Scroll To Top

”Kulttuuria” vai ”kusetusta”?

Teksti: Nuppu Koivisto 22.2.2017
Kuvat: Joonas Rinta-Kanto / Kirjailijaliitto ja Rob DenBleyker / Cyanide and Happiness

Joonas Rinta-Kanto: Sarjakuvastrippi Kirjailijaliitolle (2016)

Keskustelu taiteilijoiden toimeentulosta on viime vuosina käynyt kuumana, mikä Mustekalankin sivuilta on ollut havaittavissa. Erityistä huomiota ovat aiheellisesti herättäneet tilanteet, joissa taiteilijaa on pyydetty suuren budjetin tapahtumiin paiskimaan hommia ilmaiseksi, kuten esimerkiksi sarjakuvataiteilija Kaisa Lekalle tehty työtarjous viime keväältä osoittaa. Viimeisimmän näistä kohuista sai edellisviikolla aikaan muun muassa Suomi100-hankkeen, Turun kaupungin ja Yleisradion organisoima Vuosisadan Kulttuurigaala. Ylen tietojen mukaan tilaisuuden käytännön järjestelyistä huolehtiva Life Style Investment Oy pyrki rekrytoimaan gaalaan ammattiesiintyjiä ”pro bono -periaatteella”, jossa taiteilija saisi vaivanpalkakseen lähinnä hyvää mieltä ja ”näkyvyyttä”.

Tapaus herätti kulttuuripiireissä närkästystä: esimerkiksi graafikko-bloggaaja Kasper Strömman ehti tuoreeltaan ristiä tilaisuuden ”Vuoden Kusetusgaalaksi”, kun taas nettikeskusteluissa nousivat esiin muun muassa Joonas Rinta-Kannon sekä Cyanide and Happiness -sarjakuvien kannanotot aiheeseen liittyen. Tämä ei ole ihme, sillä gaalaa järjestävien tahojen selittelyt ilmaistyövoiman ruinaamiselle kielivät usealla tasolla epäuskottavuudesta, elleivät jopa epäammattimaisuudesta.

Ensinnäkin Vuosisadan Kulttuurigaala tavoittelee tiettävästi nollatulosta ja osa sen kuluista katetaan noin 300 euron arvoisilla illalliskorttipaketeilla, joita kansalaiset voivat halutessaan ostaa. Kysymyksessä ei siis ole hyväntekeväisyystapahtuma, jonka tuotto sijoitettaisiin esimerkiksi kulttuuritoiminnan kehittämiseen ja johon taiteilijoita voisi tällä perusteella pyytää panostamaan palkatta. Gaalan johto tosin on väittänyt, että esiintyjäpalkkioihin on kyllä varattu jokin summa rahaa, mutta normaaleihin korvauksiin budjetti ei kuulemma jousta.

Tämä herättää väistämättä kysymyksen tapahtumanjärjestäjien prioriteeteista. Vuosisadan Kulttuurigaala aikoo Internet-sivujensa mukaan tarjota vieraille muun muassa erillisen cocktail-tilaisuuden ja ”’red carpet’ -sisääntulon”. On kummallista, että tapahtuma, jonka tarkoituksena on juhlistaa ”kulttuurin tekijöitä ja -tekoja [sic]”, on valmis panostamaan tällaiseen luksukseen itse taiteilijoiden edun kustannuksella. Ymmärrän tietenkin, ettei mitään tapahtumaa voi oletusarvoisesti järjestää tappiollisen talousarvion pohjalta. Mikäli budjetti kuitenkin on osoittautunut tiukaksi, eikö loogisinta olisi lähteä kiristämään vyötä gaalan muista osuuksista tai vähentää tapahtumaan mietittyjen esitysten määrää pikemmin kuin kerjätä taiteilijoilta ”yhteistyötä” isänmaallisuuskorttia heilutellen? Tai eikö illallisen hintaa voisi vaihtoehtoisesti hieman korottaa palkkiokulujen kattamiseksi? Jos ihmisellä on lähtökohtaisesti varaa maksaa yhdestä päivällisjuhlasta 249 euroa ja arvonlisävero päälle, voisin kuvitella, että hän mieluusti lisäisi tuohon summaan esimerkiksi joitakin kymmeniä euroja saadakseen nauttia tasokkaasta taiteesta gaalan aikana.

Toiseksi Vuosisadan Kulttuurigaalan järjestäjät argumentoivat, että koska tapahtuma tarjoaa potentiaalisille esiintyjille mahdollisuuden poikkeukselliseen näkyvyyteen ”ainutlaatuisen tilaisuuden” avulla, taiteilijoiden tulisi suhtautua siihen ”promotyyppisenä” keikkana. Yleisradio nimittäin televisioi gaalan suorana suomalaisten kotisohville – ja maksaa esiintyjille normaalit korvaukset tästä tallenteesta, mikä on tietenkin paikallaan. Tämä ei kuitenkaan poista kysymystä siitä, eikö järjestäjien tulisi maksaa esiintyvien taiteilijoiden tekemästä työstä normaalia palkkiota. Ympäripyöreän ”näkyvyys”-käsitteen heitteleminen – joka vaikuttaa yleistyneen ajallemme tyypillisen ”taiteilija yrittäjänä” -ajattelun myötä – on lähinnä absurdia: yksi isokaan televisioesiintyminen ei takaa taiteilijan kannalta mitään. Kuten säveltäjä Pasi Lyytikäinen blogikirjoituksessaan osuvasti kiteyttää, ”näkyvyydestä on syntynyt uusi rahayksikkö. Ikävä seikka vaan on, ettei näkyvyys kelpaa missään maksuvälineenä. Taiteilija ei voi ostaa kaupasta näkyvyydellä ruokaa lapsilleen. Näkyvyys ei kelpaa myöskään lainanlyhennyksenä tai vuokrana.”

Rob DenBleyker: Cyanide and Happiness -sarjakuvastrippi (2014)

Kenties gaalan järjestäjät ovat romantiikan hengessä ajatelleet, että taiteilija innoittuneena, kutsumustyönsä parissa puuhailevana ihmisenä ei tarvitse jokikisestä esityksestä korvaukseksi vulgaaristi rahaa, vaan hengenravinto riittää – varsinkin, kun on kysymyksessä patrioottinen juhlatilaisuus. Tai ehkä he ovat tuumineet, että suurikos vaiva se nyt on kokeneelle muusikolle tai tanssijalle vetäistä parin numeron setti yleisön viihdykkeeksi. On tietenkin toivottavaa, ettei tuotantopuoli ole toiminut näin alkeellisten klisheiden pohjalta, vaan kyse on puhtaasta ajattelemattomuudesta. Yhtä kaikki tilanne puhuu hälyttävää kieltä taiteellisen työn ymmärryksen ja arvostuksen puutteesta. Kuvaava esimerkki tästä on tapahtuman esiintyjistä vastaavan projektikoordinaattorin Timo Simosen kommentti: ”Lähtökohta on se, että haluamme luoda yhteistyöhankkeen kulttuurintekijöiden kanssa. Ensimmäinen kysymys ei silloin ole se, kuka saa rahaa ja kuinka paljon.” Onko taiteen ja rahan yhteys todellakin edelleen niin suuri tabu, että tämän mittaluokan kansallinen tapahtuma voi lähteä perustelematta oletuksesta, jonka mukaan kaikille muille asianosaisille maksetaan asiallista palkkaa paitsi esiintyjille? ”Yhteistyö” ei ole se määre, joka järjestäjäpuolen toiminnasta nousee ensimmäisenä mieleen.

Kokonaan oman lukunsa muodostaa Vuosisadan Kulttuurigaala -jupakkaan liittyvä viestinnällinen sekoilu. Taiteilijoita sähköpostitse lähestyneen Life Style Invest Oy:n toimitusjohtajan Mikko Vannin viestistä julkaistun katkelman sävyä voisi luonnehtia lähinnä johdattelevaksi, ellei jopa passiivis-aggressiiviseksi: ”Jos tämä esittämäni pro bono -periaate ei teidän osalta [sic] ole mahdollinen, voit toki silti tehdä ehdotuksen esiintymisestä gaalan yhteydessä. Meillä on jo nyt paljon pro bono -esiintyjiä, jotka näkevät gaalan myönteisenä kulttuurin uutena avauksena.” Ylen uutiseen haastateltu Simonen puolestaan pyrki silottelemaan viestin sävyä toppuuttelemalla, että kysymyksessä oli vasta alustava kartoitus kiinnostuneista taiteilijoista eikä minkäänlaisia sopimuspapereita ollut vielä vedetty esille. Selitys vaikuttaa ontolta, kun sitä vertaa Vannin tekstiin, joka riviensä välistä vihjaa aika selkeästi, ettei punaiselle matolle ole asiaa, mikäli ilmaiskeikka ei käy. Nämä ristiriidat asettavat järjestäjätahojen keskinäisen koordinaation toimivuuden omituiseen valoon.

Verbaalinen viestintä ei kuitenkaan ole ainut imagoseikka, joka herättää pohtimaan gaalan luonnetta tai tavoitteita. Tapahtuma on selkeästi suunniteltu glamourinhohtoista ns. suuren maailman meininkiä silmällä pitäen visuaalisista tunnuksista alkaen: Vuosisadan Kulttuurigaalan logossa kuninkaallinen purppura ja kimmeltävä kulta koristavat mystillisen savun ympäröimää, Hollywood-henkistä art deco -fonttia. Tilaisuuden Internet-sivujen mukaan ilta ”huipentuu” pakolliseen (suurmies)äänestykseen eli Vuosisadan Kulttuuripersoonan tai -teon valintaan, jossa asianosaiset palkitaan Wäinö Aaltosen Kultalilja-veistoksen pienoiskopioilla. Samassa hengessä gaalan Facebook-sivu vilisee ”innovatiivisen”, ”elämyksellisen” ja ”suomalaismestarien” kaltaisia väsyneen sisäsiistejä hypetystermejä. Mallia on ilmeisesti haettu muun muassa Oscar-gaalasta, johon Turun kaupungin osalta tuotantopuolesta vastaava Kimmo Hyyppä tapahtumaa suoraan vertaa.

Entä mitä tekemistä tällä julkisuuskuvalla on suomalaisen kulttuurin tai taiteen kanssa? Jos Vuosisadan Kulttuurigaala ei ratsastaisi Suomi100-ideologialla tai jos Turun kaupungin tai Yleisradion kaltaiset julkisrahoitteiset tahot eivät olisi mukana järjestämässä sitä, kysymys ei ehkä olisi niin akuutti. Nyt tapahtuman ilmeen ja sen järjestäjien harrastaman mairean kulttuuripuheen välillä on tekopyhyydeltä haiskahtava ristiriita: tarkoituksena on paljonpuhuvasti kunnioittaa suomalaisen kulttuurin tekijöitä ”taiteella ja viihteellä maustetulla iltajuhlalla”. Painopiste on siis sanalla ”juhla”, jossa varsinaiselle taiteelliselle toiminnalle on varattu pikantin vivahteen sivurooli.

Olisi mielenkiintoista tietää, missä määrin taiteen ammattilaisten tai harrastajien ääntä on kuultu Vuosisadan Kulttuurigaalan periaatteita mietittäessä – tähän tapahtuman tiedotuskanavat eivät anna selkeää vastausta. Kiinnostavaa sen sijaan on, että viimesyksyisen tiedotustilaisuuden kuvamateriaalissa puhujanpönttöä hallitsevat lähinnä toimitusjohtajat ja virkamiehet. Kaiken lisäksi on sääli, että gaala ei ole lähtenyt hyödyntämään mahdollisuuttaan puuttua yhteiskunnallisiin kysymyksiin taiteilijan tai taiteen arvostuksesta, vaan sen huomio on keskittynyt latteuksiin johtavaan hymistelyyn. Eiköhän tapahtuman järjestäjien olisi nyt jo aika ohjata toimintaansa suuntaan, jossa kulttuuri olisi aidosti asian pihvi eikä sen toissijainen ”mauste”?


Lähteet

DenBleyker, Rob. Cyanide and Happiness -nettisarjakuvastrippi 22.11.2014.
Lyytikäinen, Pasi. “Näkyvyys, koodisana kusetukselle”. Blogikirjoitus 15.2.2017.
Mattila, Mattias. ”Artistit talkootöihin – Mittava Suomi 100 -tapahtuma houkuttelee taiteilijoita esiintymään ilmaiseksi”. Yle Uutiset 15.2.2017.
Mononen, Sini. ”Talkootyötä ja instituutiokritiikkiä”. Mustekala 14.10.2015.
Rinta-Kanto, Joonas. Sarjakuvastrippi Kirjailijaliitolle (2016).
Strömman, Kasper. “Avoin työhakemus Vuosisadan Kulttuurigaalalle”. Kasper Diem -blogi 15.2.2017.
Suominen, Riikka. ”Ministeriön tarjous ammattilaiselle: piirrä niin saat ruokaa”. Vihreä Lanka 11.4.2016.

Language: 
finnish

Lisää uusi kommentti

CAPTCHA
This question is for testing whether or not you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.
Image CAPTCHA
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet.