja Eliza Tamo

Galleria Forum Boxissa on helmikuun ajan esillä kolmen taiteilijan yksityisnäyttelyt. Suuri tila jäsentyy selkeästi jokaisen tekijän omaan kokonaisuuteen: Lotta Hänninen ja Minna Pöllänen jakavat alakerran ja Kati Rapian näyttely nähdään parvella. Taiteilijoiden teokset resonoivat toisiaan sopuisasti: kukaan ei vaienna muita, kaikilla on oma vahva ääni. Jokainen kokonaisuus kannattaa kuitenkin katsoa itsenäisenä näyttelynään, jossa on oma tematiikkansa ja tapansa lähestyä kulloinkin käsillä olevaa materiaalia. Siinä missä Hänninen tarkentaa teoksissaan jokapäiväisiin pintoihin ja Rapia rakentaa kodin kollaaseja, Pölläsen teosten maailma on pyhän ja poliittisen värittämää: viime vuosina yleistynyt mielenosoituskulttuuri kiedotaan taiteilijan installaatiossa suojelupyhimyksen syleilyyn.

I

Lotta Hänninen: Broken Lines (2016)

Lotta Hännisen (s. 1984) viivoja ja ruudukoita tutkivat maalaukset ovat etäältä harmaita. Kun niitä katsoo lähempää, maalin pinnasta alkaa hahmottaa kimmeltäviä eri sävyjä. Broken Lines –sarjassa (2016) mdf-levyille on raaputettu maalipintaan uria, jotka muodostavat tutun oloisia ruutupaperiarkkeja. Säännöllinen ruudukko risteilee eri väreissä heikosti kuultavilla levyillä.

Hännisen käsityönä tekemät ruudukot ovat pikkutarkkoja. Ne tuovat mieleen meditatiiviset ruutupaperin värityssessiot: teosten rytmiikka syntyy haaleilla väreillä toisistaan erotetuista ruuduista. Esiin nousevat salmiakkikuviot, skottiruudut, suorakaiteet, aaltoilevat linjat ja harlekiinikuviot. Mdf-levyt on maalattu ennen ruudukon kaiverrusta ja maali pysyy siististi urien ulkopuolilla eikä tuki viivastoa. Säntillisen säännölliset linjat osuvat juuri oikeassa rytmissä yhteen maalattujen pohjien kanssa.

Hiukan sivummalle, omaan tilaansa sijoitettu Standards –installaatio (2016) jatkaa maalatun mdf-levyn ja viivan tutkimista. Lattiatasoon asetettu maalausinstallaatio on parkettilattian esitys. Näyttelytekstissä Hänninen kiinnittää huomion neljän rinnakkaisen suorakuution muodostamien neliöiden väleihin jääviin rakoihin, jotka risteilevät teoksessa ankarassa rytmissä, mutta silti toisiaan kevyesti karttaen. Viivat ja niiden työstäminen ovatkin Hännisen näyttelykokonaisuuden keskiössä. Teoksia katsoessa tekee kuitenkin mieli antaa katseen lipua viivoista maalipinnoille. Installaatiota kiertäessä voi huomata, kuinka väri herää eloon mdf-levyillä. Maalattu levy taittaa eri katsomiskulmasta esiin haaleita vastavärejä, makeaa punaista ja vihreää. Värit sulautuvat toisiinsa hallitun leikkisästi.

Hännisen teokset ovat näennäisen helppoja. Lähempi tarkastelu paljastaa pikkutarkan käsityön ja huolellisen suunnittelun. Viivaa tutkivina maalausinstallaatioina Hännisen teokset viittaavat yhtä aikaa piirustuksen ja maalauksen historiaan. Vaikka Hänninen pakottaa viivan suoriin riveihin, hänen teoksissaan on runsaasti huumoria. Niin ikään maalauksen perinteestä kurotetaan kohti banaaleja aiheita, suttupaperia ja nopeasti asennettavaa parkettia. Hännisen teoksissa viehättää niiden arjen estetiikka: arkeen ja joutoaikaan viittaavat teemat keskustelevat onnistuneesti mdf-levyn kanssa, joka on tavallisena sisähuonekalujen materiaalina jo itsenään arkinen pinta.

Viime vuonna HAMin galleriassa nähtiin Hänniseltä Invisible Ink -maalausinstallaatio, jossa täyteen kirjoitettu paperiarkki oli toisinnettu gallerian seinäpintaan. Hänninen on päässyt nyt esillä olevassa näyttelykokonaisuudessa aiheen käsittelyssä eteenpäin. Forum Boxin näyttelyssä keveys ja ankaruus nousevat esiin Hännisen teoksissa tavalla, josta HAMin galleriassa nähtiin vain aavistus.

II

Minna Pöllänen: Rehearsal Space (kuva: Eliza Tamo) (2017)

Minna Pölläsen (s. 1980) Rehearsal Spaceen (2017) kävellessä huomio kiinnittyy ensimmäisenä koko seinän peittävään peilirivistöön. Heijastuksen kautta itsensä voi nähdä seisomassa selkä käännettynä vastakkaiselle puolelle huonetta ripustettuja pehmeitä kilpiä vasten. Kilpien pintaan on kirjailtu Margareeta Antiokialaisen (n. 289–304) kädet eri asennoissa. Antiokialainen oli pyhimys, jota vainottiin hänen uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi. Hän oli julistautunut Kristuksen morsiameksi ja paetessaan vainoavaa kosijaansa neitsyeksi lupautuneen Antiokialaisen tie vei hänet nykyisen Turkin alueelle. Epähistorialliseksi julistetun, myyttisen pyhimyksen kautta Pölläsen teoskokonaisuus kommentoi nyky-Euroopan poliittista tilannetta. Onhan pyhimyksen jumala itse pakolainen, jonka äiti oli huiviin verhoutunut muukalainen. Antiokialaisen tarina on monella tapaa mystifioitu. Kerrotaan, että pyhimyksen tarina juontaa aina meren jumalatar Afroditeen asti. Tarinan mukaan lohikäärmeen nielaisema, ja sen vatsasta elossa selvinnyt Antiokialainen suojelee Pölläsen installaatiossa käsillään nyky-yhteiskunnan poliittista sortoa vastustavaa mielenosoittajaa.

Pölläsen kilvet lähestyvät tekstiilitaidetta. Käsiin ne tuntuvat siltä, kuin kankaan alla olisi kovan rangan päälle aseteltu vaahtomuovi. Toisin kuin joustamaton ja raskas pronssista tai teräksestä valmistettu haarniskakilpi, kankaiset kilvet merkitsevät pehmeää protestia ja väkivallatonta vallankumousta. Ne ovat kevyitä kantaa, mutta suojaavat kantajaansa iskuilta. Pehmeään protestiin liittyy myös ajatus feministisestä ideologista, joka kyseenalaistaa vakiintuneen, maskuliinisen järjestyksen.

Antiokialaisen kädet on kirjailtu kilpien pintaan niin ikään suojaavalla ja pehmeällä materiaalilla, villalangalla. Villalanka oli keskeinen materiaali myös Donald Trumpia vastustavilla naisten marsseilla. Marsseille valmistauduttiin kutomalla ”pussyhat”-myssyjä, joihin mielenosoittajat sonnustautuivat muodostaen vaaleanpunaisen eri sävyissä vellovan ihmismeren. Pöllänen on ottanut kilvet mukaan osallistuessaan Lontoossa naisten marsseille. Näin niistä on tullut osa todellista vastarintaliikettä ja mielenosoituskulttuuria.

Näyttelytekstin mukaan Antiokialainen kuvattiin taidehistorian kaanonissa usein sivustakatsojana. Pölläsen teoksissa hänen kätensä, suoran toiminnan symbolit, ovat kehystetyt uudelleen. Nyt sivustakatsojaksi tuomittu Antiokialainen on vastarinnan ja protestin suojelija, mielenosoituksen eturintamassa kulkeva uudelleen aktivoitunut hahmo.

Näyttelyssä kilpiin saa koskea ja sellaisen voi ottaa käteensä. Pöllänen on ripustanut gallerian seinään ohuesta ketjusta roikkumaan ohjekirjan, jossa annetaan esimerkkejä kilpien käytölle. Teos siunaa suurten peilien heijastuksessa katsojansa: kuvajaista itsestä pyhimyksen suojeluksessa voi kantaa mukanaan näyttelystä poistuttuaan.

III

Kati Rapia: Still life with a leftovers of a childhood home, pigment print (2016)

Muistot ovat aistein koettuja kollaaseja. Niissä yhtenäinen kuva muodostuu pienten fragmenttien kautta: yksittäinen tuoksu, maiseman kaistale ja näkökenttään jostain eksynyt esine luovat yhdessä mielikuvan jo eletystä, kokonaisesta maailmasta. Kati Rapian (s. 1972) Storage Still Lifes (2016–2017) luo kollaasin keinoin muistojen asetelmia. Rapian lähestymistapa muistuttaa keskeneräistä elämän inventaariota: purkamattomat muuttolaatikot, täysinäinen varastohylly ja täydet pyykkitelineet näyttäytyvät arkisina pysähdyskuvina.

Rapian teossarja tuo mieleen taannoin Kluuvin galleriassa nähtyä Maria Teerin ja Janne Nabbin Table of Contents –teossarjaa (2011), jossa taiteilijat olivat luetelleet ja lajitelleet kaikki työhuoneensa esineet. Rapian sarjassa on samankaltaista elämän lajittelun tuntua. A Shelf with a view (2017) on yksinkertainen taiteilijatarvikkeita pursuileva varastohylly. Rapia venyttää asetelman kohti surrealismia: muistojen jostain esiin nostama maisema on ilmestynyt esineiden pintaan.

Storage Still Lifes –hyödyntää kollaaseissaan arkisia materiaaleja. Ruskea pakkauspaperi rytmittää useita teoksia. Asetelmissa on myös huumoria. Näyttelyssä on rinnan teokset Clothes rack, whites I (2015) ja Clothes rack, whites II (2016). Jälkimmäisessä vaaleanpunaisiksi värjääntyneiden pyykkien keskellä punaisuuttaan hohtaa yksinäinen sukka. Useissa teoksissa kuvaan on piilotettu jotain lapsuuteen viittaavaa, kuten pieni leikkihevonen tai retro CD-mankka. Tässä mielessä Storage Still Lifes on nostalginen muisto jo kadotetusta kodista.

Teoksen näyttelytekstissä teatteriohjaaja ja kirjailija Juha Hurme rakentaa teossarjasta ekokriittistä tulkintakehystä. Hän kiinnittää huomiota hamstraamiseen ja tapaamme rakentaa elämää tavaroiden keskellä. Hurmeen näyttelytekstissä ihminen on pakotettu katsomaan oman elämänsä jätevuoria. Rapian teoksissa tavara on kuitenkin enemmän kuin jätettä. Se on pakattu koti ja muutoksessa oleva elämä. Jos Hurmeen ekokriittistä tulkintaa seurailee, teoksissa voi nähdä kadotetun maailman, luonnonympäristössä menetetyn kodin, joka joutuu väistymään materiaan ympärille keskittyvän kodinrakennustarpeemme vuoksi. Rapian kollaaseissa on aistittavissa hyvästijätön henki. Still life viittaakin yhtä aikaa jokapäiväisyyteen ja elämän katoavaisuuteen. Vaikka klassisia vanitas-aiheita ei kollaaseissa näy, muuttolaatikot, lapsuuden unohtuneet leikkikalut ja pesussa pilaantuneet vaatteet puhuvat ajan kulumisesta, elämän hapertumisesta ja katoamisesta. Katoavaisuus on läsnä myös itse materiassa, joka on jäänyt jäljelle, kun ihminen on kuvasta kadonnut.

Lotta Hänninen, Minna Pöllänen ja Kati Rapia
Forum Box
3.2.–26.2.2017
Ruoholahdenranta 3a, 00180 Helsinki
Ti–pe 11–17, la–su 12–16

Language: 
finnish